On my way
On my way

Kun ystävyys viilenee

Viime vuoden puolella kirjoittelin aikuisiän ystävyyssuhteista ja siitä, kuinka olen solminut ne elämäni parhaimmat ihmissuhteet vasta aikuisena. Lapsuudessa ja nuoruudessani muuttelimme sen verran paljon, että ystävyyssuhteet jäivät aika pinnallisiksi. Minulla ei siis ole kokemusta niistä elämän mittaisista ystävyyssuhteista ja ihmisistä, joiden kanssa on käyty sama alakoulu ja joiden kaasoina saatellaan ystävää alttarille. En silti ajattele että sillä on oikeastaan merkitystä, onko tunnettu viisi vai viisitoista vuotta. Uskon siihen, että ystävyys voi syntyä jopa ensikohtaamisella jos ihmisillä vaan synkkaa, eikä sen kestolla sinällään ole merkitystä. Tietenkin ne viiden vuoden takaiset ystävät tuntee sinut paremmin kuin uudet tuttavuudet mutta estehän lyhytkään tunteminen ei ole aidon ystävyyden synnylle!

Mutta mites sitten se kolikon kääntöpuoli? Kun olet ollut jonkun ihmisen kanssa todella läheinen mutta pikkuhiljaa etääntyminen tapahtuu. Olen ollut näissä tilanteissa elämäni aikana muutamiakin kertoja. Ehkä suurin tällainen etääntyminen tapahtui vuosia sitten, kun silloisen parhaan ystäväni kanssa aloimme etääntymään toisistamme. Olimme juhlineet ja eläneet täysillä nuoren ihmisen elämää siinä parinkympin paremmalla puolella useammankin vuoden ajan, kunnes molemmat alkoivat ehkä miettimään enemmän, mitä elämältä haluaa. Tuossa kohtaa tuli molemmin puolin sitä oman identiteetin hakemista ja lopullisesti ystävyytemme taisi viiletä minun alettua seurustelemaan. Tuokin on muuten hyvin tyypillistä, että parisuhde etäännyttää ns. symbioosiystävyydet, joissa kaikki on totuttu tekemään yhdessä. Nuorelle sinkulle tuollainen ystävyys on todella luonnollistakin mutta yhtä luontevaa on mielestäni se, että jossain kohtaa opettelee seisomaan omilla jaloillaan.

Aikaisemmin ajattelin, että nuo ystävyyssuhteiden muutokset kuuluvat enemmän sinne parikymppisen elämään mutta viime vuoden aikana havahduin muutamaankin otteeseen siihen, etten enää koekaan samanlaista yhteyttä ihmisten kanssa, joiden kanssa olin aikaisemmin sellaista kokenut. Viime kesä ja syksy kun olivat itselleni henkisesti rankkoja, pisti se todella punnitsemaan sitä miten paljon jaksan muille antaa vai jaksanko edes. Yhtäkkiä huomasinkin muuttuneeni jopa hieman välinpitämättömäksi enkä enää jaksanut nähdä ihmisiä, jotka kuormittivat tavalla tai toisella. Kuulostaa nyt ehkä itsekkäältäkin mutta siinä kohtaa kun voimavaroja ei ole, niin niitä ei ole. Tavallaan tuo oma tilanteeni siis etäännytti minua muutamista ihmisistä ja yhtäkkiä huomasinkin, että nähdessämme en vaan koe enää olevani samalla aaltopituudella. Vaikka tavallaan koin etääntymistä, samaan aikaan huomasin vaativani enemmän. Yhtäkkiä itselleni ei enää riittänytkään se, että olen toisen ihmisen ongelmia kuunteleva osapuoli vaan janosin sitä, että ihminen haluaa kuulla myös sen, mitä minulle todella kuuluu. Tuo lienee tietyllä tavalla myös hyvin tervettäkin.

Välillä mietin miksi joidenkin ihmisten kanssa käy niin, että se yhteinen sävel vaan tuntuu katoavan? Olen tullut oikeastaan siihen lopputulemaan että usein on kyse ihmisten henkisestä kasvusta ja muutoksesta. Viimeisimmissä tapauksissa minä olen muuttunut. Kun käy elämässään läpi kriisivaihetta, se muuttaa arvomaailmaa. Ja osittain tuo kriisi on ehkä vaikuttanut ainakin minuun sillä tavoin, että osaan olla joissain asioissa myös terveen itsekäs. Vaadin ystävyyssuhteilta vastavuoroisuutta ja sitä, etten ole pelkkä jätesanko johon se kaikki roska kaadetaan. Olen myös oivaltanut sen, että ihmisen elämään mahtuu useita ystävyyssuhteita – samalla tapaa kuin parisuhteitakin. Harva ystävyys on elämän mittainen vaan ystävyyssuhteet ikään kuin palvelevat ihmisiä eri elämän vaiheissa. Tietenkin on myös heitä, jotka ihanasti kulkevat rinnalla monia vuosia eikä loppua näy, eli missään nimessä en aliarvioi niitä ihmissuhteita jotka ovat pitkiä! Onhan omassa elämässänikin edelleen ystävyyssuhde, joka on kestänyt kohta jo liki kymmenen vuotta ja edelleen tämä ihminen lukeutuu parhaimpiin ystäviini.

Ystävyyden viileneminen voi olla myös surullistakin. On väärin ajatella, ettei tuollainen etäisyyden tunteen tunteminen voisi aiheuttaa myös ikäviä tuntemuksia. Toisaalta sellainen kasvun aiheuttama etäisyys ihmisten välillä jättää kuitenkin kauniit muistot. Parastahan on jos molemmat kykenevät ajattelemaan suhteesta samalla tapaa, eli ikään kuin hyväksymään sen, että nyt on kasvettu eri suuntiin. Välien katkeaminen tai riitaantuminen on mielestäni samaan aikaan turhinta kuin pahintakin. Usein näille asioille ei kuitenkaan mahda mitään ja ystävyyttä on ainakin omasta mielestäni turha väkisin elvyttää. Tosin joskus sen hajuraon ottaminen saattaa olla väylä siihen, että jossain kohtaa tuo kadotettu yhteys löytyy ehkä uudestaankin?

Ihmissuhteet ovat välillä todella erikoisia eikä niiden suhteen voi noudattaa mitään yhtä tiettyä kaavaa. Kun on kyse kahden ihmisen välisestä suhteesta on siinä suhteessa tosiaan mukana aina kaksi erilaista ihmistä, joilla on mm. omat ajatukset, tulevaisuudensuunnitelmat sekä arvomaailma. Se, että tuo kokonaisuus kohtaa toisen ihmisen kanssa on vähän kuin parisuhdekin – se joko klikkaa tai ei klikkaa. Ja joskus tosiaan myös ajan saatossa viilenee ja lakkaa olemasta.

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Oletteko kokeneet ystävyyden viilenemisen?

Kuvat: Iines / edit: minä

Kommentit (15)

  1. Jenni

    Itsellänikin on jäänyt monia ystäviä pois matkasta nimeomaa elämän arvojen muuttumisen myötä. Tavallaan se on todella surullista, kun yhteisiä muistoja oli kuitenkin yli kymmenen vuoden ajalta. Jälkeenpäin olen todennut, että oli parempi jatkaa eri polkua, joskus ihmisten käytös ja arvot jämähtävät paikoilleen, eikä toisia kohdella kovin aikuismaisesti.

    • On my way

      Näinpä, olen samaa mieltä kanssasi. Omalla tavallaan kyllä surullista mutta joskus ihmiset vaan kasvavat eri tahtia ja eri suuntiin. Veikkaan, että nimenomaan erilaiset kriisit muovaavat meitä ja usein uusi parisuhdekin vaikuttaa ystävyyssuhteisiin.

  2. Anonyymi

    Olen ollut aivan samanlaisessa tilanteessa tässä ihan lähiaikoina. Tuntui, että ystäväni soitti minulle joka kerta vain purkaakseen omia asioitaan. Tätä kaavaa noudatettiin myös joka kerta, kun näimme. Kuuntelen mielelläni ja minulle saa purkaa asioita, mutta haluan myös vastavuoroisuutta. Minulle riittää, jos aidosti kiinnostuneena kysytään, mitä minulle kuuluu omien purkamisiensa välissä. Tällaistä ei kuitenkaan tässä ystävyyssuhteessa useinkaan tapahtunut. Välimme alkoivat muutenkin viilenemään ainakin minun puoleltani jo tuossa muutama vuosi sitten. Koen, että ystävyytemme kietoitui lähinnä bilettämisen ja miesten ympärille. Meillä oli paljon hauskoja iltoja ja mielenkiintoisia keskusteluja toisten mieskuvioista, mutta siinäpä se oikeastaan. Meillä ei ollut minun mielestäni muualla yhteyttä. Kyseinen ystäväni on myös hyvin hyvin kontrolloiva. En koe enää tätä ystävyyssuhdetta minulle tärkeänä, enkä oikeastaan haluaisi olla paljoakaan tekemisissä tämän ihmisen kanssa. On kuitenkin vaikeaa vain lopettaa ystävyyssuhde. En halua loukata ketään, mutta ymmärrän kyllä, että omaa itseään ja rajojaan tulee kunnioittaa. Olen itsekin hyvin vahva ihminen, ja olen useinkin pistänyt tälle ystävälle vastaan ja olemme myös ajautuneet riitoihin. Olemme saaneet asioita sovittua, mutta lähinnä minua vain ahdistaa jokainen kerta, kun näämme… Ystävyyssuhteet ovat todella hyvin monimutkaisia asioita, varsinkin silloin, kun niissä menee huonosti.

    • On my way

      Voin samaistua tähän kertomaasi aivan täydellisesti! Tiedän siis täysin mistä puhut ja miltä tuntuu, kun toinen ihminen vuodattaa sinulle asioita mutta ei kysy sinun elämästäsi tai jos kysyy niin hätäisesti ja sen jälkeen jatketaan taas omasta elämästä vuodattamista.

      Vaikka asia on hankala ja omien tuntemuksiensa ilmi tuominen saattaa olla vaikeaa, suosittelen rehellisyyttä. Itse otin tähän ihmiseen pikkuhiljaa etäisyyttä ja siinä kohtaa kun hän otti yhteyttä kun kaipasi apuani, sanoin suoraan miten olen jo pidempään tuntenut. Tuo helpotti oloani todella paljon vaikka toinen osapuoli ei asiaa ymmärtänytkään. Itselleni on tullut jotenkin vahvemmin sellainen tunne, että elämässä on pakko olla joskus itsekäs. Ihmissuhteilta on lupa vaatia ja se vastavuoroisuus, se on mielettömän tärkeää! Arvomaailma on myös aika merkittävä asia, sillä siihen pohjautuu tietynlainen ymmärrys toista kohtaan. Mutta toisaalta samanlaisiahan ei ihmisinä tarvitse olla mutta jos toisen elämässä tärkeintä on raha ja toisen kohdalla taas pehmeämmät arvot, saattaa jo tuokin aiheuttaa ristiriitaa ystävyyteen.

      Tsemppiä ja rohkeutta tilanteeseesi! Itse kehoittaisin sinua olemaan rohkea ja tosiaan sanomaan, että kaipaat nyt etäisyyttä sillä et koe että tulisit ystävyydessänne kuulluksi. Vaikka toinen suuttuisikin siinä kohtaa, anna hänen suuttua. Uskon, että tuollainen pistää ehkä miettimään ja ihminen voi miettiä omaakin toimintaansa hieman kriittisemmin. Parastahan on jos tällaisista asioista kyetään keskustelemaan kuten aikuiset jolloin lopputulema saattaa olla se, että molemmat oppivat jotain! 🙂

  3. Hartsu

    Tuttuja juttuja ja kokemuksia. Jännää muuten miten monesti ystävyyssuhteissa (missä sinkkuja) käy niin että kun toinen rupeaa seurustelemaan monesti toinen ”syyllistää” kun ei ole enää niin paljon aikaa. Toki jos toista ei näe enää ollenkaan tai ei kuulu mitään niin eri asia mutta ihan luonnollista että se parisuhdekkin vie aikaa ja haluaa kumppaninkin kanssa sitä viettää eikä kaverit ole enää pelkästään se huomion kohde. Näin käynyt kerran itsellenikin. Kiva että oot ollut myös rohkea erkanemaan niistä ystävyyssuhteista mitkä ei enää ole vaan antaneet tarpeeksi mutta uusia tullut tilalle! 🙂 aina välillä ihan mietin kun sun juttuja lukee että meillä taitaa olla aika paljon yhteistä ja voitas hyvinkin tulla juttuun 😀

    • On my way

      Totta, joskus parisuhde tosiaan aiheuttaa mutkia ystävyyteen mutta ainakin toivon, ettei kyllä enää tällä ikää… Mutta varmasti hyvin tyypillinen tilanne etenkin parikymppisten elämässä ja tosiaan tuon koin kyllä aikanaan itsekin.

      Heheh, olet ehkä joskus aikaisemminkin tuon todennut. 🙂 Ehkä meidän pitää joskus mennä kahville ja tutustua!

    • Anna

      Itselleni kävi näin vielä kolmekymppisenä, ystäväni etääntyi ja syyllisti, sanoi vielä ettei sillä ole mun miestä vastaan mitään, mutta käytös oli jotain ihan muuta. Suuttui kun en viettänyt lauantai-iltaa hänen kanssa, vaan mieheni kanssa. Nähtiin ennenkin ehkä kerran kuussa-parissa, joten tuo oli aika omituista. Oltiin kuitenkin lähes päivittäin whatsupin kautta yhteydessä ja yhtäkkiä tyypistä ei enää kuulunut mitään ja kun kyselin kuulumisia vastaili parilla sanalla. Hän kokee ilmeisesti muiden entisten sinkkuystävien miehet uhkaksi, koska en ollut ensimmäinen jota kohteli noin. Sillä on vissiin jotain ongelmia itsensä kanssa ja kokee että ihmiset hylkää sitä ja alkaa käyttäytyä ikävästi ja niin siinä lopulta käy. Ajauduttiin riitoihin, kun tuli sanottua suoraan sen käytöksestä ja yritin ehdottaa sille terapiaa, se oli viimeinen pisara sille ja en kuulemma ollut sille oikea ystävä vaikka ystävänä yritin nimenomaan auttaa.

      Mielestäni ystävyyteen kuuluu se että sanoo toiselle myös sen vioista hienovaraisesti ja yrittää neuvoa. Mutta jos toinen ei edes halua kuulla vaan vika on aina muissa. Yritin lämmitellä vielä ystävyytemme, mutta kun se löysi miehen, ei enää kuulunut mitään koko tyypistä. Myöhemmin vielä törmättiin kaupungillä ja sanoi että ollaan yhteydessä, ehdotin näkemistä, muttei taas kuulunut mitään, erosi kyllä miehestäkin. Ärsyttää kun syytti mua huonoksi ystäväksi, mutten ollut oikeasti sille koskaan tärkeä ystävä kun ei halunnut välejä selvittää ja korjata. Tämmöstä, siitä on jo 1,5v mutta edelleen surettaa, koska silloin sinkkuaikoinamme oltiin kuin paita ja peppu, sinkkuus näköjään yhdisti. Muttei kestä sitä että muut kaverit pariutuu ja menee elämässä eteenpäin, itse ei pysty solmimaan pitkäaikaisia parisuhteita. No onneks sain sentään hyvän parisuhteen ja muutettiin yhteen ja asiat paremmin kuin silloin sinkkuaikoina 🙂 Ihmeellistä että aikuisiälläkin törmää tällaiseen käytökseen.

  4. Riikka

    Olen kokenut samanlaisen prosessin ihmissuhteissa ja tullut samaan lopputulokseen. Minä olen henkisesti kasvanut ja näen ystävyyssuhteet eri tavalla. Nykyään kiinnitän huomiota ihan eri tavalla jos joku ihminen ei pysty aitoon kohtaamiseen. Aidossa kohtaamisessa ollaan kiinnostuneita, mitä toiselle kuuluu eikö vaan jauheta omia juttuja ja haeta vahvistusta niille. Ja ikävä kyllä, jotkut ihmiset eivät pysty muuhun kuin omien juttujensa kelaamiseen ja se on se etappi missä he ovat tällä hetkellä menossa elämässään. Ihmiset pystyvät kohtaamaan sinut juuri niin syvällisesti kuin he ovat itsensä kohdanneet.

    Aidot ihmissuhteet liittyy vahvasti siihen nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen. Uskon henkisen kasvun myötä itsekunnioituksen kasvavan ja alkaa enemmän harkita, kenen kanssa haluaa aikaansa jakaa. Ei myöskään toimi niin vahvasti tunnelukoistaan käsin (hae esim miellyttämisellä hyväksyntää ja on valmis just oleen roskasankona), jolloin on vapaampi puntaroimaan, minkä näköistä elämää haluaa viettää ja ketä siihen sisällyttää.

    Omalla kohdalla tuli huomattua hyvin, ketkä ovat vilpittömiä ystäviä. Ne ihmiset ovat tukeneet kasvun polulla kun taas jotkut (nykyään ei niin läheiset ihmiset) ovat lähinnä olleet pettyneitä kun olen ”muuttunut” (=en ole enää käytettävissä).

    • On my way

      Hei aivan mahtava kommentti! Kiteytit todella hyvin sen kaiken mitä itsekin olen ajatellut, mitäpä tähän siis enää lisäämään. 🙂 Se, että vaatii ihmissuhteilta enemmän on nimenomaan sitä henkistä kasvua, että uskaltaa kuunnella itseään ja jos ihmissuhde ei tunnu hyvältä, niin on rohkeutta muuttaa asioita. Itsevarmuus ja kunnioitus lisääntyy, jonka seurauksena kokee oikeudekseen vaatia elämäänsä hyviä ihmissuhteita eikä ikään kuin joudu väkisin kaveeraamaan ihmisten kanssa, joiden seurassa olo on epämiellyttävä tai joiden seura taakottaa.

  5. a

    Paljon samanlaisia ajatuksia, mitä itselläni on pyörinyt mielessä. Itse olen tilanteessa, jossa lapsuuden ja nuoruuden parhaan kaverin kanssa ystävyyssuhde on muuttanut muotoaan viime vuosien aikana. Emme enää olekaan ne kaksi parasta kaveria, jotka tekevät kaiken yhdessä ja jakavat toisilleen ne syvimmätkin salaisuudet. Osittain tämä johtuu varmasti siitä, että opiskelemaan lähdettyäni emme enää näe kovin usein. Koen olevani se ainoa osapuoli, joka yrittää pitää vanhaa ystävyyttä yllä. Meillä on kyllä mukavaa aina kun näemme, mutta jutustelu on hyvin pintapuolista. Harvoin hän minulta kysyy mitä minulle oikeasti kuuluu ja miten minulla menee. Olen joutunut miettimään sitä, että jos ystävyydeltä ei enää saa sitä, mitä siltä haluaisi saavan, kannattaako sitä yrittää edes vanhojen hyvien muistojen kunniaksi pitää yllä, jos se on hyvin yksipuolista ja pinnallista. Ehkä olemme vain vuosien mittaan kasvaneet erilleen. Ehkä itse olen kasvanut henkisesti näiden vuosien aikana ja ajatus siitä, mitä ystävyydeltä oikeasti haluaa, on muuttunut tosi paljon.

    • On my way

      Hyvää pohdintaa. Joskus vaan käy noin, että ihmiset erkaantuvat ja monesti myös etäisyys tekee sen. Molemmilla on ikään kuin oma elämä ja kuviot. Tosin tähän väliin on pakko mainita, että erkaantua voi vaikka asuisi saman katonkin alla kuten itselleni kävi viimeisimmässä parisuhteessani. Jos ihmiset muuttuvat ja vieläpä eri suuntiin, saattaa yhteistä säveltä olla enää hankala löytää. Vaikka on yhteistä historiaa ja niitä muistoja jotka painavat vaakakupissa, niin silti tärkeintä on tämä hetki. Mitä on tässä hetkessä ja millainen meidän suhde on nyt. Pystynkö jakamaan tuon ihmisen kanssa ilot ja surut tai koenko luottavaista yhteyttä hänen kanssaan.

      Mielestäni se että kasvaa ulos jostain vanhasta ei ole kuitenkaan aina huono juttu. Se on merkki kasvusta. Itse olen opetellut hyväksymään sen, että elämä on täynnä ajanjaksoja ja syklejä. Ihmisiä on elämässämme mutta jokainen niistä ei ole matkassa koko taivalta ja yksinkertaisesti luopuminenkin kuuluu elämään.

  6. Suski

    Mulle itelle kävi niin, että vuosi sitten olin onnellisessa parisuhteessa. En halunnut bilettää enää joka vkl, niinku mun kaverit. Suostuin kyllä muuten joka tapaamiseen. Ja biletin ehkä kerran kuussa kavereitten kanssa. Mun 3 läheisintä kaveria syyllisti mua kovasti, etten tullukkaan heidän kans enään joka vkl. Ja se harmitti mua, ja aiheutti riitaa mun parisuhteessa. Niin monta kertaa mitä lähdin ulos tyttöjen kans, vaikka olisin halunnu olla silloisen poikakaverin kans mielummin.

    No nyt vuosi tapahtuneesta on tilanne eri. Mun parisuhde kariutu. Ja nää mun 3 ystävää nyt sit seurustelee. Kukaan ei muka ”kerkee” nähdä enään. Mut kumminki silonku harvoin nähdään, niin meillä on kivaa yhdessä, niinku aikasemminkin.

    Mä en aijo olla samanlainen heitä kohtaan, mitä he oli mua kohtaan, mut sanon kyllä sen; kun jokainen niistä eroaa, niin mä en oo enää niitä varten täällä sit. Sori oli pakko päästä purkaan.🙈

    Terkuin unohdettu 😀

    • On my way

      Eikä mikä tilanne! Kuulostaa oikeasti todella ikävältä. Kyllähän parisuhde useimmiten rajoittaa ulkona käymistä siinä mielessä, että sitä ei välttämättä harrasta enää niin usein ellei seurustele ihmisen kanssa, joka myöskin haluaa edelleen juhlia. Ystävien tulisi mielestäni tuo ymmärtää ja ylipäänsä voihan sitä tehdä niin paljon muutakin ystävien kesken kuin ainoastaan juhlia…

      Mutta arvostan tapaasi toimia nyt, eli se ettet ryhdy kostotoimenpiteisiin. Sinulla on erittäin kypsä tapa suhtautua asiaan mitä ainakin itse kunnioita. 🙂

  7. Enough

    Olipa ajankohtainen aihe itselle. Vain se, että ollaan oltu kavereita monta vuotta ei riitä ylläpitämään ystävyyssuhdetta. Toista ei voi kohdella miten haluaa sen varjolla, että kun se nyt aina on ollut siinä. Toisaalta se on myös vaikea päättää sellainen kaverisuhde, jonka kanssa on vuosia takana. Mutta miten kauan kestää takoa omaan päähän se, ettei toisen käyttäytyminen ole omalla vastuulla, ja jos toinen luo enemmän pahaa ja ilkeyttä, ei ole mitään syytä sitä suhdetta varjella.

    • On my way

      On todellakin hankalaa katkaista itseä kuormittava ihmissuhde. Kun ei halua olla toiselle ilkeä mutta toisaalta haluaa ajatella myös itseäänkin ja jos jonkun kanssa oleminen ei tunnu hyvältä, niin miksi tuota suhdetta tulisi jatkaa? Tässä kohtaa suosittelen tervettä itsekkyyttä, eli ota etäisyyttä ja jos toinen alkaa ihmettelemään, ole rehellinen. Rehellisyyden jälkeen voit katsoa mitä tapahtuu ja kuinka toinen siihen suhtautuu. Joskus tuollainen omien ajatusten purkaminen saattaa olla jopa väylä siihen, että jotain puhdistuu välillänne.

      Toisaalta olen ehdottomasti sitä mieltä, että kukaan ei ansaitse ilkeilyä tai sitä, että mieli pahoitetaan jatkuvasti! Eli jos kyse on oikeasti siitä, että toinen loukkaa sinua tahallaan niin kannattaa todella punnita haluaako tuollaista ihmistä pitää elämässään myrkyttämässä mieltä.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *