On my way
On my way

Paska päivä ja pari oivallusta

Eilen oli suoraan sanottuna aivan paska päivä. Oikeastaan koko viikon ajan ovat hermot olleet kireällä ja pienemmätkin vastustukset tuntuneet huomattavan suurilta. Mieltäni on painanut erityisesti eräs henkilökohtainen asia, joka on samalla kiristänyt hermoja arjen tasolla. Toisen silmän lievä mistä lie tullut silmätulehdus, useampi kohdalleni osunut tilttaava kaupunkipyörä, muistia jumittava tietokone ja pari päivää vaivannut päänsärky ovat tuntuneet tavallista suuremmilta vastustuksilta. Koko viikon olen kuitenkin sinnitellyt ja työntänyt tätä mieltä painavaa asiaa taka-alalle pyrkien toimimaan ja hoitamaan arjen velvollisuudet, kunnes eilen se sitten tapahtui. Annoin kaikkien tunteiden purkautua ja no kiukun jälkeen – itkuhan sieltä tuli. Itkun jälkeen tuntui kuitenkin helpottavalle kuten aina.

Postauksen tarkoitus ei ole nyt sinällään pureutua ongelmiini vaan ennemminkin tuoda esiin sitä tosiasiaa, että välillä elämässä on lupa romahtaa. Huomaan itsessäni niin usein piirteitä, että pitkitän ja pitkitän paskaa oloa, kunnes tulee se romahduksen hetki. Koko viikon olen tiedostanut että nyt on henkisesti huono olla ja tuo huonovointisuus on näkynyt paitsi ihan arjessa äksyilynä, myös suunnattomana väsymyksenä. Esimerkiksi treenit eivät ole kulkeneet ollenkaan mutta silti olen pakottanut itseni lenkille. Vaihtoehto että kohtaisi itsensä kaikkine tunteineen, tuntuu vaan niin paljon huonommalta idealta kuin että touhuaa ja pakottaa itsensä tekemään asioita. Sen verran tässä on kuitenkin tultu eteenpäin, että jatkoin tätä meininkiä ainoastaan viikon. Aikanaan saatoin nimittäin vetää vaikka kuukausiakin ahdistus taka-alalla ainoastaan siksi, etten halunnut kohdata asioita.

Koin myös jonkinlaisen flashbackin tällä viikolla. Palasin nimittäin mielessäni aikaan, jolloin hermoilin jatkuvasti. Olin siis arjessa todella ärsyyntyvä ja jo pienikin vastustus sai minut kiehumaan. Näin jälkikäteen mietittynä ymmärrän nyt silloista minääni paremmin. Elin nimittäin tuolloin elämäntilanteessa, joka ei pohjimmiltaan tyydyttänyt minua. Tein työtä joka stressasi koska se ei vaan tuntunut enää omalta jutulta. Lisäksi silloinen parisuhteeni ei toiminut ja aiheutti ahdistusta, joka purkautui jatkuvana hermoiluna. Tällä viikolla oikein ymmärsinkin sen konkreettisesti, että minä reagoin elämäni ahdistaviin ongelmakohtiin hermoilulla. Kun minua painaa jokin, ovat hermot kireällä ja pienikin vastustus saa ärräpäät lentämään. Jokainen meistä ilmentää huonovointisuutta omalla tavallaan. Toinen itkeskelee, joku on äärettömän väsynyt ja kolmas saa paniikkikohtauksia. Se että tiedostaa nämä ”oireet” itsessään, voi kenties olla avain siihen että osaamme tarkastella elämäämme siinä hetkessä tarkemmin. Kun havahtuu omaan suojamekanismiinsa, sen tunnistaminen on jatkossakin helpompaa.

Tässä on niin pitkä seesteinen ja hyvä ajanjakso takana, että jo pienen hetken tällä viikolla pelkäsin nytkö se mörkö taas tulee ja alan voimaan huonosti. On oikeasti jännä, miten tuollaisen hyvän ajanjakson jälkeen tuntuu oikein pelottavalta tuntea negatiivisia tunteita! Ei haluaisi sen hyvän fiiliksen koskaan päättyvän ja sitten kun takaraivossa kolkutteleekin ahdistus, tuntuu se vieraalta ja pelottavalta. Mutta eihän elämä voi vaan jatkuvasti olla hyvää fiilistä ja seesteisyyttä. Joskus ihmissuhteet ja muut muutokset elämässä ajavat meitä tilanteisiin, joissa joudumme ottamaan riskejä. Usein riskien ottaminen taas tarkoittaa mukavuusalueelta poistumista, joka puolestaan tuo mukanaan kenties stressin ja epävarmuuden. Huomaan että joissain asioissa epävarmuus on itselleni oikea mörkö – se pelottaa ja ahdistaa kun taas toisissa asioissa se tuo tietynlaista vapautta. Esimerkiksi työelämässä pystyn hienosti elämään epävarmassa tilanteessa, koska olen aina ollut näissä asioissa aika huoleton, enkä osaa stressata rahasta tai elämästäni vuoden päähän. Yksityiselämässä olen puolestaan huomattavasti herkempi ja ihmissuhteet ovat minulle välillä aivan jäätäviä stressin aiheuttajia. Tätäkin paljon miettineenä olen todennut kaiken juontavan juuriaan lapsuudestani. Kun siellä olen joutunut elämään jatkuvassa epävarmuudessa, on se jättänyt minuun jälkensä ja tietynlaisissa tilanteissa käyttäydyn lapsenomaisesti tuo samainen pelko edellä.

Omien tunteidensa kanssa on tärkeää muistaa, että vaikka kyseinen tunnereaktio on juuri minulle tai sinulle siinä hetkessä aito, se ei silti välttämättä ole koko totuus. Kun meitä ahdistaa jokin, mieli alkaa herkästi paisutella asiaa ja loppupeleissä tuo asia saattaa saada aivan järjettömän kokoiset mittasuhteet. Tiedostamisen kautta tunteitaan on helpompi oppia ymmärtämään. On nimittäin tunteita, joiden alkuperä on erilainen. Osa tunteista on minun, osa ulkoa poimittua ja osa taas automaattinen reagointi juuri sieltä lapsuudessa opitusta. Itse huomaan reagoivani myös vanhojen kokemuksien pohjalta, eli ahdistus saattaa kummuta vaikka jostain jo aikaisemmin tapahtuneesta jos nykyisyydessä on yhtään tuohon viittaavia piirteitä. Usein reaktioitani ohjaa pelko – pelko romahduksesta, hylätyksi tulemisesta tai särkymisestä. Nyt tuntuu että pelkään jopa sitä, että koen yhtään negatiivisia tunteita. Yhdistän negatiiviset tunteet siihen ahdistavaan tilaan, jota en haluaisi enää kohdata.

Tuntuu muuten helpottavalta olla rehellinen ja vaikka tämä postaukseni ei jaa motivaatiota tai hyviä fiiliksiä, halusin silti kirjoittaa paskasta päivästä ja viikosta. Vaikka haluankin olla positiivinen elämässä ja elämälle, silti minullakin on välillä raskasta. Olen huomannut että olen ollut terapian aloittamisen jälkeen jollain tapaa sellaisessa hyvän fiiliksen ”kuplassa” ja oikeastaan jopa unohtanut sen, että terapiaprosessinkaan ei tarvitse olla ns. nousujohteista. Se ei takaa mitään täydellistä minää, eikä minun tarvitse nyt olla niin hurjan reipas. Olen edelleen se sama ihminen, jolla on ne samat traumat ja vaikka työkaluja olen paljon saanutkin, ei asiat silti korjaannut tuosta noin. Kaikki vaatii aikaa, jota tulee itselleen antaa.

Luen muuten tällä hetkellä ”Tunnevirrassa – Ymmärrä tunteita” -kirjaa, josta olen saanut paljon mielenkiintoisia oivalluksia. Blogiin onkin lähiaikoina tulossa laajempaa postausta tunteista. Toivottavasti aihe kiinnostaa myös teitä!

Kaikesta huolimatta oikein ihanaa viikonloppua ja Flowta teille, jotka festareilla olette! 

Kuvat: Iines / edit: minä

Kommentit (12)

  1. Riikka

    Mun mielestä taas esim. tämä postaus on sun postauksien parhaimmistoa. Ihanaa avointa ja ymmärtävää pohdintaa tunteista ja niiden tunnistamisesta.

    Eikö olekin paradoksaalista, miten sitä välillä sortuu välttelemään itsensä ja tunteidensa kohtaamista viimeiseen asti, vaikka samalla tietää, että niiden kohtaaminen vapauttaa sinut niistä tunteista. Mutta ei se aina ole helppoa ja se on vain inhimillistä.

    Mun terapiaprosessi on isossa kuvassa nousujohteinen, mutta siihen loivaan nousuun sisältyy monia pieniä vaikeita kausia kun mieli on maassa. Älä pelkää niitä vaikeita kausia, ne ei ikinä enää tule olemaan samanlaisia kuin ennen sun terapiaa, koska sun ymmärrys itseä kohtaan on kasvanut ja olet myös saanut työkaluja itsesi henkiseen hoitamiseen.

    Minulla on menossa kolmas (ja viimeinen) terapiavuosi ja huomaan mielen pikku hiljaa löytävän automaattisemmin sellaista tasapainoa omaan jaksamiseen. Rasitun myös liiallisesta ”ihmisten ilmoilla” olemisesta ja olen oppinut, että aina sellaisen jälkeen kannattaa varata itselle omaa. Imen myös helposti muiden tunnetiloja itseeni ja se onkin yksi iso työstämisen paikka. Mua on lapsuudessa syyllistetty paljon ja sen vuoksi olen automaationa ottanut muiden ihmisten syyllisyydet/syyllistämiset omaksi taakaksi. Aivan mahtava terapian myötä pystyä erottelemaan itsensä muiden ihmisten pettymyksistä ja syyllisyydestä. En ole niistä vastuussa eikä minun tarvitse tuntea niitä. Ihmiset tuntevat monista asioista (omien tunnelukkojensa mukaan) syyllisyyttä ja kun syyllisyyttä on inhottava tuntea, yrittää moni siirtää sen syyllisyyden toisen niskoille. Ja se on oikeasti tosi hassua millaisista asioista sitä voikin tuntea syyllisyyttä (ihan turhaan).

    Olet tehnyt paljon muutoksia elämääsi ja elät varmasti nyt paljon enemmän oman näköistä elämää kuin tuona kuvaamasi ajanjaksona (väärä työ ja suhde). Tuo on oikeasti hatunnoston arvoinen juttu, koska ei kaikilla ole siihen uskallusta.

    • On my way

      Kiitos. <3

      Jep, se on todellakin erikoista. Ja vaikka nimenomaan tiedostaa miten vapauttavaa olisi jos vaan kohtaisi ne tunteensa, mutta silti se pelottaa. Välillä ihmismieli on kovin erikoinen…

      Kiitos todella paljon rohkaisusta! Huojentavaa kuulla ettei muillakaan terapia ole välttämättä ollut jatkuvaa nousukiitoa, vaikka kuten sanoit, kokonaiskuva on tietenkin nousujohteinen kun itseymmärrys lisääntyy. Koen myös saaneeni sieltä paljon eväitä ihan arjen tasolle mutta silti en edelleenkään voi sanoa että osaisin jokaista neuvoa todentaa niissä tositilanteissa. Tässäkin asiassa pitää vaan olla armollinen ja antaa itselleen aikaa prosessoida ja tehdä sitä duunia. Ja upeita oivalluksia olet sinäkin tehnyt, aivan mahtavaa! Tuo kaikki tulee auttamaan sinua niin paljon tulevaisuudessa ettei tosikaan! 🙂

      Niinpä, olen samaa mieltä viimeisestä kohdasta. Vaikkakin pitkään elin kyllä epätyydyttävässä elämäntilanteessa ja jotenkin se vaan muuttui itselle ns. normaaliksi. Tuo on pelottavaa kuinka moni elää vastaavalla tavalla kykenemättä tekemään muutoksia. Joskus hyppy epävarmaan kuitenkin on se joka vie meitä kohti parempaa elämää vaikka välillä se epävarmuus saattaakin pelottaa.

  2. Pupu

    Aww Jutta, kyllä se siitä 💗🤗 asiat kääntyy aina parhainpäin. Välillä saa olla väsynyt, kiukkunen ja itkuinen!

    • On my way

      <3 🙂 No niinhän se on, saa saa! Kiitos tsemppauksesta. <3

  3. Mari

    Kiitos blogista! Samastun monessa kohdin sinun blogien aiheisiin, kokemuksiisi ja ajatuksiisi. Osaat kirjoittaa tunteet sanoiksi, joita itse vasta harjoittelen. Ihailen suuresti kykyäsi. Pelko hylätyksi tulemisesta aiheuttaa usein miellyttämään tarpeen. Kun avautuu toiselle, pelkää tulevansa haavoitetuksi tai satutetuksi. Kiitos blogeissa ja ihanaa jos jatkossa kirjoitat tunteista lisää.

    • On my way

      Kiitos sinulle kun jaksat lueskella! Nimenomaan, hyviä pointteja. Haavoittuvaisuuden näyttäminen elämässä on usein huomattavasti vaikeampaa kuin sen suojakuoren ylläpito. Ja kiitos todella paljon kauniista sanoistasi! <3

  4. Sarkkuli

    Tällaiset postaukset ovat juuri niitä, joista me lukijat saamme eniten irti ja voimaa myös omaan arkeemme. Kiitos, kun olet. <3

    • On my way

      Ihana kommentti kokonaisuudessaan, kiitos. <3

  5. M

    Eksyin pitkästä aikaa blogiisi. Todella hyvä kirjoitus. Kiitos avoimuudestasi, kaikkea hyvää! <3

    • On my way

      Kiitos ja samoin! <3 🙂

  6. Jenni

    Minäkin reagoin monesti ahdistaviin tilanteisiin äksyillen. Monesti olen jälkikäteen hävennyt omaa käytöstä ja asioita joita sanoin. Nykyisin vetäydyn omiin oloihin ja annan itkun tulla. Monet vastoinkäymiset tuntuvat suorastaan fyysisenä kipuna ja ovat valtavia energiasyöppöjä. Olen opetellut käsittelemään niitä rauhoittumalla jonkin meditointivideon kanssa. Joskus saatan kuunnella useamman putkeen, kun ensimmäisen aikana ajatukset laukkaavat jossain muualla. Itkeminenkin puhdistaa. En yritä enää väkisin estää niiden tulemista, vaan itken aikani. Tiedän, että aina tulee se aamu, kun herään ja tunnen, että nyt olen valmis ottamaan askeleen eteenpäin, eikä kyyneliä ole enää jäljellä.

    • On my way

      Samaistun täysin kommenttiisi, olen juuri tuollainen. Paitsi etten ole ehkä oppinut riittävästi vielä tuosta itsensä rauhoittamisesta vaikka sitäkin on terapiassa läpikäyty. Ehkä meditaatio voisikin olla toimiva keino? Usein olen lähtenyt lenkille tai mennyt nukkumaan noissa tilanteissa.

      Ja itkemistä on kyllä turhaa vastustella. Mutta välillä se vaan tuntuu jotenkin niin ahdistavalta… Tai tiedätkö sitä vaan pyrkii väistelemään vaikka sisimmässään tietää että loputtomiin noin ei voi tehdä. Viimeinen lauseesi on lohduttava, juuri näin, nimenomaan. <3

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *