Keskeneräinen

Kesä lähenee kovaa kyytiä ja niin lähenevät myös minun kolmekymppiset. Havahduin tuossa pari viikkoa sitten siihen, että kohtahan on oikeasti pakko alkaa juhlia järjestämään jos haluaa todella aikaansaada jotain ikimuistoista ilman viime hetken stressiä. Nuo bileet ovat minulle sellainen juttu, jonka suhteen olen ollut todella ristiriitaisella fiiliksellä. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että koen olevani niin keskeneräinen täyttämään 30 vuotta. En vaan ole sellainen tyypillinen 30-vuotias, jonka elämässä olisi kaikki raiteillaan. Olen itse asiassa suoraan sanottuna aivan päinvastaisessa elämäntilanteessa. Todella moni asia on auki ja voisin mieluummin täyttää vaikka 28!

Pahin kriisivaihe on varmasti läpi käyty, mutta sellainen tietynlainen mietintä on ollut kyllä kokoajan päällä. Asioita jollain tavalla funtsii eri tavoin, kun tietää olevansa kohta oikeasti aikuinen. Eniten on jännittänyt oma keskeneräisyys ja se, etten oikein haluaisi ottaa sitä vanhenemisen vastuuta vieläkään harteilleni. En loppupeleissä ole vielä täysin varma mitä elämältäni haluan ja koen olevani vaiheessa. Vaikka tiedän elämän olevan jatkuvaa kasvua ja se muutos mikä minussa on tapahtunut ikävuosien 20-30 välillä, on niin huima, silti oma keskeneräisyys paikoitellen ahdistaa. Vertaan omaa elämäntilannettani ehkä liikaa muiden elämäntilanteisiin ja sitä kautta peilaan asioita omaan ikääni. Todella turhaa, tiedän.

Ollaanko me loppupeleissä koskaan valmiita? Tai missä kohtaa tulee se tilanne, että nyt tiedän olevani siinä pisteessä, johon olen aina halunnut tai jota olen aina tavoitellut? Onko sellaista lopulta olemassakaan? Vai onko elämä arjen onnellisuutta ja ikään kuin jatkuvia välietappeja ilman mitään tiettyä lopullista päämäärää? Kun ihminen saavuttaa asioita, se kaipaa aina automaattisesti uuden päämäärän pysyäkseen motivoituneena. Mitä jos elämä onkin vaan sitä? Eteenpäin menemistä, iloa, surua ja onnellisuuden tavoittelua? Niitä jatkuvia välietappeja.

Toisaalta ajattelen niin, että jokainen meistä kasvaa omaa tahtiaan. Joku tietää jo parikymppisenä mitä haluaa elämällään tehdä – toinen ei vielä nelikymppisenäkään. Ei pitäisi asettaa itselleen mitään ahdistavia mittareita iän mukaan, vaan ennemmin tavoiteltavia asioita, jotka eivät ole sidoksissa ikävuosiin. Jokainen meistä kuitenkin kulkee omaa polkuaan ja jokaisen elämä vie juuri kuten se vie. Kaikki tässä maailmassa ei aina mene kuten toivoisimme ja välillä joudumme myös pettymään. Veikkaan, että juuri kaikki tämä kasvattaa ja tekee meistä kokoajan valmiimpia ja valmiimpia. Oli sitä maalia sitten olemassa tai ei.

Kamppaileeko kukaan muu keskeneräisyyden kanssa? Miltä teistä muista tuntuu, jotka täytätte tänä vuonna kolmekymmentä? Onko ahdistusta ilmassa vai odotatteko tuota päivää innolla? 🙂

Kommentit (14)
  1. Heippa,

    jäin lukemaan ajatuksiasi (lueskelen aina vähän kausittain blogeja ja nytkin rullailin postauksiasi pidemmältä ajalta), ja täällä nostaa käden ylös 32-vuotias keskeneräinen nainen 🙂 Mullahan pitäisi järjen mukaan olla asiat hyvin: olen kouluttanut itseäni ja sen jälkeen päätynyt todella hyvään positioon urallani, on oma asunto, auto ja hyvä taloudellinen tilanne, matkustelen sekä työssä että vapaa-ajalla. Elämäni koostuu siis lähinnä kaikesta siitä, mistä teininä / parikymppisenä haaveilin. No, okei, olen kyllä melko yksinäinen, koska ystävät ovat kiireisiä perheidensä kanssa ja mieskuviot nyt eivät vaan koskaan toimi kohdallani. Mielessä on aina se yksi joka on ylitse muiden, mutta jonka kanssa parisuhde on ajatuksenakin mahdoton…

    Mutta se on jännä miten sitten kuitenkin jatkuvasti kyseenalaistan asioita ympärilläni. Olisinko onnellisempi jos muuttaisin jonnekin täysin uuteen kaupunkiin / maahan? Olisiko jossakin mielekkäämpi työpaikka, jossa ihan oikeasti saisin toteuttaa itseäni? Tulenko olemaan porukassa ikuisesti se kotiin käpertyvä ikisinkku? Näihin asioihinhan ei saa vastausta muuten kuin elämällä eteenpäin ja nauttimalla matkasta.

    Kiitos näistä fiksuista pohdinnoistasi – on jotenkin rauhoittavaa lueskella kun itsekin on jollakin tavalla vähän hukassa. Toki toivon kovasti että löydämme molemmat balanssin ennen pitkää 🙂 Kaikesta huolimatta mun reilut kaksi vuotta kolmenollan toisella puolella on olleet täynnä hyviä hetkiä, ja niitä toivon paljon sinullekin!

    1. Kiitos sinulle kommentistasi! Lohdullista kuulla, että monella muullakin on elämä edelleen keskeneräinen. Vaikkakin sinullahan on moni asia todella hyvin, ainakin kommentistasi päätellen. Eikä omasta mielestäni ole ollenkaan huono juttu kyseenalaistaa asioita ympärillään! On hyvä punnita säännöllisesti onnellisuuttaan ja sitä, tekeekö oikeita asioita jne.

      Luulen, että nämä ajatuksemme kuuluvat etenkin meidän ikäistemme elämään normaalina osana. On kuitenkin hyvä miettiä elämää juuri tässä hetkessä ja pyrkiä nauttimaan siitä sellaisena, kuin se on. Epäkohtia on aina, siitä ei pääse mihinkään. Jos asiat alkavat todella häiritsemään, silloin on tietysti hyvä miettiä kannattaisiko tehdä muutoksia – kuten varmasti tiedätkin. Mutta tällainen pieni kipuilu ja hukassa oleminen, ainakin tällä hetkellä koen sen kovin normaaliksi.

      Toivon myös sinulle kaikkea hyvää ja uskon, että me molemmat vielä löydetään jonkunlainen tasapaino elämän eri osa-alueiden välillä. Se olotila jossa tuntuu, että nyt on hyvä olla ilman mitään muutoksia. Tai siihen tahdon ainakin uskoa ja pyrkiä.

  2. Mulla on myös jollakin tavalla ikäkriisi vaikka olen 27. Mä luulen, et se johtuu siitä et mun parisuhde junnaa niin pahasti paikoillaan. Ollaan siis seurusteltu +6 vuotta ja ainoa asia mitä ollaan tehty on että muutettiin yhteen nelisen vuotta sitten. Nyt vaan ei tapahdu mitään. Haluaisin kanssa kihloihin, ostaa asunnon yms kun koen kanssa että ikää on, mutta en tiedä tapahtuuko noita asioita ikinä tässä suhteessa, sillä meininki on ihan samanlaista kuin silloin parinkympin alussa. Jokaiseen muuhun elämän osa-alueeseen oon kyllä tosi tyytyväinen ja koen että niissä olen päässyt eteenpäin. Poikaystävällä taas ei mikään kiire mennä eteenpäin tässä suhteessa. Ehkä se johtuu vaan että hän ei halua eteenpäin minun kanssani? Tai sitten tämä kriiseily on vaan naisten biologisen kellon tikittämisen ja yhteiskunnallisen paineen aiheuttama ongelma ja miehillä ei vastaavia tuntemuksia ole…?

    1. Moikka! Ymmärrän, taisin itse kokea ensimmäisen kriisini jo 24-vuotiaana. Se ei aina tosiaan katso ikää vaan ennemminkin elämäntilannetta ja vaihetta jossa ikäänkuin menee.

      Pystyisittekö puhumaan miehesi kanssa näistä asioista? Ihan siis rauhallisesti ilman painostavaa ilmapiiriä? Itsehän en ole koskaan kokenut mainitsemiasi asioita tärkeiksi suhteessa, mutta toki itselläni ei olekaan kokemusta kuuden vuoden seurustelusta. Ehkä siinä kohtaa noita juttuja alkaakin jo miettimään… Voi myös olla, että sinulla on meneillään jonkunlainen kriisivaihe elämässä ja siksi käyt näitä asioita läpi. Tavallaan ehkä ihan hyväkin punnita välillä elämäänsä ja parisuhdettaan. On varmasti hyvä myös selvittää haluaako tämä ihminen jakaa tulevaisuuden kanssasi vai ei. Jos siis yhtään tuota epäilet?

      Avain kaikkeen parisuhteeseen liittyvään on mielestäni vaan avoin kanssakäyminen ja puhuminen. Sen tärkeyttä en voi kuin korostaa ja itse virheistäni viisastuneena jatkossa aion olla niin avoin jokaisessa suhteessani ettei tosikaan! Jos sinua siis vaivaa nämä jutut niin avaa suusi senkin uhalla, että miehesi reaktio ei ole positiivinen. Tietenkin rakentavassa hengessä kannattaa keskustella ja kysyä asioita ihan suoraan. Etköhän saa haluamiisi kysymyksiin näin myös vastaukset. 🙂

      Tsemppiä ja ihanaa kevättä sinne!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *