Mihin nykyään uskon?
Pitkäaikaisimmat lukijani tietävätkin hengellisistä taustoistani ja siitä, että olen elänyt koko lapsuuteni sekä nuoruuteni hengellisyyden piirissä. Jos aiheesta kirjoittamani postaus on syystä tai toisesta jäänyt väliin, voit lukea sen täältä. Postaus antaa pohjaa tämän päivän tekstille, jossa haluan avata nykytilannetta – mihin tänä päivänä uskon ja luotan, entäs mihin tukeudun hädän hetkellä? Perustanko edelleen elämäni pohjan Jumalan varaan vai olenko löytänyt Jumalan tilalle kenties jotain muuta?
Aivan ensimmäisenä haluan mainita, ettei asia ole yksinkertainen. Vaikka en ole enää vuosiin käynyt seurakunnassa ja irtauduin seurakunnan piiristä jo parikymppisenä, ovat tietyt hengellisyyteen liittyvät asiat seuranneet taka-alalla elämässäni hyvin pitkään. Oikeastaan vasta viimeisen kymmenen kuukauden sisään olen todella alkanut prosessoimaan hengellisyyden vaikutusta minuun ja siihen, millainen minusta on ihmisenä kasvanut. Terapiassakin seurakunta näyttelee ikään kuin ihmisen roolia, eli se on yksi suurimmista minuun vaikuttaneista tekijöistä. Seurakunta nimittäin opastaa ja kasvattaa nuorta vanhempien rinnalla ja sieltä omaksutaan paljon asioita – ikään kuin korkeammalta auktoriteetilta. Jos joku siis sanoo ettei seurakuntayhteisössä kasvamisella ole mitään vaikutusta nuoren elämään ja tulevaisuuteen, on hän harvinaisen väärässä. Toki se mitä sieltä matkaan tarttuu ja millainen tunne kaikesta jää, on jokaisen oma henkilökohtainen kokemus. Moni elää koko elämänsä seurakuntaliikkeen sisällä ja vieläpä onnellisena, eli hengellinen kokemus on jokaisen oma, eikä sen vuoksi kenelläkään ole oikeutta aliarvioida toisen kokemusta – oli se sitten positiivinen tai negatiivinen.
Olen miettinyt asiaa paljon niin yksin kuin siskoni kanssa, jolla on täysin samat lähtökohdat. Yhdessä olemme todenneet, että ehkä emme vaan ole ihmisiä, jotka olisivat valmiita elämään jossain tietyssä muotissa loppuelämänsä, vaan meissä on sellaista luovaa hedonistista levottomuutta. On halu kokea, tehdä ja nähdä, mikä taas auttaa ymmärtämään itseään sekä omaa toimintaansa paremmin. Itsehän kannoin vuosia jonkinlaista syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että lähdin seurakunnasta ja täten ikään kuin ”hylkäsin” uskon vaikka todellisuudessa uskoin Jumalaan siitä huolimatta, että valitsin toisen tavan elää tätä elämää. Halusin elää, olla nuori ja tehdä asioita joita muutkin tekevät tuntematta niiden jälkeen huonommuuden tai syyllisyyden tunteita. Tänä päivänä olen enemmän kuin tyytyväinen, että lähdin ”jo” parikymppisenä. Näin ehdin kokemaan nuorella ikää mahdollisimman paljon ja vaikka joukossa on myös niitä huonojakin kokemuksia, olen silti elänyt kuten olen siinä hetkessä halunnutkin elää. Toki aikaisempi elämäni on vaikuttanut paljon haluihini ja elämäntyyliini, koska ennen liikkeestä lähtöä elin niin rajoittuneesti.
Tänäkään päivänä en koe olevani täysin sinut hengellisyyteni kanssa. Kuten mainittu, aihe ei ole yksinkertainen eikä sitä noin vaan sormia napsauttamalla kadoteta alitajunnasta. Tasaisin väliajoin havahdunkin kuoleman pelkoon ja saatan nähdä unia, joissa olen kuolemassa ja sillä kuoleman hetkellä muistan kuinka huutamalla Jumalaa apuun voin vielä välttää helvettiin joutumisen. Pelko on siis alitajunnassani niin vahvana, että heikolla mielen hetkellä saatan edelleen pelätä sellaista mihin en edes usko. Ehkä merkittävin työ aiheeseen liittyen jota olen itseni kanssa tehnyt, on se että olen opetellut käsittelemään mieltäni ja pelkojani. Tuollaisella pelon hetkellä pysähdynkin ajattelemaan tilannetta järjellä, enkä anna pelon lamauttaa minua. Tässäkin tullaan muuten jälleen siihen, että ihmiset kokevat asiat niin eri tavoin. Koen itse olevani mentaalisesti herkkä ihminen, jonka vuoksi olen ehkä kokenutkin helvetillä pelottelut ahdistavina ja ne ovat jääneet kummittelemaan alitajuntaani. Joku toinenhan saattaa ottaa asiat kevyemmin, eli tässä ollaan jälleen sen henkilökohtaisen kokemuksen äärellä.
Tällä hetkellä en ole täysin varma mihin uskon. Aihe on itselleni ristiriitainen ja joidenkin uskovaisten seurassa koen oloni hyvin ahdistavaksi. Saatan tulistua nollasta sataan jos joku heittää yhtään jonkun aiheeseen liittyvän syvälle osuvan kommentin enkä voi missään nimessä sanoa, että olisin aiheen tiimoilta tasapainossa. Mikään kokemastani ei kuitenkaan liity itse Jumalaan vaan ihmisiin. Jumalahan ei ole koskaan sanonut minulle mitä minun tulisi tehdä tai miten tätä elämää elää. Hän ei ole koskaan pelotellut helvetillä vaan pelon ovat aiheuttaneet ihmiset. Siksi en tavallaan ole koskaan luopunut siitä vaihtoehdosta ettenkö uskoisi korkeampaan voimaan – on se sitten Jumala tai universumi. Ateistia minusta ei tule, sen tiedän. Olen tunneihminen ja luotan sisimmässäni kuitenkin johonkin näkymättömään – siihen ettei tämä ole tässä vaan elämä jatkuu kuolemankin jälkeen tavalla tai toisella.
En enää nykyään turvaa elämässäni oikeastaan mihinkään muuhun kuin itseeni. Tämä on vaatinut opettelua mutta pikkuhiljaa olen alkanut luottamaankin enemmän siihen, että minä itse hallitsen elämääni. Vaikka uskon että lopulta tämä kaikki on jonkun korkeamman käsissä, silti arjen tasolla luotan elämän omiin käsiini. On mielestäni vahvuutta opetella turvautumaan itseensä sen sijaan, että aina hakeutuu johonkin toisaalle – tai sanotaanko näin, että se vaatii rohkeutta. Turvallistahan on elää elämänsä jossain yhteisössä ja mennä sen mukana. Veikkaan että paljon uskonnoissakin on kyse sellaisesta yhteisöllisyyden ja turvallisuuden kaipuusta, joka jokaisessa ihmisessä on itsessään – tuntuu hyvältä kuulua johonkin ja olla osa jotain. Myönnetään, että seurakunnasta lähteminen on jättänyt minullekin sellaisen irrallisen olon, jota olen moni tavoin koittanut paikkailla. En tiedä katoaako tuo aukko koskaan mutta ainakin pyrin siihen, että kykenisin sen itse täyttämään elämälläni ja sen sisällöllä.
Voisin varmaan kirjoittaa aiheesta romaanin, sillä siihen liittyy niin paljon ajatuksia mutta ehkä joskus toiste jatkan. Kenties puolen vuoden tai vuoden päästä olen jo eri tilanteessa ja sinut asian suhteen. Sitä oikeastaan tavoittelenkin ettei hengellisyys aiheuttaisi minussa ärtymystä, vaan kykenisin käsittelemään asian ja hyväksymään kokemukseni.
Heräsikö teillä ajatuksia? Mihin sinä juuri nyt uskot?
Kuvat: Iines / edit: minä