On my way
On my way

Muutama ajatus katumuksesta

Joku teistä ihanista lukijoistani esitti minulle taannoin postaustoiveen ja pyysi kirjoitusta katumuksesta. Siitä, miten katumuksen koen tai millaisissa tilanteissa olen katumusta kokenut? Nämä postaustoiveet suunnastanne ovat aivan parhautta, sillä kun miettii 360 päivää vuodesta mistä kirjoittaa, on toisinaan mukava saada aiheita itsensä ulkopuolelta. Siispä tänään puhutaankin katumuksesta ja jo heti tässä alussa haluan tehdä selväksi, miten katumus on itselleni tuttu tunne. Vaikka olenkin sitä mieltä, että jokainen elämänkokemus virheineen päivineen kasvattaa meistä vahvempia, olen silti katunut elämässäni useita asioita. Olen esimerkiksi tehnyt vääriä valintoja opintojen ja ihmissuhteiden suhteen, toiminut liian heppoisin perustein ja tunteiden vallassa, loukannut muita (ja myös itseäni) sanomalla asioita, joita en ole tarkoittanut ja jättänyt tekemättä jotain, mikä minun olisi tullut näin jälkikäteen ajateltuna tehdä. Olen itse asiassa ihmisenä hyvin herkkä syyttelemään itseäni asioista ja morkkikset ovat minulle tuttuja. On kuitenkin eri tuntea katumusta hetken verran, ymmärtää ja käsitellä se, kuin katua jotain asiaa vuodesta toiseen. Herkästi katumus nimittäin muuttuu katkeruudeksi itseä kohtaan ja lopulta heijastuu kaikkeen ympäristöön.

Veikkaan katumuksen olevan itselleni tuttua jo ihan senkin vuoksi, että olen kasvanut hengellisen yhteisön vaikutuksen alla. Katumus on kristinuskon yksi tärkeimmistä elementeistä, sillä katumuksen kautta saadaan synnit anteeksi ja sitä kautta on mahdollisuus ”pelastua” ikuiseen kuoleman jälkeiseen elämään. Katumus ohjaakin hyvin pitkälti uskovaisten toimintaa ja mikäli hengellisiä veisuita on yhtään kuunnellut, ovat ne usein melankolisia ja itsesyyllistyksessä rypeviä. Toki niiden sanoma on myös armo, joka tulee Jumalan kautta, mutta sitä ennen tulee katua. Se, mitä tosiaan psykologiasta ymmärrän, kyllä tuollainen katumukseen oppiminen ja itsensä ”syntiseksi” leimaaminen jää ihmisen alitajuntaan ja uskon tästä syystä kokeneeni paljon elämässäni katumusta ja olleeni itseäni kohtaan jopa turhan ankara. On kuitenkin hyvin tyypillistä tehdä virheitä, mokailla ja välillä miettiä, kunpa olisin valinnut tai toiminut toisin. Virheet eivät ole mitään kuolemansyntejä tai portti kadotukseen – virheet ovat osa ihmisyyttä ja ihmisten luonnollista toimintaa. Nykyään pyrin olemaan itseäni kohtaan armollinen jos teen virheitä, ja ennen kaikkea mikäli niihin virheisiin liittyy muita, pyrin korjaamaan ne aina muiden kanssa. Eli jos toimin toista ihmistä kohtaan huonosti, sopivan tilanteen tullen haluan pyytää anteeksi ja sovitella.

Yleisellä tasolla uskon virheiden kasvattavaan voimaan ja siihen, miten ihminen voi kasvaa oppimastaan, mikäli ottaa siitä kopin. Jos mietin vaikka parikymppisenä tekemiäni asioita, joita todella kaduin, nykyään näen ne ennemminkin minua opettaneina kuin ahdistavina ja katumusta aiheuttavina. Vaikka en tosiaan ole ylpeä kaikista valinnoistani, silti voin jo tällä ikää todeta, etten nyt ihmisenä ainakaan aivan kieroon ole kasvanut, vaikka elämässäni on ollut paljon myös virhearviointien tekemistä. Voisin jopa kuvitella että se, miten paljon olen nähnyt ja kokenut, on myös kasvattanut näköpiiriäni hyvin laajaksi ja tällä hetkellä voin sanoa, ettei ole varmasti olemassa asiaa, jonka eteen tuleminen saisi minut ihmettelemään. Eli vaikka katumusta on ollut, en koe sitä välttämättä aina huonosta. Toisaalta samaan aikaan tulee muistaa se, josta jo alussakin mainitsen, eli katumus tulisi olla terveissä mittasuhteissa. Eläminen jatkuvassa katumuksessa ja liiallisessa itsekritiikissä vie pois omasta onnellisuudesta ja elämästä nauttimisesta. Ihmisestä tulee herkästi liian varovainen jos hän jatkuvasti ajattelee, ettei halua tehdä virheitä ja tämä puolestaan syö elämänlaadusta sekä nautinnosta. Myös vanhoihin virheisiin roikkumaan jääminen on asia, joka syö siitä tärkeimmästä, eli nykyhetkestä. Jos jatkuvasti voivottelemme mennyttä, emme pysty nauttimaan nykyisyydestä. Toisaalta samaan aikaan ei tulisi myöskään murehtia tulevaa tai sitä, mitä virheitä mahdollisesti tulevaisuudessa tulee tekemään. Salaisuus onkin elää hetkessä silläkin riskillä, etteivät kaikki valinnat ole enää vuoden päästä mielestämme fiksuja.

Yksi tärkeä katumukseen liittyvä asia, on itselleen anteeksi antaminen. Kun antaa itselleen anteeksi tekemänsä virheet, vapautuu pikkuhiljaa myös katumuksen taakasta. Ja ihmisille joilla on taipumus jäädä katumukseen ”kiinni”, sanoisin toiseksi neuvoksi oman ajatusmaailman hallinnan opettelemisen. Itse harjoitan tätä jatkuvasti, sillä minullakin on ongelmani, joihin huomaan herkästi ajatuksissani ajautuvani. Eli sellainen ajatusten kontrollointi on tärkeää, mikäli haluaa kiinnittää huomiota siihen, mihin ajatukset keskittää. Uskonkin että vanhoja ajatuskuvioita on mahdollisuus muuttaa, mikäli tätä työtä jaksaa vaan pitkäjänteisesti itsensä kanssa tehdä. Aivojakin kun on tunnetusti mahdollista harjoittaa kuten kehon muitakin lihaksia. Paljonhan tällaista työtä tekevät esimerkiksi urheilijat ja ne, joiden tulee fokusoitua yhteen asiaan kerrallaan ja sulkea mielestä pois kaikki muu ylimääräinen, joka voisi vaikuttaa negatiivisesti suoritukseen. Toki tällainen tyyli ei ole kaikille helppoa – ei etenkään meille analyyttisille pohtijoille ja rönsyileville ajattelijoille. Mutta itse ainakin haluan uskoa siihen, ettei vanhoissa ajatusmalleissa ole pakko olla kiinni lopun elämää, vaan kaikesta voi pois opetella.

Toisaalta tähän loppuun on vielä mainittava, että mikäli kokee olevansa toisessa ääripäässä, eli ei tunne koskaan katumuksen tunteita mistään tekemästään, on sekin huolestuttavaa. Jos ihmiseltä katoaa kokonaan omatunto ja sen herkkyys, saatetaan pikkuhiljaa ajautua olotilaan, jossa yhteys itseensä ja muihin katkeaa. Eli en näkisi tuollaistakaan olotilaa tavoiteltavana, vaan ennemmin on herkillä itsensä ja tekemisiensä kanssa, kokee tunteet sellaisina kuin ne eteen tulevat, mutta opettelee myös pääsemään yli asioista käsittelyn kautta.

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Onko katumus tuttu kokemus?

Kuvat: Mikaela

Kommentit (2)

  1. Elina

    Tuo teksti oli minulle tarpeen, kiitos! Aivan liikaa mietin ja murehdin mennyttä. Pitäisi murehtia asioita tietyn ajan ja sitten jättää ne menneisyyteen minne ne kuuluvat. Tein typeryyksiä kaksikymppisenä ja nyt tuntuu että kadun niitä. Mutta pitäisi tosiaan miettiä, mitä niistä opin.

    1. On my way

      Ihana kuulla jos teksti kolahti. Todellakin, ei missään nimessä kannata murehtia vanhoja vaan suunnata katse tulevaan! Toki ymmärrän ettei tämä ole aina helppoa ja siis jos siellä on jotain sellaista, joka voisi vaatia tarkempaa läpikäyntiä, suosittelen terapiaa. Sen kautta kun asioita avaa jollekin toiselle (eli vieraalle), saattaa saada yllättävän hyvän rauhan menneisyyden kanssa. <3

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *