Miten opin puhumaan vaikeista asioista?

Vaikeista asioista puhuminen ei ole kaikille helppoa. Vaikka moni ehkä ajattelee blogini perusteella minun olevan hyvin avoin ihminen, ja valmis puhumaan kaikesta jokaiselle vastaantulijalle, todellisuus on toinen. Edelleen minullakin on olemassa asioita, joita en jaa blogissani, tai joista tietää vain muutama lähin ystäväni. Olen karsinut viime aikoina lähipiiriä vielä entisestään ja tullut aikaisempaa tarkemmaksi. Ei sillä, kyllä kykenen puhumaan monista vaikeista asioista avoimesti, mutta ne ovat tyypillisimmin sellaisia, joita olen käsitellyt paljon. Kuten nyt vaikka tunnelukot, luonteen heikkoudet ja vahvuudet, erilaiset käyttäytymismallit, lapsuuden kokemukset, ihmissuhdetraumat ja kiintymyssuhdemallit ovat sellaisia, joita olen käsitellyt ja sen vuoksi aiheiden läpikäyminen vaikka kahvipöydässä, on itselleni helppoa. Tykkään keskustella syvällisistä aiheista ja vaihtaa niistä ajatuksia ihmisten kanssa. Välillä unohdankin, ettei se ole välttämättä aivan jokaiselle yhtä normaalia. Kaikki eivät ole yhtä avoimia ja usein jos asioita on käsittelemättä, niiden esiin nostaminen saattaa aiheuttaa suorastaan kauhistuneen vastareaktion. Kyllä itsekin myönnän, että jos joku nostaisi yhtäkkiä esiin ne elämäni vaikeimmat osa-alueet, en tiedä miten reagoisin. Jotkut aiheet eivät tosiaan ole edes ystävien kesken arkipäiväisiä keskustelunaiheita, sillä ne ovat niitä eniten satuttaneita, joita en mielelläni kovin usein nosta päivänvaloon. Jopa terapiassa välttelin tiettyjä aiheita, koska niistä puhuminen vaan tuntui sen verran pahalta.

Itsekin siis olen edelleen vaiheessa joidenkin asioiden suhteen. Ei kaikki hankala ole minulle missään nimessä helppoa, vaikka haluaisin pyrkiä siihen, ettei minussa olisi mitään käsittelemätöntä. Liikaa ei voi kuitenkaan kerralla itseltään vaatia, eli edetään pikkuhiljaa pala palalta. Ja ottaen kuitenkin huomioon lähtökohtani, jotka ovat siis muutaman vuoden takaa sellaiset, etten ole puhunut haavoistani ikinä koskaan kenellekään. Eli olen ollut aikaisemmin hyvin sulkeutunut ja kuten pitkäaikaisimmat lähimmät ystäväni tietävät, minusta ei ollut vuosia sitten helppo saada irti oikein mitään sen syvempää. Tästä on usein puhuttu, miten nykyään saatan soittaa ystävälleni itkuisen kriisipuhelun, jollaista en vielä pari vuotta sitten olisi koskaan hädän hetkellä tehnyt. Olenkin oppinut tukeutumaan läheisiini sen sijaan, että kannan kaiken yksin harteillani. Tuo on ihan oikeasti aivan mielettömän huojentavaa ja olen huomannut, miten paljon taakkani kevenee kun sen saa jaettua! Usein toisen neuvot myös rauhoittavat ja saavat ajattelemaan tunnekuohun keskellä järkevästi. Tänä päivänä on välillä jopa hankala käsittää, miten joskus jaksoin sen kaiken ahdistavan kanssa?

Se, miten kykenee vaikeita asioita muiden kanssa jakamaan, on pitkälti opittua. Jos kotona ei puhuta vaikeista asioista tai kommunikoida, ei lapsi opi puhumisen taitoa. Tämä ongelma on huomattavasti suurempi ikäpolveni miehillä, jotka ovat sitä ”pojat eivät itke” sukupolvea. Toisaalta olen kirjoittanut joskus myös siitä, miten usein sitten tytöt puolestaan kärsivät reippaan tytön syndroomasta, kun on kasvatettu pienestä pitäen kantamaan vastuuta ja hoitamaan asioita. Molemmissa tapauksissa ei ole sijaa heikkoudelle ja herkkyydelle, jollaista lapsi kaipaa. Lapsen ei kuulu olla kuten aikuiset, tai kantaa aikuisen kaltaista roolia saatikka vastuuta. Tällaiset asiat ovat usein kuitenkin pitkälti rakenteissa ja periytyvät sukupolvelta toiselle tiedostamatta. Onneksi tänä päivänä näistä asioista keskustellaan paljon, jolloin moni voi ehkä pyrkiä muuttamaan normeja omien lapsiensa kautta. Mikäli itse käsittelee vaikeuksia, on niiden käsittelyä helpompi mallintaa myös lapsilleen, jotka voivat sitten oppia tuon ”paremman” tavan kommunikoida ja täten välttyvät samoilta ongelmilta, joita olemme läpi käyneet.

 

Haluan rohkaista esimerkilläni jokaista siihen, kuinka puhumaton ihminen voi oppia puhumaan. Vaikka kokisit nyt, ettet uskalla ikinä avata sisimmän ajatuksia kenellekään – usko pois, käytösmalleja on mahdollista muuttaa tiedostamisen ja harjoituksen kautta! Itselleni käänteen tekevä ratkaisu oli hakeutua terapiaan, joka pakotti minut avautumaan, käsittelemään tunteita ja kohtaamaan menneisyyteni. Sitä ennen olin kyllä harjoitellut puhumista, mutta siihen liittyi paljon tietynlaista rajoittuneisuutta. Toinen tärkeä seikka on luottamus ja sen rakentaminen ihmissuhteissa. Kun panostaa läheisiin ihmissuhteisiin, rakentaa niitä ja luo luottamusta, palvelee se kahta ihmistä molemmin puolin. Itse voin ainakin rehellisesti sanoa, että mikäli en luota ihmiseen, en hänelle myöskään avaudu. Luottamuksella onkin hyvin suuri merkitys ja se harvoin syntyy itsestään! Luottamus on pohja ylipäänsä kaikelle olemiselle ja tekemiselle – sille että voi olla ihmissuhteissa oma itsensä ja tuoda esiin myös ne heikkoutensa. Jos luottamukseen tulee yksikin kolhu, sen korjaaminen voi olla toisinaan jopa mahdotonta. Itse olen ainakin ihmisenä sellainen, että mikäli kerran toiseen petyn, luottamusta ei välttämättä pysty enää korjaamaan alkuperäiselle tasolle.

Henkilökohtaisista asioistaan ei ole pakko puhua kaikille. Riittää että elämässä on yksikin ihminen, johon luottaa ja jolle kykenee paljon jakamaan. Toisaalta olen oppinut, kuinka useampien erilaisten henkilöiden kanssa käyty syvällisempi keskustelu on avannut minulle uudenlaisia näkökulmia, jonka vuoksi näen keskustelemisen mieltä rikastuttavana asiana. Tykkäänkin puhua syvällisiä ja mikäli tilanne antaa myöden, keskustelen oikein mielelläni vakavammistakin aiheista. Se, miten paljon annan henkilökohtaista dataa, riippuu paljon vastapuolesta. Kaikkien kanssa keskustelu ei etene koskaan säätä pidemmälle ja tämänkin olen hyväksynyt. En myöskään itse ole avoin niiden ihmisten kanssa, joiden suhteen en koe avoimuutta luontevaksi. Joidenkin kanssa nimittäin keskustelun tukahduttaa aina jonkinlainen blokki, vaikka sitä ei periaatteessa edes tiedostaisi mistä syystä näin? Toisten kanssa puolestaan on niin helppo edetä säästä saman tien elämän traumoihin, eikä se ole ollenkaan outoa. Uskonkin jonkinlaiseen ihmisten vuorovaikutukseen ja kemioihin, jotka vaan toimivat toisten kanssa paremmin kuin toisten.

Vaikeista asioista ei tosiaan ole mahdoton oppia puhumaan, vaikka olisi koko elämänsä ollut henkilökohtaisten asioiden suhteen sulkeutunut. Ihminen on kykeneväinen muuttumaan jos näin haluaa – tosin se vaatii hurjasti rohkeutta. Itsellänikin on vielä paljon työstettävää, mutta koska ensimmäinen askel on jo otettu, on jatko helpompaa. Kohdallani toivon että kykenen lopun elämää olemaan tämän asian suhteen herkillä, enkä missään kohdin palaa vanhoihin tapoihini. Oikeastaan ainoat asiat, joiden pelkään vievän minua taaksepäin, ovat vastoinkäymiset ja pettymykset. Tiedostan, miten herkästi satutettuna sulkeudun kuoreeni ja otan takapakkia. Tämän vuoksi valppaana on tosiaan oltava ja pyrittävä muistamaan, etten halua enää palata vanhaan.

Onko teidän helppo puhua vaikeista asioista? Tai kykenettekö ylipäänsä niistä kenenkään kanssa puhumaan?

 

Kuvat: Mikaela

hyvinvointi ihmissuhteet mielenterveys parisuhde
Kommentit (2)
  1. Tämä postaus iski ja sai itsenikin miettimään omaa kykeneväisyyttä keskustella vaikeista asioista. Meillä ei lapsuudenkodissa oikein ikinä puhuttu mistään ja vaikeista asioista aina hissuteltiin todella paljon. Mikä ilmeisesti aika yleistä tämän vuosikymmenen lapsilla (olen vuonna 90 syntynyt) mitä olen ystävien kanssa puhunut. Nykyisin koen kykeneväni keskustelemaan myös vaikeista asioista melko hyvin jos keskustelu siihen etenee, tosin ainoastaan miehelleni kykenen puhumaan ihan kaikesta täysin avoimesti. Muutamien läheisten ystävien kanssa puhutaan paljon haavoittaneista asioista tai meneillään olevista henkisistä kriiseistä, mutta silti on asioita joista en ole vielä valmis/kykene keskustelemaan. Usein se vaatii pienen kypsyttelyn ja niinkuin juuri sanoit että kun asioita on ensin itse käsitellyt on niistä huomattavasti helpompi myöhemmin kun silloin kun on ns. ”tilanne päällä”. Tämä on kuitenkin vaatinut vuosikymmenen työn ja opettelun että kykenee avautumaan, oikeastaan vasta ensimmäinen parisuhde siellä 18 iän korvilla tähän ns ”pakotti” kun ei sitä parisuhdetta kauheasti rakennu jos aina vaan puhutaan säästä. Itse olenkin päättänyt jos lapsia saan, että kiinnitän tähän erityishuomiota ja rohkaisen heitä vapaasti ilmaisemaan tunteitaan ja kommunikoimaan pienestä iästä pitäen vaikeita asioita koska musta se on supertärkeää.

    Kiitos tosi hyvästä tekstistä ja pahoittelut super pitkästä kommentista !

    1. Mahtavaa jos postaus herätti ajatuksia ja sai pohtimaan. 🙂 Olen itse syntynyt -87 ja tiedän tosiaan mistä puhut, kuului oletettavasti ajan henkeen tuo puhumattomuus. Mielestäni on hienoa että nykyään valloillaan on avoimuuden kulttuuri, joka edesauttaa puhumista ja sen helpottumista. Tokikaan kaikesta ei ole aina helppo puhua vaikka olisi muuten miten avoin, mutta kuten sanoitkin, puhuu niistä asioista joista kokee olevansa valmis puhumaan. Ja ne jotka ovat vielä turhan arkoja – ne voi säästää myöhempään ja käsitellä ensin itsekseen. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

      Kiitos kommentistasi eikä yhtään haittaa että se oli pitkä! Tykkään pitkistä kommenteista. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *