On my way
On my way

Reippaan tytön syndrooma

Olen ollut pienestä pitäen todella reipas. Jo lapsena tein paljon kotitöitä ja heiluin imurin varressa vaikka hädin tuskin olin laitteen varren kokoinen. Olin myös hyvin itsenäinen ja viihdyin paljon omissa oloissani. Puuhastelin jatkuvasti kaikenlaista, harrastin ja olin monin tavoin kovin aktiivinen lapsi. Ensimmäisen kerran kesätöihin menin jo kuudennella luokalla, jolloin poljin joka aamu kuudelta monta kilometriä isoäitini pyörällä mansikkamaalle poimimaan mansikoita. Tuosta kesästä lähtien olinkin kesätöissä seuraavat kymmenen vuotta. Muutin yläkoulun jälkeen pois kotoa, sillä se tuntui siinä kohtaa luontevalta jatkumolta. Koin olevani riittävän kypsä asumaan itsekseen ja ottamaan vastuuta omasta elämästä.

Reippaan tytön syndroomaReippaan tytön syndrooma

Olen jo nuoresta pitäen tosiaan oppinut ottamaan vastuuta ja tuo vastuunkanto on kestänyt ihan tähän päivään saakka. Edelleen välillä mietin, mihin ihmeeseen niitä miehiä oikein tarvitaan kun kykenen itsekin hoitamaan nuo ehkä edelleen miehille laskettavat työt. En nimittäin seiso sormi suussa siinä kohtaa kun lamppu pitää vaihtaa tai viemärit avata. Osaan tankata autoon bensat ja tarvittaessa myös koota ne Ikean paskamaiset huonekalut tai asentaa nettiyhteyden. Harvoin on tilannetta josta en selviäisi tavalla tai toisella. Pyrinkin hoitamaan asiat aina itsenäisesti ja olen ylipäänsä todella huono pyytämään muilta apua.

Kutsunkin itseäni vahvaksi ja pärjääväksi naiseksi – sellaiseksi joka ei jää miesten tai naistenkaan jalkoihin ja osaa pitää puolensa. En näytä heikkouttani tai jaksamattomuuttani. Totuus on kuitenkin se, että tuo reippaus kätkee alleen paljon herkkyyttä, heikkoutta, haavoittuvaisuutta ja sitä, että joskus tekisi mieli sanoa ääneen ettei yksinkertaisesti jaksa tai pärjää. Kun sitä on kuitenkin tottunut siihen, että kaikesta selvitään ja asiat tulee hoitaa, harvoin antaa itselleen lupaa jäädä ruikuttamaan uupumustaan tai pärjäämättömyyttään. Hymyn taakse saattaa välillä kätkeytyä kyyneleitä ja todellisuus olla täysin toinen kuin se reipas olemus antaa ulospäin ymmärtää. Toisaalta reippaus on myös ollut voimavarani. Sen avulla olen selvinnyt elämäni vastamäistä tähän päivään saakka ja seison nyt tässä – vaikka se kuinka hurjalta kuulostaakin. Jos taas mietitään asiaa toiselta kantilta, on reippaus pitkittänyt sitä, etten ole hoitanut itseäni. En ole hoitanut omaa henkistä puoltani koska olen vaan opetellut kohtaamaan vastoinkäymisiä ja selviämään niistä. Mottoni oli pitkään, että minähän selviän kaikesta ja nousen pettymyksistäkin rinta rottingilla. En ole antanut itselleni lupaa olla aidosti heikko kuin vasta viime vuonna, pakon sanelemana. Sitä ennen olen valitettavasti pitänyt aina yllä reippauttani ja sitä tietynlaista roolia sekä tapaa selvitä kaikesta eteen tulevasta.

Reippaan tytön syndroomaReippaan tytön syndroomaReippaan tytön syndrooma

Maaret Kalliohan kirjoitti reippaan tytön syndroomasta muutama vuosi sitten ja muistan jo tuolloin tunnistaneeni itseni hänen kirjoituksestaan. Paljon puhutaan kiltin tytön syndroomasta, jonka varjoon reippaus on selkeästi jäänyt. Tämä oletettavasti siksi, että reippaus mielletään nimenomaan pärjääväisyydeksi mikä taas tarkoittaa sitä, ettei ihminen kaipaa apua tai tukea koska pärjää hyvin itsekin. Totuushan on kuitenkin täysin toinen. Reippaus ei tarkoita sitä, etteikö ihminen kaipaisi tukea, rakkautta, apua, huomiota ja sitä, että häntä kehutaan – päinvastoin. Itse ainakin kaipaan edellä mainitsemiani asioita todella paljon mutta en ehkä osaa niitä ulospäin ilmaista tai näyttää, koska olen tottunut piilottamaan nuo tarpeet reippauteni taakse. Reippaus on usein rooli joka ottaa minusta vallan. Se on opittu toimintatapa tai malli, johon sitä ikään kuin verhoutuu ja tietyllä tapaa se tuntuu niin kovin turvalliseltakin.

Viime kesänä tuo reippauteni alkoi kuitenkin totaalisesti rakoilemaan. Siihen saakka olin kyennyt elämässäni piilottamaan raskaat tuntemukset ja kokemukset oman pärjäävyyden taakse, kunnes aloin huomaamaan etten enää jaksakaan. Edelleenkin minun on vaikea ilmaista jaksamattomuuttani ulkopuolisille mutta ehkä tärkeintä on se, että omassa mielessäni olen hyväksynyt vihdoin sen, etten enää jaksa kantaa noita taakkoja yksin joita olen niin pitkään kantanut. Tuntuu tietyllä tapaa todella huojentavalle myöntää itselleen ettei jaksa – eikä tarvitsekaan jaksaa. Kuitenkin se tie tähän pisteeseen saakka on ollut aika pitkä. Vielä syksylläkin taistelin sitä vastaan etten tarvitse ulkopuolista ihmistä jolle purkaa asioitani, vaikka tietyllä tapaa tiesin, että nimenomaan tuo on nyt se, mitä niin kipeästi tarvitsen. Sitä vaan pyrkii aina kaikin mahdollisin tavoin ajattelemaan, että kyllä minä selviän koska olen aikaisemminkin selvinnyt – mikä sinällään on muuten aivan naurettavaa. Tuo on rehellisesti sanottuna kuopan kaivamista itselleen.

Reippaan tytön syndroomaReippaan tytön syndroomaReippaan tytön syndrooma

Vaikka tässä puhun tosiaan reippaan tytön syndroomasta niin yhtä lailla reippaus saattaa olla ongelma monelle sukupuoleen katsomatta. Olenkin ehdottomasti sitä mieltä ettei kenenkään ihmisen tarvitse olla reippaampi kuin mitä todellisuudessa on mutta silti usein kyse on paljon syvemmälle juurtuneesta selviytymistavasta. Kun on tottunut selviämään yksin ja hoitamaan kaiken hankalankin itsekseen, voi olla vaikea yhtäkkiä turvautua apuun. Onkin iso askel ottaa härkää sarvista ja myöntää itselleen ettei jaksakaan. Todellisuudessa tuo on kuitenkin sitä todellista reippautta olla rehellinen itselleen senkin uhalla, että oma opittu selviytymistapa murenee.

Onko täällä muita reippaita tyttöjä?

Kuvat: Iines / edit: minä

Kommentit (11)

  1. Suvi

    Aivan ihana teksti Jutta – kiitos tästä. Ihan kuin olisin sen itse kirjoittanut.

    Mukavaa talvipäivän jatkoa 🙂

    • On my way

      Kiitos, ihana kuulla. <3

      Sinnekin mukavaa helmikuuta!

  2. Olivia

    Sama juttu täällä. Reippaus on hyvä piirre, mutta en vieläkään osaa kunnolla avautua asioistani, ja ajatella, että ehkä minäkin tarvitsen joskus apua. Elämäni on todella suorituskeskeistä, kun aina pitäisi jotain saada aikaan ja mennä touhottaa. Tuntuu ettei mikään riitä. Tästä haluaisin oppia pois.

    • On my way

      Juuri näin, samoja tuntemuksia. Sitä aina ajattelee, että kaikesta selviää ja nimenomaan itse.

      Uskon, että tämänkin tavan taustalla vaikuttaa lukuisia asioita eli siitä pois oppiminen ei tapahdu ennen kuin todella oivaltaa ne syyt miksi on niin reipas ja mikä ajaa tähän reippauteen. Tärkeä ja ensimmäinen askel on kuitenkin se, että tiedostaa asioita ja haluaa niihin muutosta! 🙂

  3. Henna

    Itsekin tiedän olevani tämmöinen kaveriporukan selviytyjä tyyppi. En ole ikinä osannut näyttää tunteitani oikein kellekään (muutamaa ihmistä lukuun ottamatta) ja lähes aina esitän tavallaan kovempaa kuin olen. Todellisuudessa olen todella herkkä sisältä ja varmasti siitäkin syystä tämä ”selviän kyllä itse kaikesta” ulkokuori on muodostunut. Sitä haluaa suojella omaa herkkää itseään. Huomaan, että samasta syystä en päästä ihmisiä lähelle ilman oikeaa luottamista ja harva ihminen voi oikeasti loukata minua sanoillaan, koska he eivät ikinä pääse kosketuksiin todellisen aidon minän kanssa. Oikeastaan tiedostin tämänkin piirteen kunnolla vasta eron jälkeen, kun menetin ihmisen, jonka seurassa uskalsin todella olla haavoittuva. Se oli sen verran kova paikka, että on ollut pakko puhua asiasta myös ystäville ja näyttää miten todella hajalla asiasta olen. Tuntuu, että he eivät siltikään oikein tajunneet kuinka pohjalla todella tuli käytyä, juurikin sen takia, miten olen aina kaikesta selvinnyt. Tavallaan olen itse kyllä sinut sen piirteeni kanssa, se auttaa esim selviämään työelämässä ja muutenkin haastavista tilanteista. Siinä se on vähän huono, kun todella tarvitsee apua ja ymmärrystä. Toisaalta kunhan on edes se muutama hyvä ihminen, joiden kanssa puhua näissä tilanteissa ja jotka todella ymmärtää, niin uskon, että se riittää minulle. Eli ehkä kaikkea ei tarvitse itsestään ns korjata vaan enemmänkin olla sinut myös tiettyjen piirteiden kanssa ja arvostaakin niitä. Monessakin piirteessä on kuitenkin hyvät ja huonot puolensa.

    • On my way

      Ymmärrän! Itselläni on vähän samaa taustaa ja tietyllä tapaa ajattelen usein niin, ettei ihmiset kuitenkaan täysin ymmärrä mitä tunnen ja sitten en välttämättä jaksakaan selittää tai ”vaivata” muita. Todella vääränlainen tapa ajatella joka helposti saattaa johtaa siihen, että uupuu…

      Reippaudesta on toki myös hyötyä kuten sanoitkin ja sen voin itsekin allekirjoittaa. Reippaus ajaa toimeliaisuuteen ja siihen, että elämässä selviää kaikesta. Mutta tosiaan se asian kääntöpuolikin löytyy, jolloin saatamme viedä itseämme liian äärirajoille ja lopulta tuleekin sitten burn out tai joku muu vastaava loppuunpalaminen.

      Tärkeintä onkin tiedostaminen (jota olenkin kommenteissa hokenut) ja sitä kautta se, että asiaan voi kiinnittää huomiota. Tällaisia juttuja itsessä ei muuteta yhdessä yössä mutta uskon, että toivoa silti on! Ainakin jo se, että laskee kynnystä kääntyä avun puoleen jos huomaa itsessään väsymistä on aika hyvä neuvo.

  4. Sini

    Tämä teksti tuli kyllä kuin suoraan minun näppäimistöltäni. Nyt kun isäni on sairastanut puoli vuotta olen huomannut todella vahvasti sen oman voimavarojeni ehtymisen, ja toisaalta sen, että en osaa pyytää tukea muilta. Ja muut eivät osaa sitä tarjota, kun ”minähän pärjään aina”. Uskon että näiden asioiden tunnistaminen on se ensimmäinen askel pois tästä reippaan tytön ulkokuoresta.

    • On my way

      Nimenomaan, tunnistamisesta se lähtee. Tosin vaikeaa sitä on hetkessä muuttaa itsessään jotain noinkin oleellista ns. sisään istutettua.

      Ja jos on vielä läheiset perhesiteet sitä kokee ehkä helposti jopa velvollisuudeksi hoitaa asioita, kuten nyt vaikka sinunkin tapauksessasi. Moni lapsi kokee vanhempien sairastuttua, että vastuu on heillä. Ja ymmärrän tuon täysin! Toivottavasti muistat jatkossa kuunnella myös itseäsi ja omia tarpeitasi. Tilanteesi on varmasti monellakin tavalla rankka, joten muista, ettei aina tarvitse olla reipas.

      Voimahalaus sinne! <3

  5. Mää ja Mirjukka

    Aih että kuinka ihmisen työ voikaan olla rankkaa! Maijukka ja mä saatiin tänää pomolta tosi vaikee business case 😬 meidän piti ratkasta somalialaisen tulkkauspalvelun pr-problem ja niinku segmentoida niiden customer relationshipit et voitas differoida niiden palveluita ja lisätä distruptiivisuutta 😛 oltiin näpytelty excelii varmaa kolme tuntii kunnes Maijukka muisti monikulttuurisen markkinoinnin kurssilta et jos sovellettas multilateraalisen verkostomatriisiorganisaation arvoketjukehikkoa ja heitettäs vähä Schwarzfeldin tesseraktia toolkitist (käykää kouluja jos ette tajunnu juntit!😉) nii meillähän ois täs aivan uudenlainen strategic position!! mä en oo ikinä nähny kenenkään heiluttelevan käsiä niin nopeeta!!! me sit pakatti Apple Macbookit Fjällräven-laukkuihin ja mentii juhlistaa tätä breakthroughta meidän startup-firman mindfulness-velodromille 😈 join varmaa kaheksan lehtikaali-avocado-IPAA mut huomen takas duunii freesinä #youngmoney

    • On my way

      Tämä selvä! 😀

    • Mikaela

      loistava 😀

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *