Miten kehonkuvani on muuttunut?

Tänään olisi vuorossa kehoon ja kehoitsetuntoon liittyvä postaus. Koen aiheen itsessään hyvin tärkeäksi, sillä valitettavan moni kamppailee vääristyneen kehonkuvan kanssa ja näkee itsensä epärealistisessa valossa. Moni teistä voi myös ajatella, etten hoikkana tiedä aiheesta yhtään mitään, mutta kyllä minäkin olen omat taistoni läpi käynyt – tosin en ehkä siinä mittakaavassa kuin moni muu, mutta kuitenkin. Vaikka en olekaan pitänyt itseäni koskaan lihavana, olen kamppaillut teininä luontaisen laihuuden kanssa ja myöhemmin nähnyt naurettavan pienet jutut kehossani epäsuotuisassa valossa. Milloin olen ollut tyytymätön jalkoihini, milloin käsivarsiini, milloin polviini ja jossain kohtaa en pitänyt yhtään selästäni, joka näytti mielestäni rumalta avarissa mekoissa. Tiedän, kaikki tämä aivan naurettavaa ja käsittämätöntä, jota miettiessä en voi ymmärtää mistä tuo kaikki vääristynyt ajatus on pulpunnut? En yksinkertaisesti keksi mitään muuta syytä kuin väärät prioriteetit elämässä, liiallinen ulkonäköön keskittyminen, nuori ikä ja ympäristö. Ehkä suurin tekijä omalla kohdallani oli nuorempana nimenomaan ympäristö, joka asetti itselleni paineita näyttää yhtä täydelliseltä kuin kaikki muutkin. Vaikka nyt miettiessäni olin aivan yhtä epätäydellisen täydellinen kuin kaikki muut, silloin en nähnyt asiaa noin.

Vaikka minua ei ole koskaan varsinaisesti koulukiusattu, sain usein teininä kuulla olevani lauta ja luukasa. Kehityin myöhemmin kuin moni muu ikäiseni, jonka vuoksi teininä pahin kriisini oli laiha ulkomuoto. Muistan, miten käytin farkkujen alla kalsareita jotta reiteni näyttäisivät edes hieman paksummilta ja muodokkaammilta. Pojat kun yläkoulussa kuolasivat nimenomaan niiden muodokkaiden tyttöjen perään, ei meidän lautojen. Myöhemmin tällaiset haihatukset onneksi jäivät ja aloin pitämään hoikasta kehostani, kunnes taas hieman vanhempana ilmaantui näitä ”uusia kriisinaiheita”. Pikkuhiljaa aloin katsomaan kehoani kriittisemmin ja kiinnitin siihen paljon enemmän huomiota. Toki tähän vaikutti omalta osaltaan se jo mainitsemani ympäristö ja ihmiset, mutta tokikaan koskaan emme voi laittaa asioita muiden syyksi. Itse valitsemme seuramme ja jos ajaudumme pinnalliseen maailmaan, kyllä jollain tavalla itsekin olemme alttiita tällaiselle pinnallisuudelle. Yhtäkkiä aloin löytämään kehostani aivan naurettavia virheitä ja vaikka en olekaan sairastanut syömishäiriötä, kyllä nyt miettiessäni sitä rahka-raejuusto-sokeriton -buumia, en voi kutsua sitä täysin normaaliksi. Minäkin jo valmiiksi hoikka ihminen noudatin jotain Jutta Gustafsbergin ruokaohjelmaa ja välttelin hiilareita kuin ruttoa. Jokainen jogurtti kotonani oli sokeriton ja käytin keinotekoista aspartaamijauhetta hunajan sijaan. Lisäksi treenasin todella paljon, jopa kuusi kertaa viikossa. Olin nuorempana jotenkin todella altis kaikelle ympäriltä tulevalle, enkä punninnut asioita riittävästi. Jos joku sanoi minulle että tämä on oikea tapa syödä, uskoin siihen miettimättä asiaa ollenkaan yksilötasolla. Ja ihan oikeasti noihin aikoihin kun kiinnitin vartalooni todella paljon huomiota, olin siihen kaikista tyytymättömin, vaikka voisi luulla toisin!

Puhun tässä tosiaan ajasta ennen 28 ikävuotta. Viime vuodet ovat olleet elämässäni monellakin tavalla kasvun aikaa ja samalla myös kehonkuva on muuttunut positiiviseen suuntaan. En enää kiinnitä samalla tavalla huomiota ulkonäkööni tai vartalooni kuin nuorempana ja ehkä se tärkein oivallus on, ettei kukaan meistä ole täydellinen. Olen lopettanut itseni vertaamisen muihin, enkä enää ole kiinnostunut tavoittelemaan jotain tietynlaista ulkonäköä. Itse asiassa elämäni prioriteetit ovat vallan muualla kuin ulkonäössä, vaikka kyllä siitä huolimatta haluan pitää itsestäni huolta. Todella harvoin nykyään enää seison peilin edessä ja katson itseäni arvostellen, mitä tein nuorempana usein. Olen paljon myös kameran edessä kuvattavana, mikä altistaa näkemään itsensä aikamoisissa ilmeissä ja asennoissa. Tuo on sellainen juttu, joka pitkällä tähtäimellä turruttaa. Kun katsoo itseään jatkuvasti kuvissa, sitä alkaa näkemään kuvissa jotain muuta kuin sen, onko oma kroppa nyt imartelevassa asennossa ja ilme täydellinen. Nykyään kiinnitän eniten huomiota kokonaisuuteen pienien yksityiskohtien sijaan. Tokikaan en julkaise itsestäni mitään kauheita ja epäonnistuneita kuvia, mutta kynnykseni on laskenut aika roimasti. Kun aikaisemmin olin äärettömän tarkka, nykyään en jaksa enää välittää. Ja yksi hyvin tärkeä juttu on se, etten enää ikinä tule tavoittelemaan mitään ulkonäön suhteen sen vuoksi, että joku toinen toivoo minun olevan jotain! Eli jos esimerkiksi miespuolinen henkilö arvostelee jotain kohtaa ulkonäössäni tai heittää toiveita sen suhteen, että haluaisi minulle vaikka suuremmat rinnat tai isomman takapuolen, se on saman tien bye bye. Mielestäni tuollainen pinnallisuus kertoo hyvin paljon ihmisestä ja nimenomaan negatiivisessa mielessä. Onneksi tällaista tapahtuu nykyään todella harvoin johtuen varmasti iästäni ja siitä, minkä ikäisiä miehiä elämässäni on ollut.

Katson kehoani nykyään rakastavasti. Niin kliseiseltä kuin tämä nyt kuulostaakin, pidän vartalostani. Uskon sen heijastuvan myös ulospäin, sillä olen huomattavasti itsevarmempi kuin nuorena ja osaan myös nauttia kehoni hyvistä puolista. Samaan aikaan en myöskään koe tarvetta pukeutua niin että korostan aina kehoni hyviä puolia, vaan olen alkanut pukeutumaan jopa niin, että korostan niitä kohtia, joista olen aikoinaan ollut epävarma. Muutos on hyvin kokonaisvaltainen ja olen huomannut että mitä vähemmän keskityn kehossani niihin asioihin, jotka voisivat olla toisin, sitä parempi fiilis minulla on omissa nahoissani. En myöskään koskaan enää valita muille mistään vartaloni osasta, vaan pyrin fokusoitumaan kaikessa aina täysin muihin asioihin. Koska ihan oikeasti jos mietitään asiaa laajemmassa mittakaavassa, olen kiitollinen siitä että minulla on terve keho, joka toimii! Ihan sama onko se juuri yleisten standardien mukainen, sillä tärkeintä on että omistaa kehon jolla voi toteuttaa itseään, liikkua ja harrastaa.

Toki ymmärrän että tänä päivänä vääristynyt kehonkuva on yleinen, sillä some on aika raadollinen. Jos lähdetään vertailemaan itseä muihin, se tie on aina loputon ja nimenomaan negatiivisessa mielessä. Ja jos näkee oman kehonsa virheellisenä, kyse on omasta pään sisäisestä ajatusmaailmasta, joka on syystä tai toisesta vääristynyt. Voin vaan kuvitella, miten vaikea tämä asia voi olla tämän päivän teineille jos se oli itsellenikin silloin parikymmentä vuotta sitten. Maailma on muuttunut ja sosiaalinen media on tuonut siihen aivan uuden aspektin. Toisaalta samaan aikaan onneksi on paljon ihmisiä, jotka puhuvat body positivity -aatteen puolesta ja sellainen hyväksyvämpi liike on valloillaan. Kun minä olin parikymppinen, ihailtiin hyvin laihaa naiskuvaa kuten Kate Mossin ja Sienna Millerin kaltaisia vartaloita. Tänä päivänä trendi on huomattavasti terveempi – vaikkakin kyllä edelleen sanon, ettei liiallisen treenattu vartalokaan ole täysin terve tai sitä harvoin saadaan täysin tervein metodein.

Kehoitsetunto ja sen vahvistaminen ovat tärkeitä seikkoja. Uskon siihen että kasvattamalla henkistä pääomaa, voimme kasvattaa itsevarmuuttamme myös vartalon suhteen. Tästä syystä haluan itse kannustaa aina rakentamaan elämän kaiken muun kuin ulkonäön varaan, sillä se on katoavaista. Itsestään saa ja kannattaakin pitää huolta, mutta ulkonäön ei koskaan tulisi olla ainut meriitti elämässä. Ulkonäöstä voi kyllä olla monessa asiassa apua ja huolitellun siisti ulkomuoto avaa useimmiten ovia tietyissä määrin, mutta siitä huolimatta tärkeintä on henkinen pääoma. Eli kehopositiivisuus lähtee mielestäni loppupeleissä pääkopasta ja vahvistamalla omia vahvuuksiamme, kasvaa itsevarmuus aivan kaiken suhteen.

Oletteko käyneet vastaavaa kasvua läpi kehonkuvan suhteen? Herättikö aihe ajatuksia?

Ihanaa lauantaita!