Miten identiteettikriisistä selviää?

Identiteetti on jotain todella henkilökohtaista ja omaa. Sen rakentuminen alkaa jo lapsuudessa ja päättyy tuskin koskaan. Identiteetti on ihmisen käsitys itsestä ja omasta persoonallisuudestaan. Elämänkokemukset ja eletty elämä muovaamat meitä ihmisinä ja identiteetti usein muuttuukin matkan varrella. Samalla tapaa kuin identiteetti saattaa jossain elämänvaiheessa vahvistua vaikka sen oikean opiskelupaikan tai uran valjettua, saattaa identiteetti ajautua kriisiinkin. Kriisi saattaa puhjeta jonkun rankan elämänvaiheen seurauksena tai miksei ihan vaan puskistakin. Tyypillistä kuitenkin on, että kriisit liittyvät suuriin elämänmuutoksiin tai ikävuosien vaihtumiseen. Kriisivaiheessa etsimme sitä, kuka olemme, mitä haluamme ja mikä tarkoitus elämällämme on? Tuollaisessa kriisivaiheessa sitä saattaa ajautua todella tyhjään ja pelottavaankin olotilaan, jossa on enemmän kuin hukassa itsensä kanssa.

Koin elämäni tähän asti pahimman identiteettikriisin täytettyäni kolmekymmentä. Sitä ennen ajattelin, että kaikki on ihan okei eikä ole hätää vaikka täytänkin kolmekymmentä ja elämäni on kuin yksi sekametelisoppa. Viime kesänä se kuitenkin alkoi – oman elämän kyseenalaistaminen ja ylipäänsä kamppailu sen kanssa kuka olen ja mihin olen menossa. Tuohon samaan ajanjaksoon liittyi masennusta ja alakuloisuutta. Tunsin ensimmäistä kertaa ikinä ettei elämälläni ole sen suurempaa merkitystä enkä ole saavuttanut loppupeleissä yhtään mitään. Tuli sellainen todella vahva alemmuuden tunne siitä, ettei minusta ole mihinkään. Kohdallani tilanne oli niin monen asian summa ja siihen liittyi käsittelemätön ero, pieleen menneitä ihmissuhteita, työkuvioiden radikaali muutos ja se maaginen kolmenkymmenen rajapyykki. Tunsin myös kuinka vuosien takaiset vanhat jutut alkoivat yhtäkkiä nousemaan pintaan ja kaiken tuon myötä mielessäni tapahtui aivan liikaa.

Minun identiteettikriisi kesti kokonaisuudessaan puolisen vuotta, eli sinällään aika pitkään. Tällä hetkellä koen, että kriisin pahin vaihe on jo ohi mutta nyt hoidan ja käsittelen sen jälkipyykkiä. Katson tapahtunutta silmästä silmään ja olen hyväksynyt sen, että näin kävi enkä ole yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan. Olen löytänyt jälleen elämänilon ja sen tunteen, että olen merkityksekäs mutta silti edelleen on olemassa asioita, joita työstän. Koen, että kriisi vahvisti minua ihmisenä ja auttoi minua oivaltamaan, mihin olen menossa ja mihin suuntaan ylipäänsä haluan mennä. Vaikka tälläkään hetkellä asiat eivät ole kristallin selviä, niin se tunne sisimmässäni on erilainen – se on luottavainen ja rauhallinen.

Identiteettikriisit kuuluvat elämään ja niiden tarkoitus on vahvistaa persoonaamme. Jos mietitään ettei ihminen olisi koskaan murrosvaiheessa, tapahtuisiko mitään kehitystä? Kriisit laittavat meidät usein niin tiukille, että silloin jos joskus alkaa tapahtumaan muutosta – ja vieläpä usein vaikeuksien kautta positiivista sellaista. Vaikka omalla kohdallanikin tuo vaihe oli aivan kammottava enkä haluaisi siihen mistään hinnasta palata, silti ymmärrän sen merkityksen itselleni. Se on ajanut minua tähän pisteeseen jossa nyt olen. Koenkin, että kriisit vievät meitä eteenpäin vaikka usein se ei siinä hetkessä sille tuntuisikaan. Kriisit ovat mahdollisuus muutokseen ja siihen, että teemme jotain parempaa tulevaisuutemme puolesta.

Veikkaan ettei elämän kriisejä voi estää, kuten emme voi estää elämässä tapahtuvia asioitakaan. Jokainen meistä kohtaa välillä vaikeuksia, pettyy itseensä ja muihin tai ajautuu hankaliin elämäntilanteisiin. En tiedä ketään jonka elämä olisi täydellistä ja joka päivä ruusuilla tanssimista. Se miten näistä kriisitilanteista voi sitten selvitä onkin todella paljon kiinni ihmisestä itsestään. Se tukeutuuko muihin ihmisiin tai hakeeko ulkopuolista apua on loppupeleissä oma valinta. Sillä pahimmalla hetkellä et välttämättä halua tukeutua vaikka periaatteessa haluaisitkin. Itse koen, että vaikka paljon olen saanut tukea parhailta ystäviltäni, niin paljon olen pitänyt asioita myös itselläni. Nyt kun mietin taaksepäin niin kai se kannatteleva voima on kuitenkin loppupeleissä ollut työ/blogi, arjen pyörittäminen ja lähipiiri. Tärkeintä on, että kriisin aikaisia tunteita pystyy kanavoimaan jotain kautta ulos. Kaikille tuo väylä ei ole puhuminen, vaan se voi olla myös kirjoittaminen, piirtäminen tai esimerkiksi urheileminen. Myös sellainen itsestään ruohonjuuritasolla huolehtiminen on tärkeää. Tarkoitan tällä siis riittävää lepoa, ravinteikasta ruokaa ja kenties kevyttä liikuntaakin. Usein identiteettikriisin kanssa auttaa myös aika. Se, että on valmis elämään keskeneräisyyden keskellä ja ajattelemaan, että joku päivä helpottaa ja löydän jälleen sen oikean suunnan.

Jossain olen joskus kuullut sanottavan ettei niin isoa kriisiä etteikö siitä selviäisi. Tuo pitää todella paikkansa ja etenkin oman identiteetin kanssa kamppaillessa voi aina lohduttautua sillä ajatuksella, että tämä tulee vielä vahvistamaan minua ja viemään elämässä eteenpäin. Identiteettikriisit auttavat meitä tekemään päätöksiä itsemme puolesta mutta toisaalta nuo päätökset kannattaa myös punnita.

Onko joku muukin ehkä käynyt viimeisen vuoden sisällä taistelun identiteettikriisin kanssa? Miten olette siitä selvinneet?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Kommentit (5)
  1. Itselläni on tällä hetkellä identiteettikriisi, ja vaikka luotan siihen että tää on ohimenevää, sekä teidostan että tätä ei kannattaisi paljoo pohtia, niin silti mua mietityttää, että milloin tää tunne on ohi (?). Tää tunne on kun haluaisi tuntea haluavansa jotai, johon ei tunne lainkaan halua, vaikka teidostaa että on taipuvainen luontaisesti toisaalta siihen johonkin tuntemaan halua. Toisaalta taas, tuntuu siltä kun katsoisin omia luonteenpiirteitäni, itseni ulkopuolelta ja kysyn itseltäni: ”oonko mä tosiaan tällänen/tollanen”.

  2. Inka Liina M
    3.1.2020, 15:55

    Usein tuntuu siltä, että moni pakenee vain itseään ja kohtaamasta itsensä kaikkia puolia, kun kieltäydytään lasten hankinnasta. Halutaan joko pysytellä vain omalla mukavuusalueella (kyllä, siitä poikkeaminen voisi tuoda sitä kaivattua särmää elämääsi) tai ei yksinkertaisesti olla itse saatu omassa psyyken kehityshistoriassa sellaista tunneskaalapohjaa ja luontevuutta, jolla kohdata aidosti ihmisyyttä kaikessa ”karvaisuudessaan ja äänekkyydessään” (lapsissahan kohtaamme myös itsemme, emme pääse pakoon ja säännöstelemään itsen erillisyyttä niin kuin yksin eläessä). Hmmm, mietin vaan usein näitä terapia-asiakkaiden kanssa. Hyviä ja syviä pohdiskeluja talveen!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *