Muutama ajatus rehellisyydestä

Arvo, jota kunnioitan ihmissuhteissa ehkä eniten, on rehellisyys. En voi sietää valehtelua, juonittelua tai kaksinaamaisuutta. Olen sen usein maininnut että olen ennemmin vaikka turhan rehellinen kuin valehtelen. En myöskään mieluusti valehtele edes toisen puolesta, vaikka toinen kuinka sitä toivoisi. Toki olemassa on joitain tilanteita, joissa kannattaa hieman kaunistella, eli välttämättä kaikkea ei tarvitse tuoda julki niin raffisti kuin mikä on todellisuus. Mutta noin yleisesti ottaen, olen rehellisyyden kannattaja ja petyn aina todella paljon jos minulle ei olla rehellisiä. Itse asiassa tuo on ehkä sellainen suurin pettymys, jonka toinen ihminen voi minulle aiheuttaa, sillä valehteleminen syö pikkuhiljaa luottamusta. Kun kumppani tai ystävä valehtelee sinulle kerran pienessä, hän tulee valehtelemaan toisenkin kerran ja mahdollisesti suuressa. Valehteleminen koukuttaa hyvin herkästi ja mikäli valheilla pääsee ns. eteenpäin, on kynnys valehdella myös jatkossa matalampi.

Jälleen kerran en puhu korkealta ja kovaa, sillä olen minäkin elämässäni valehdellut ja vielä lukuisia kertoja. Kuten olen joskus maininnut, en nuorempana osannut samalla tavalla kunnioittaa ihmissuhteita kuin tänä päivänä osaan ja tuolloin kyllä tuli toimittua useamman kerran väärin ja jopa valehdeltua toiselle päin naamaa. Voi olla että tuosta nimenomaisesta syystä en nykyään valheita hyväksy ja olen niiden suhteen aika ehdoton – ikään kuin inhoan sitä, miten toimin, joten inhoan samaa käyttäytymismallia myös muissa ihmisissä. Näen todella nopeasti ihmisestä jos hän valehtelee ja aistin epärehellisyyden. Usein kuulee myös mietittävän, onko kertomatta jättäminen valehtelua? Mitä jos vaikka pettää kumppaniaan, mutta itse haluaa unohtaa asian ja jättää sen sitten kertomatta – onko se silloin valehtelua? Ajattelen niin, ettei kaikkea tarvitse kertoa kumppanille tai ystäville, mutta mikäli tekee jotain sellaista, jonka tietää satuttavan sitä toista osapuolta, silloin on kyse valehtelusta. Eli pettäminen toisen selän takana on mielestäni valehtelua vaikka toinen ei sitä osaisi epäillä tai asiasta edes kysyisi. Kaikki epärehellinen toiminta kannattaa aina kääntää toisin päin ja miettiä, miltä se itsestä tuntuisi? Ylipäänsä asioilla on aina tapana tulla ilmi, tavalla tai toisella. Jos valehtelet ja jäät kiinni, on hyvin todennäköistä että se musertaa ihmissuhteessa jotain tärkeää, jonka seurauksena syytät itseäsi siitä, miksi et kertonut aikaisemmin ja ollut rehellinen.

En ole koskaan tullut petetyksi tai kohdannut elämässäni tilannetta, jossa olisin menettänyt totaalisesti uskon johonkin minulle hyvin läheiseen ihmiseen. Tämä on siis trauma, jota minulla ei onneksi ole ja siitä olen hyvin kiitollinen! Vaikka usko ihmisiin on muuten ollut koetuksella mm. sen perusteella, mitä olen nähnyt sivusta käsin, en ole henkilökohtaisesti joutunut luottamukseen kohdistuvaa pettymystä prosessoimaan. Mutta sekin että näkee sivusta jatkuvaa valehtelua tai edes hieman etäämmältä vilpillistä toimintaa, kyllä tuollainen aina surettaa ja samaan aikaan pistää jopa vihaksi. On valitettavaa, miten epärehellisyys saattaa tuhota jopa kokonaisen ihmiselämän tai satuttaa lukuisia ihmisiä samaan aikaan. Pahinta on se jos valehtelija ikään kuin turtuu valehteluun ja hänestä tulee patologinen valehtelija. Omatuntokin vaimenee jossain kohtaa, sillä jos riittävän monta kertaa valehtelee ja ikään kuin vapauttaa itsensä syytöksiltä, lipuu vilpillisyys herkästi pysyväksi olotilaksi ja tavaksi toimia – tällaistakin olen nimittäin nähnyt. Valehtelijaa itseään en nyt sinällään sääli, mutta monesti tällaisilla patologisilla valehtelijoilla on vaikutusvaltaa myös ympärillä oleviin ja ne tilanteessa vasta kärsivät. On vaan karu fakta että valehteluun tottuu – niin vilpin ulosantiin kuin sen vastaanottamiseen. Jos olet ihmissuhteessa, jossa toinen jatkuvasti valehtelee, siihenkin turtuu. Todella moneen asiaan elämässä turtuu, mikäli niistä tulee normaaleja ja niitä on jatkuvasti ympärillä. Kuten viime viikolla kirjoitin, sisäpiiri sumentaa näkökyvyn ja sama ajatus pätee muuten tähänkin asiaan.

Tänä päivänä yksi merkittävä valheiden kehto on sosiaalinen media. Moni valehtelee siellä ikään kuin huomaamatta, jopa itselleen. Asioita kaunistellaan ja monesti jätetään totuus kertomatta. Kauniin kuvan takana saattaa olla jotain vallan muuta kuin ne iloiset hymynaamat ja onni. En itsekään sano että jokainen kuva olisi täysin rehellinen otos siitä hetkestä, vaan kyllä minäkin muokkaan kuvia – sommittelen tai saatan jopa lavastaa tilanteita. Se mitä en kuitenkaan halua tehdä, on valehteleminen siitä, miten minulla menee tai kuinka voin. Jos en voi hyvin, en halua viljellä mielikuvaa onnellisesta ihmisestä, vaan haluan tuoda sen tavalla tai toisella ilmi. Somessa on kuitenkin erittäin helppo ajautua vilpilliseen toimintaan ja siihen, miten uskottelee jopa itselleen jotain muuta itsestään ja elämästään kuin se todellisuudessa on. Sosiaalinen media antaa siihen kaikki mahdollisuudet ja työkalut. Usein myös paine ajaa luomaan tietynlaisia illuusioita, joihin alkaa lopulta itsekin uskomaan. On pelottavaa, miten paljon myös itseään on mahdollista huijata uskottelemalla millaista oma elämä voisi olla ja ikään kuin alkaa somessa sitten toteuttamaan tuota elämää. Joillain ihmisillä onkin täysin kaksi erillistä persoonaa – on se todellinen ihminen ja sitten on se sosiaalisen median rakennettu valheisiin perustuva ”ihminen”. Kuulostaa muuten aika rajulta, mutta tämä kannattaa aina muistaa kun selaa esimerkiksi Instagramia. Tuo kanava ei perustu aina rehellisyyteen, kaikki ihmiset siellä eivät ole rehellisiä.

Elämässa on hyvä pitää pieni varaus, suojella itseään eikä luottaa sokeasti ihmisiin, sillä epärehellisyyttä on paljon. Silti samaan aikaan on paljon myös rehellisyyttä ja ihmisiä, joiden sanaan voi luottaa. Kuten jo mainitsin, itselleni rehellisyys on yksi ihmissuhteiden tärkeimmistä arvoista ja ilman sitä en kykene ihmissuhteisiin. Jos en voi luottaa kumppaniin, en voi olla tasapainoisessa parisuhteessa. Jos taas en kykene luottamaan ystävään, en pysty vastavuoroiseen ystävyyssuhteeseen. Jopa hiuksen hieno valhe voi katkaista ainakin omalla kohdallani luottamuksen ja tehdä suhteeseen pysyvän särön. Toisaalta aina tulee muistaa myös anteeksianto. Jokainen meistä tekee virheitä ja joskus ajaudumme toimimaan väärin. Siispä tapauskohtaisesti suosittelen aina pohtimaan myös tätä näkökulmaa jos on tullut epärehellisyyttä toisen ihmisen suunnalta kohdanneeksi. Itsekin elämässäni paljon virheitä tehneenä olen usein miettinyt, etten voi olla liian ankara tai ehdoton. Vaikka on lupa vaatia rehellisyyttä niin itseltään kuin muilta – silti tulee muistaa se, että joskus ihminen on erehtyväinen.

Voisin puhua aiheesta varmasti pidempäänkin, mutta tässä nyt tiivistetysti viimeaikaisia ajatuksia. Rehellisyys on niin tärkeää, muistattehan sen! Mieluummin karvas totuus kuin makea valhe.

Oletteko te ehdottomia rehellisyyden kanssa? Onko kertomatta jättäminen mielestänne valehtelua? Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne!