Elämän kriisit ja niistä selviäminen

Kriisit kuuluvat elämään, sen olen tässä 31-vuotisen elämäni aikana huomannut. Se, miten paljon kriisejä kohtaa, riippuu hyvin pitkälti siitä kuinka elämä meitä kohtelee ja miten taipuvaisia olemme kriiseihin ajautumaan. Toiset ovat taipuvaisempia melankoliaan kuin toiset ja osa ihmisistä vaan huomattavasti herkempiä esimerkiksi masentumaan tai kokemaan vastoinkäymiset rankempina. Jokainen kokemus on aina subjektiivinen, jonka vuoksi toisen tuskaa ja kipua ei kannata koskaan arvostella tai päivitellä, sillä kukaan muu ei tiedä miltä kipu tuntuu kuin me itse. Henkilökohtaisesti olen käynyt elämässäni läpi useamman kriisivaiheen. Välillä kriisit ovat olleet ajallisesti pidempiä ja toisinaan lyhyempiä. Tyypillisimmin kriisit on laukaissut jokin elämänmuutos, pettymys tai rankempi trauma. Paljon on ollut myös sellaisia ”kevyempiä” kriisejä, joissa mietin elämäni suuntaa ja tarkoitusta – toisinaan jopa tuntuu että noita on harva sen viikko! Se, mitä olen aiheesta muiden herkkien läheisteni kanssa jutellut, on kuitenkin vahvistanut minulle etten ole poikkeus. Meille paljon tunteville on hyvin tyypillistä elää erilaisia tunnetiloja jatkuvasti läpi ja tutkailla ympäröivää maailmaa. Välillä ahdistusta tulee mitä ihmeellisimmistä asioista ja kuten toissa päivänä ystäväni kanssa brunssilla juttelin, se vain on osa meitä – tuntea paljon niin hyvässä kuin pahassa.

Pienet kriisit ovat tosiaan osa elämää ja olen niihin jollain tavalla jopa tottunut. Välillä elämässä tulee kuitenkin eteen suurempia käännekohtia kun tuntuu ettei ole enää yhtään varma siitä, mitä tekee, miten tekee tai mihin on matkalla? Tuollaiset vaiheet ovat usein todella rankkoja, sillä kriisissä kyseenalaistaa aina itsensä ja elämänsä melkeinpä kokonaan. Jos vielä kuukausi sitten kaikki on tuntunut hyvältä, saattaa kriisi viedä vallan pohjan elämältä. Pahinta on se jos ei tiedä mistä kriisi johtuu ja siitä tuntee jopa huono omaatuntoa. Kriisivaiheessa harvoin lohduttaa tietoisuus siitä, että kriisi vie eteenpäin ja kasvattaa. Jos ahdistava tunne on todella vahvana läsnä, voi olla hyvin hankala löytää koko vaiheesta mitään positiivista vaikka miten yrittäisi. Itse kuitenkin muutaman vaikeamman kriisin läpikäyneenä en voi kuin todeta, että omassa elämässä kriisien vaikutus on ollut erittäin kasvattava! Oikeastaan juuri kriisit ovat vieneet minua eteenpäin ja ajaneet sille tielle, jolla nyt olen. Jos nimittäin ei koskaan kyseenalaista omaa tekemistään, miten voisi kehittyä tai kasvaa? Näenkin jopa jatkuvan kriiseilyn enemmän eteenpäin vievänä kuin sen, ettei koskaan mieti mihin on menossa. Kun on säännöllisesti herkillä oman tekemisen kanssa, sitä pysyy paremmin niiden asioiden äärellä, jotka ovat itselle tärkeitä ja eteenpäin vieviä.

Kriisivaihe itsessään voi olla hyvin rankka, sillä siinä hetkessä omia tunteitaan ei pääse pakoon. Jos minulta kysytään vinkkejä kriisien hoitamiseen, niin sanon aina tunteiden käsittelyn ja puhumisen. Tunteiden käsittely on jopa niiden negatiivisten tunteiden sallimista ja kohtaamista. Kun itkettää, antaa itkun tulla ja jos raivostuttaa, purkaa raivoaan järkevästi. Puhua ei tarvitse jokaiselle, vaan vaikka ainoastaan yhdelle ihmiselle, johon kokee syvää luottamusta. Tämä ihminen voi olla joko läheinen tai täysin vieras, kuten terapeutti. Kriisivaiheessa tunteiden ulos tuonti tavalla tai toisella on mielestäni tärkeää, sillä se helpottaa oloa ja usein toisella saattaa olla jotain sellaista annettavaa tilanteeseen, joka auttaa myös itseä – kuten vaikka omakohtainen kokemus rankasta kriisistä ja siitä selviämisestä. Toki paljon kaikkeen vaikuttaa myös oman mielen hallinta ja se, miten kykenemme itseämme ohjailemaan. Jos tilanne on mennyt jo masennuksen puolelle, voimia ei riitä itsensä tsemppaamiseen, mutta mikäli ei olla noin pitkällä, saattaa omakin tsemppaus ja päätös tehdä paljon. Itse olen ollut elämässäni lukuisia kertoja tilanteessa, jossa valittavana on ollut paskaan ”kohtaloon” alistuminen, tai itsensä siitä väkisin ylös nostaminen! Toisinaan olen jopa huomannut, miten paljon voimaa olen saanut siitä kun olen kironnut itselleni etten todellakaan alistu tähän surkeuteen jälleen ja anna esimerkiksi menneisyyden traumojen tuhota elämääni. Eli joskus sellainen päättäväinen raivo saattaa auttaa eteenpäin – vaikka se miten absurdilta kuulostaakin. Toisen ihmisen suusta tulleena tuo ei toimi, mutta silloin jos päätämme itse tehdä jotain muutoksia, silloin se toimii! Jos et ole koskaan kokeillut, suosittelen muuten kokeilemaan…

Kriiseistä on siis mahdollista päästä eteenpäin, mutta usein se vaatii meiltä aikaa ja kärsivällisyyttä. Pahimmillaan kriisi voi nimittäin kestää jopa useamman vuoden ajan tai olla kestoltaan laittoman pitkä. Omassa elämässä viimeisin pahin kriisi oli reilun vuoden mittainen ja se todella laittoi minut tuntemaan itseni niin pieneksi ja mitättömäksi, etten tänä päivänä oikeastaan edes tunnista sitä ihmistä, joka silloin olin. Tuo oli niin vaikeaa aikaa monin tavoin ja nyt kun koen olevani siitä jo vahvasti yli, toivon etten joudu enää koskaan noin rankkaa vaihetta läpikäymään. Toki senkin jälkeen on ollut vastoinkäymisiä ja elämä on laittanut minut itkemään, mutta jollain tavalla kun on se pohjalla olemisen perspektiivi johon verrata, sitä vaan näkee vastoinkäymisetkin hieman eri näkökulmasta. Ei todellakaan aina siinä itse hetkessä, mutta se että vajoaisin niin alas kuin aikanaan henkisesti vajosin – siihen on matkaa. Eli kriiseistä voi todellakin selvitä, jopa niistä vaikeimmistakin. Tärkeintä on pitää ihmiskontakteja yllä, puhua ja tuntea tunteitaan, pitää huolta ”perustarpeista” eli pyrkiä syömään terveellisesti, liikkumaan ja nukkumaan. Päihteet eivät koskaan auta elämän kriiseihin, joten niitä suosittelen välttelemään. Vaikka tiedän, miten helpottavaa voi olla lievittää omaa ahdistusta hukuttamalla kaiken ikävän alkoholiin, ahdistus palaa seuraavana päivänä kahta kauheampana.

Aihe nousi ajatuksissani pintaan erän läheiseni kriisin myötä, joka on ollut viime päivinä läsnä myös omassa elämässä. Olen ihmisenä sellainen etten tosiaan pysty unohtamaan tällaisia asioita jos ne tapahtuvat lähelläni, vaan enemmän se menee siihen, että ajaudun itsekin pohtimaan asiaa ja siksi tämän postauksen kirjoittaminen tuntui juuri nyt luontevalta. Havahduin myös siihen että vaikka elämässäni on jatkuvasti pienoisia kriisejä, olen silti vahvistunut todella paljon. Kun käsittelin läheiseni kautta taannoista omaakin kriisiäni, oivalsin todella paljon nykyisestä tilanteestani ja siitä, miten ylpeä voin itsestäni olla. Olen käynyt niin ison prosessin itseni kanssa, jonka valitettavan usein kaiken keskellä unohtaa.

Toivottavasti tekstistä on vertaistueksi ja tsemppaukseksi jokaiselle kriisissä painivalle! Loppukaneettina haluan muistuttaa, ettei aina tärkein ole itse päämäärä, vaan se matka.