Rikkinäiset ihmiset
Vaikka en erityisemmin ole koskaan pitänyt Reino Nordinista, hänen uusin kappaleensa Veitsenterällä pysäytti minut muutama viikko sitten kuultuani sen ensimmäistä kertaa. Etenkin kappaleen alku ja kertosäe suorastaan hätkähdyttivät ja jäin miettimään, miten rikkinäisiä ihmiset nykyään ovat.
”Tää maailma on rikki, mut niin oon minäkin. Yhteys on katki, mut niin on ajatuksetkin. On tää kai silti, just niin kun pitääkin. Tuli on irti, huutaa hälytin. Veitsenterällä, keinuu hetken elämä, on valoa ja pimeetä, on tuhansia sävyjä. Veitsenterällä huojuu koko elämä, on kyyneleet mun silmissä, mut koitan pysyy pystyssä. Veitsenterällä… Tää maailma on flipannut, mut niin oon minäkin. Tää on armoton kilpailu, jonka hävii voittajakin. On kaikki aina silti, just niinkun pitääkin. Ja mun sielussa liekki, palaa vieläkin…”
Itsekin olen ollut rikki, useita kertoja. En tiedä olenko sen rikkinäisempi ihminen kuin moni muukaan, mutta siipeeni olen saanut, vähän turhan monta kertaa. Olen hajonnut kappaleiksi kuin ruukku, mutta joka kerta onnistunut liimaamaan palaset takaisin yhteen – viimeisimmällä kerralla ulkopuolisen avun turvin. Tosin tiedättekö, vaikka ne rikkoutuneet palaset liimataan yhteen, jää ruukkuun aina säröjä. Jokainen tietää ettei kerran hajonnut enää ole entisensä. Hajonneesta ei enää koskaan tule sitä alkuperäistä sileää, kaunista ja eheää, vaan säröt jäävät elämään. Näin käy myös ihmiselle. Kun menemme rikki, olemme palasina ja vaikka kykenisimme pikkuhiljaa kasaamaan kokonaisuuden uudestaan, ei se ole enää entisensä. Ja usein se suurin ongelma on siinä, ettei monikaan kykene kasaamaan uudestaan yhteen jo hajonnutta kokonaisuutta. Rikkinäisyys on niin satuttavaa, että siihen pelottaa koskea. Hyvin tyypillistä onkin jatkaa elämää ja jättää säröt liimaamatta. Sitä ajatellaan, että unohtamalla asioiden merkitys muuttuu – kiire pitää haavat poissa ja sitä rataa. Samaan aikaan vaikka näen ihmisten haavoittuvaisuuden erittäin kauniina, näen rikkinäisyyden myös ongelmallisena. Kun rikkinäiset ihmiset pyörivät ympäriinsä tiedostamattomina, pahimmillaan he haavoittavat myös muita. Ihmissuhteissa jo olemassa olevat haavat aiheuttavat usein ongelmia ja henkilö, joka ei ole käsitellyt menneisyyttä, ilmentää omia säröjä esimerkiksi parisuhteessa.
Olen miettinyt tätä rikkinäisyys asiaa aika paljon, sillä ihmiset ja ihmismieli on minulle intohimo. En välitä täydellisistä ihmisistä, vaan rakastan ihmisten säröjä ja keskeneräisyyttä. Vaikutun aina eniten siitä, jos joku avaa minulle itsestään heikkouksia sen sijaan, että pönkittäisi jatkuvasti sitä, missä on hyvä tai kuinka elämä nyt on jatkuvaa korkealiitoa. Näen heikkouden vahvuutena ja hyvin kauniina ominaisuutena. Näen myös rikkinäisyyttä olevan ainakin kahdenlaista. On sitä jossa rikkinäinen ihminen jättää haavansa käsittelemättä ja ilmentää omaa rikkinäisyyttä jatkuvasti elämässään. Tyypillisiä ilmenemismuotoja ovat läheisriippuvaisuus, päihdeongelmat, väkivalta ja muiden ihmisten kautta hyväksynnän hakeminen. Ongelmat kielletään eikä apua olla valmiita vastaanottamaan. Tähän saattaa liittyä myös vihamielisyyttä ja usein sellaiset henkilöt, jotka kykenevät hirmutekoihin, ovat pohjimmiltaan erittäin traumatisoituneita ja hajalla. Sitten on meitä, jotka olemme rikki menneet, mutta onnistuneet kasaamaan itsemme kerta toisensa jälkeen uudestaan. Meihin on jäänyt ne arvet, jotka nousevat välillä pintaan, mutta olemme onnistuneet useimmiten kääntämään kokemamme voimavaraksi. Tällainenkin rikkinäisyys kuitenkin näkyy jos on erittäin tarkka ihmisten kanssa. Siihen liittyy jotain sellaista vakavamielisyyttä (usein luullaan ylimielisyydeksi) – kenties introverttiutta, mutta kuitenkin kykyä olla empaattinen ja nähdä ihmisten moninaiset puolet. Tunnistan itsessäni tuon rikkinäisyyden paitsi jo mainitsemieni ominaisuuksien kautta, myös siitä että pelkään herkästi, mitä asioista seuraa. Esimerkiksi ihmissuhteiden saralla kokemani tunnemaailman rikkinäisyys näkyy siinä, että mietin usein sitä pahinta skenaariota, joka tulee ”kuitenkin” tapahtumaan. Vasta kun toinen osapuoli onnistuu minut vakuuttamaan siitä, ettei tee sitä pahinta minulle, luotan. Oikeastaan kaikki aika ennen sitä luottamusta, on itselleni haastavaa.
Muita ihmisiä on kuitenkin vaikea ohjailla ja jos yritämme pelastaa toisia rikkinäisyyden pauloista, ei se tule koskaan onnistumaan. Jotta rikkinäinen korjaantuu, tulee hänen itse sitä haluta. Ei auta vaikka kuinka sivusta sanoisi että nyt sinun tulee kohdata tämä tai tuo asia, jos henkilö itse ei ole siihen halukas tai valmis. Tästä syystä on mielestäni tärkeää että näistäkin asioista puhutaan, jotta rikkinäisyys tulee lähemmäs ihmisiä eikä se enää ole mikään häpeän aihe tai tabu. Surullisinta on kuitenkin ehkä se, miten vähän ihmiset ovat halukkaita eheyttämään itseään. Tällainen työ nähdään liian usein turhana negatiivisten asioiden läpi käyntinä, vaikka todellisuudessa kaikki minkä taakseen jättää, sen edestä löytää. Ja kuten jo alussa mainitsin, rikkinäinen ruukku ei eheydy itsestään. Kukaan meistä ei korjaudu painamalla kohti uutta elämää ja haasteita ennen kuin vanha on liimattu pala palalta takaisin. Se mikä itseäni tässä maailmassa ehkä eniten harmittaakin, on jos ihminen ei uskalla kohdata itseään! Näen sen niin suurena pelkuruutena, vaikka samalla tiedostan, mistä tuossa pelossa on kyse – olenhan itsekin ollut aikamoinen pelkuri. Yhteys on katki – kuten Reinokin laulaa. Ihmiset eivät enää ole aidosti yhteydessä itseensä saatikka muihin. Yhteys on poikki eikä sen eteen nähdä vaivaa, koska ei ehkä uskalleta, jakseta tai kyetä. Välillä tekisi niin mieli ravistella jengiä ja huutaa että herätkää, wake up!
Vaikka olen nähnyt vaivaa itseni eheyttämisen suhteen, liimannut niitä hajonneita paloja ja koittanut hioa säröjä kerta toisensa jälkeen näkymättömiksi, koen silti itseni ihmiseksi, joka ei vaan ole eheä. En usko että mikään tai kukaan tässä maailmassa (edes minä itse) kykenee haavojani täysin parantamaan, enkä oikeastaan edes sitä odota. Olen hyväksynyt että olen tällainen – vähän rikkinäinen, mutta kuitenkin haavani tiedostava. Minun kanssa oleminen vaatii esimerkiksi kumppanilta ja muiltakin läheisiltä ihmissuhteilta ehkä hieman enemmän kuin monen muun kanssa oleminen, sillä en ole emotionaalisesti yksinkertaisin tapaus. Onneksi rikkinäisyyden voi nähdä myös positiivisessa valossa! Kerran tai kaksi särkynyt osaa usein olla empaattisempi muita kohtaan ja ymmärtää ihmisten tuskan myös vaikealla hetkellä. Kykenemme myös antamaan todella paljon kanssaihmisille, mikäli vastapuoli on vastaanottavainen!
