Seitsemän vuoden syklit
Oletteko koskaan miettineet, miten elämä menee ikään kuin sykleissä? Yleisesti puhutaan seitsemän vuoden sykleistä, jotka jakavat elämän osiin. Kyseisen teorian on aikanaan Steiner keksinyt ja hänen mukaansa elämä jakaantuu seuraavalla tavalla: lapsuus ja nuoruus, ikävuodet 21-28, vuodet 28-35, vuodet 35-42, ikävuodet 42-49 jne. Itse olen menossa tuossa 28-35 vuoden syklissä, joka on kuulemma tyypillisesti ns. elämän parasta aikaa. Tässä vaiheessa on nimittäin useimmiten käyty läpi jo jonkinlainen ensimmäinen identiteettikriisi, kenties löydetty oma urapolku tai suunta, on elämänjanoa ja halua kehittyä sekä henkisesti että fyysisesti ja mikä parasta, emme ole enää aivan raakileita, mutta emme ikäloppujakaan. Toisin sanoen, taidan elää elämäni parasta aikaa juuri nyt, vaikka sitä harvoin tulee ajateltua!
Kun mietin elämääni taaksepäin, näen tämän seitsemän vuoden kaavan hyvin paikkansa pitävänä. 21-28 ikävuoden ajanjaksoon mahtui nuoruuden villiä huuma, oman polun hakemista ja tunne omasta kuolemattomuudesta. Elämä tuntui loputtomalta ja oli ihanaa kokeilla asioita, tulla ja mennä ilman että väsymys painoi. 28-vuotiaana alkoi sitten se seuraavan seitsemän vuoden sykli, jossa taivallan edelleen. Tuolloin podin ensimmäisen identiteettikriisin ja havahduin siihen, etten ole enää onnellinen parisuhteessani. Tuli ero, josta seurasi järkyttävä kriisi ja oman elämän suunnan etsintää, hakeuduin terapiaan ja keskityin ensimmäistä kertaa elämässäni siihen, kuka olen, mitä haluan ja kävin läpi myös menneisyyden traumoja. 28 -vuotiaasta voisinkin sanoa aloittaneeni oman ”henkisen kasvuprosessin” ja sillä tiellä olen edelleen. Vaikka tällä hetkellä tuntuu että huomattavasti kasvaneempana, paljon on varmasti vielä opittavaa. Paljon puhutaan myös siitä, miten nämä seitsemän vuoden syklit menevät ikään kuin ”hyvässä ja pahassa”. Kun täyttää 28 -vuotta, alkaa kriisi, kun täyttää 35 -vuotta, alkaa kriisi. Elämässä tapahtuu ikään kuin jotain käänteen tekevää aina seitsemän vuoden välein, joka saa meidät miettimään elämää, sen suuntaa ja ylipäänsä omaa olemassa oloa. Tuossa on todella paljon paikkansa pitävyyttä ja siis onhan se niin, että seitsemän vuotta on pitkä aika. Eli siinä mielessä todella hyvä että muutosta tapahtuu!
Tämä on toki myös tapauskohtaista ja toisilla nämä aikavälit saattavat olla esimerkiksi viisi tai jopa kymmenen vuotta. Itse olen aina ollut suhteellisen liikkuva ja muutoksenhaluinen, jonka vuoksi en tykkää ”jämähtää” paikoilleen. Vasta iän myötä olen opetellut sellaista juurien merkitystä ja sitä, kuinka irrallisuus ei aina ole välttämättä se tavoiteltava olotila millään elämän osa-alueella. Tällä hetkellä koen eläväni edelleen jossain lievässä kriisissä tai sen jälkimainingeissa, sillä elämäni ei edelleenkään ole seesteisen tasaista päivästä toiseen. Paljon on muutoksia jatkuvasti käsillä ja välillä olen jopa toivonut, koska elämäni rauhoittuisi – tulisi sellainen suvantovaihe? Mutta toisaalta, olisiko sekään loppupeleissä se, mitä haluan? Veikkaan että siinä kohtaa toteaisin elämäni liian tylsäksi ja tasaiseksi – kaipaisin jännitystä. Ehkä tämä seitsemän vuoden sykli on nyt elämässäni se tähän mennessä haastavin, mutta samalla myös opettavin? Ehkä tehtävänäni onkin löytää kaiken keskeltä vielä lisää hyvyyttä ja ammentaa vaikeudet voimavaroiksi? Vielä on syklissä aikaa jäljellä, sillä olen tosiaan vasta puolessa välissä. Toiset puhuvat myös seitsemän vuoden huonoista ajanjaksoista ja sitten hyvistä. En haluaisi kuitenkaan ajatella, että elän nyt sitä huonoa, vaikka kieltämättä kun mietin mennyttä, 28-vuotiaaksi saakka elin aika huoletonta elämää. Toisaalta kyse ei ole siitä, etteikö elämässäni olisi tapahtunut tuolloin myös huonoa, mutta kaiken ikään kuin vaan lakaisi maton alle – ajatteli kohtaavansa sitten jossain kohtaa. Nykyään suhtautuminen vaikeuksiin on niin toisenlainen ja ne tulee nostettua aina pöydälle.
Kriisit eivät kuitenkaan aina ole pelkästään negatiivisia – tai oikeastaan ne eivät ole missään nimessä negatiivinen asia. Ne voivat ehkä tuntua siinä hetkessä vaikeilta ja aiheuttaa toivottomuuden tunteita, mutta loppupeleissä ne vievät meitä aina kohti jotain uutta. Kun luovumme jostain vanhasta, saamme tilalle uutta. Tosin emme välttämättä saman tien, mutta jos olemme kärsivällisiä, hyvyys tulee luoksemme. Näitä vastaavia kriisejä on myös työelämässä ja parisuhteissa. Omassa elämässäni työhön liittyvät kriisit ovat olleet kutakuinkin parin kolmen vuoden välein, kun taas ihmissuhteissa kolme vuotta on ollut sellainen maaginen raja, jolloin suhde ajautuu kriisiin. Kymmenien vuosien suhteista minulla ei ole kokemusta, mutta voisin kuvitella, että pitkissä parisuhteissa on ne tietyt vuosivälit, kun tulee kriisi, etäännytään ja sitten taas lähennytään – kenties rakastutaan uudestaan? Olisi hauska kuulla teiltä pidempään parisuhteessa olleilta, millaisissa sykleissä ne tyypillisimmin menevät? Vai toteutuuko seitsemän vuoden kaava myös tuolla elämän osa-alueella?
Ja siis ylipäänsä, oletteko huomanneet tämän seitsemän vuoden syklityksen toteutuvan elämässänne? Millainen seitsemän vuoden vaihe sinulla on juuri nyt meneillään?
Kuvat: Iines Aaltonen