Vitsit, tämän tekstin kirjoittaminen oli aika mielenkiintoinen kokemus – jonka tosin arvasin jo ennen kuin tähän edes ryhdyin. Olen kyynelehtinyt koko kirjoitusprosessin ajan, mutta samaan aikaan hymyillyt läpi kyynelten. Tällaisista asioista on todella vaikea puhua ja monikaan ei varmasti halua julkisesti myöntää omaa rikkinäisyyttään. Vaikka on surullista ettei ole eheä ihminen, samaan aikaan näen tiedostavassa rikkinäisyydessä sen kauniin puolen, joka saa minut katsomaan itseäni armollisesti ja rakastaen. Ei tarvitse olla täydellinen tai sileäpintainen voidakseen elää arvokasta ja hyvää elämää.
Ihanaa päivää ja halauksia!
Kuvat: Mikaela / edit: minä
Aivan mahtava kirjoitus! Mietin vielä tuota sirpaleiden liimausta, niin kuulemma oikea Savenvalaja saa niistä kaikkein parhaimmat ruukut. Sirpaleet haudataan maakuoppaan pitkäksi ajaksi, ja ne palaset pehmenevät siellä, ja niistä pehmenneistä sirpaleista otettu savi on kaikkein parasta materiaalia astiaa varten.
Youtubessa on todella rohkaiseva puhe aiheesta, en viitsi linkkiä laittaa kommenttikenttään, mutta löytyy sieltä seuraavalla koodilla: JmejfIafsEg
Puhe löytyy myös otsikolla ”Risto Santala – Savesta astiaksi”. Eikä tämä puhu siis pelkästään astioista, vaan ihmisestä.
Luen näitä tekstejäsi näköjään aina vähän jäljessä. Tosi hyvä teksti ja täynnä asiaa. Voin kertoa että iän myötä hyväksyy itsensä ja rikkinäisyytensä paremmin. Itselläni myös terapiat käytynä ja mietin vielä jatkoa omakustanteisesti. Toisaalta myös itseopiskelu ja asioiden käsittely itsenäisesti auttaa, kun on päässyt jyvälle omista haavoista. Yllättävän monella on ollut rikkinäinen lapsuus, mutta sellaisen henkilön kohdalla joka on esim. kasvanut turvallisessa ja rakastavassa perheessä, huomaa miten paljon tasapainoisempi sellainen henkilö on, itsetunto kohdillaan ja suhtautuu muihin ihmisiin hyväksyen. Kyllä itsekin olen välillä kateellinen heille, mutta ei auta murehtiminen. Ollaan vahvoja kun ollaan selvitty näistä vaikeuksista. Oon myös kohdannut näitä ihmisiä joilla jäi traumat käsittelemättä ja ne heijastuu uusissa ihmissuhteissa niitä vahingoittaen, sitten ongelmien tullessa lähdetään karkuun ja asiat jää jälleen käsittelemättä, seuraavassa suhteessa taas sama juttu, ja vikahan ei ole koskaan itsessään. Ikävää heille, en jaksanut itsekään alkaa heitä ”parantamaan”. On hienoa ja palkitsevaa tämä itsensä tutkiskelu eikä missään nimessä ole turhaa ajan tuhlausta.
Tuli vielä mieleen, että ymmärrän mitä tarkoitat sillä että parisuhteessa voi olla haastavaa, kun on kokenut traumoja. Ja vaikka ne on käsitellyt, voi silti jäädä arvet jotka vaikuttaa ihmissuhteissa. Itsellänikin on jonkun sortin hylkäämisen pelko, näkyy ehkä siinä että jos toinen on pahalla päällä eikä jaksa jutella/tiuskii/saattaa jopa huutaa kun en ymmärrä antaa olla, ajattelen automaattisesti että se on vihainen mulle ja otan siitä itseeni ja saatan jopa suuttua, pahoitan mieleni ainakin. Nyt oon tietoisesti työskennellyt tän asian kanssa ja ymmärtänyt että toisella voi tosiaan olla huono päivä eikä liity muhun mitenkään. Tämä aiheutti välillä kitkaa ja jopa riitoja, nyt ollaan molemmat opittu että toinen kertoo selkeästi että tarvitsee nyt tilaa ja itse ymmärrän että nyt täytyy jättää toinen rauhaan. Mielenkiintoista 😀 Muhun teki myös vaikutuksen, kun mieheni sanoi että hänen käy sääliiksi mua, millaisen lapsuuden oon elänyt, mulla oli tosiaan huono isäsuhde ja koulukiusaamista ja teini-ikä oli siitä johtuen rankkaa aikaa. Kukaan ei ole koskaan aiemmin osoittanut myötätuntoa ja ymmärtänyt miten rankkaa mulla on ollut ja miten se on muhun vaikuttanut, paitsi ehkä just terapeutti. Eli on mahdollista löytää ihminen joka ymmärtää ja jaksaa vaikeuksistakin huolimatta tukea ja kasvaa yhdessä.
Aivan, juuri tuota tarkoitan. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia. Ja etenkin jos toinen on emotionaalisesti minua kohtaan hieman etäisempi kuin tavallisesti, nousee pintaan jonkinlainen pelko ja ahdistus. Olen oivaltanut että vaikka en ole millään tavalla ripustautuva tai läheisriippuvainen, niin olen kyllä tarvitseva. Kaipaan todella paljon sellaista yhteyden tunnetta ja sitä, että toinen on läsnä minua kohtaan. Sellainen tunnekylmyys on kauheinta ja siitä minulla tulee jotenkin todella hätääntynyt olo.
Hienoja havaintoja olette suhteessa tehnyt! Ja tuohan on mieletöntä että on tuollainen kumppani, joka on noin fiksu näiden asioiden suhteen ja ennen kaikkea ymmärtää sinua. Ei ole muuten kovinkaan yleistä… Ja ihanasti häneltä sanottu, että säälii sitä mitä olet käynyt läpi. <3 Itselläni on vähän samanlaista taustaa ja ehkä pahin on se, että minun on vaikeaa tuntea myötätuntoa itseäni kohtaan, enkä oikeastaan koskaan näistä asioista puhuessani edes herkisty. Terapeuttini on varmasti ainut kenen edessä olen näyttänyt aidosti sen haavoittuvaisuuden, mutta muuten puhun aiheesta kuin se olisi vaan faktatietoa.
Moikka Anna! Eipä mitään, kiva että tulee jossain kohtaa luettua. 🙂
Ihan ensimmäisenä kiitos, mukava kuulla että teksti kolahti sinuun. Se on totta että iän myötä oman rikkinäisyytensä hyväksyy paremmin ja siihen auttaa nimenomaan asioiden työstäminen. Ympärilläni on useita joilla ei ole eheä lapsuus ja se kyllä näkyy jokaisen näidenkin kohdalla jollain tavalla. Mutta sitten taas he, joilla on se eheä lapsuus, ovat jotenkin vaan ihanan tasapainoisia. Heitä tuntuu olevan vähemmän, mutta on kuitenkin.
Pahinta on tuo ettei itseään ikinä kohtaa ja ikään kuin painaa ihmissuhteesta toiseen traumojensa kanssa. Moni ajattelee että uusi henkilö on ratkaisu siihen, etteivät haavat tule ilmi, mutta kyllä se vaan niin menee että ne näkyvät ihan kaikissa ihmissuhteissa. Toki vastapuolella on siinä mielessä vaikutuksensa, että toiset ikään kuin vahvistavat traumojamme ja toiset puolestaan osaavat toimia luonnostaan niitä rauhoittaen. Eli siinä mielessä myös vastakappaleella on vaikutuksensa vaikka parisuhteessa.