Familylife by Mungo-Anna
Familylife by Mungo-Anna

Vauvavuoden yllätykset – parisuhde ja rakkaus

Myönnän heti alkuun, oon ollut välillä tosi naiivi ja ajatukseni parisuhteesta ja perheestä oli vahvasti tässä naiivissa kategoriassa ennen äitiyttäni. Vauvavuosi on yllättänyt niin monin tavoin ja yksi yllätyksistä on muutokset parisuhteessa.

Aloitetaan siitä, mikä on ehkä yllättänyt eniten. Ennen kuin perheemme kasvoi, ajattelin välillä, etten osaisi rakastaa ketään tai mitään niin paljon kuin miestäni. Jälleen yksi virhearvio, jonka joudun nyt myöntämään. Ei ole mitään eikä ketään, mitä voisin rakastaa samalla tavalla kuin lastani. Rakastan toki edelleen miestäni aivan valtavasti, mutta se rakkaus, jota koen Dantea kohtaan on aivan erilaista kuin mikään muu. Se on niin kaikenkattava ja valtava, ettei sitä voi edes verrata.

Se rakkaus on myös vaikuttanut mun tunteisiin miestäni kohtaan. Kävelen vaarallisen rajan äärellä, kun yritän kirjoittaa tästä, sillä tämän voi ymmärtää todella niin väärin. Haluan siis korostaa, että en rakasta miestäni yhtään sen vähempää kuin ennen, päinvastoin. Mutta, rakastan häntä aivan eri tavalla kuin Dantea. Rakkaus omaa lasta kohtaan on kaiken anteeksiantava, voimaannuttava ja aivan mahdottoman kaikenkattava. Hän on koko elämäni keskipiste, ja ykskaks kaikki muu asettuu ihan eri tavalla kuin ennen. Hän on täydellinen, hän on parasta, mitä tiedän.

Tärkeysjärjestykseni muuttui. Ensisijainen kiinnostukseni ja huoleni on Dantessa, sitten vasta miehessäni. Se ei ole syy laiminlyödä parisuhdetta tai unohtaa meidän roolejamme toistemme kumppaneina, mutta on ihan normaalia, että meidän keskinäinen suhdekin muuttuu. Kun koin äidinrakkauden, rakkaus miestäni kohtaan tuntui verrattain paljon vähäisemmältä ja vähemmän tärkeältäkin. Kuulostaa hirveältä kirjoittaa se noin, mutta moni varmaankin tietää mitä tarkoitan. En usko, että toista ihmistä kohtaan voi tuntea samanlaisia tunteita kuin omaa lasta kohtaan, ja ne ovat voimakkuudessaan niin uusia ja ihmeellisiä, että se oma rakkaus puolisoa kohtaan tuntuu siinä rinnalla paljon latteammalta. Ainakin aluksi.

Kovasti uskottelin itselleni ja ajattelin, että parisuhteemme ei tietenkään muutu lapsen saatuamme. Todellisuudessa kuitenkin parisuhteemme on muuttunut. Tietenkin se on. Kun yhdessä perustetaan perhe ja kasvatetaan lasta, totta kai keskinäinen suhde muuttuu. Ei huonommaksi tai merkityksettömäksi. Päinvastoin, paremmaksi ja äärimmäisen merkitykselliseksi. Parisuhteessa on tärkeää, että on yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Yksi niistä on Dante. Kukaan ei ole niin kiinnostunut hänestä kuin me, ja kukaan muu ei jaksaisi puhua hänestä ja ihmetellä häntä jokaikinen päivä. Iloita ja riemuita yhdessä, olla yhdessä huolissaan, miettiä, suunnitella, nauttia ja pelätä yhdessä. Dante on hitsannut meidät yhteen ihan uskomattomalla tavalla, mutta samalla välillä on helppo hukkua siihen ”Danten äiti ja isä” -kuvioon täysin ja unohtaa sen ”aviomies ja -vaimo” -kuvion. Ei niitä ehkä tarvitse sen kummemmin erottaa kahteen eri suhteeseen, mutta vanhemmuus kyllä jotenkin vaikuttaa kaikkeen ajatteluun ja tekemiseen. Mieheni ei ole enää vain mieheni, hän on myös lapseni isä ja sillä tavalla vielä niin paljon tärkeämpi ja ihanampi. Minun oma kultakimpaleeni on 50 % miestäni ja juuri se tekee hänestä tuollaisen, se tekee hänestä hänet ja minulle maailman rakkaimman.

En ymmärrä, miten yksinhuoltajat pärjäävät ja nostan hattua jokaiselle. On älyttömän rankkaa pärjätä arki yksin lapsen kanssa, sillä se voi olla välillä haastavaa näin kahdenkin aikuisen voimin. Koen suurta vilpitöntä kunnioitusta jokaista kohtaan, joka tekee tämän yksin. Koen samalla myös tiettyä surullisuutta heidän puolestaan (vaikka he eivät sääliäni varmasti kaipaakaan ja monilla on varmasti hyvä syy sille, miksi yksin on parempi tai odottamattomat tilanteet ovat johtaneet siihen, että tilanne nyt vaan on sellainen), sillä lapsen elämän jakaminen puolison kanssa on niin ihmeellistä. Toivon aina, että jokaisella yksinhuoltajalla on läheisiä ja rakkaita, jotka ovat todella mukana siinä lapsen elämässä, sillä tämän tunteen jakaminen toisen kanssa on niin uskomatonta! Huomaan, että mieheni lisäksi jaan hirveästi Danten elämää äitini kanssa ja se on lähentänyt meitä entisestään. Kun joku on yhtä kiinnostunut lapsestasi, se on jotenkin niin ihanaa.

Kun huomaan Dantessa mieheni kaltaisia piirteitä, leiskuu minussa aina vaan syvempi rakkaus miestäni kohtaan. Kun katson heidän leikkivän, sydämeni sulaa. Kun mieheni soittaa kitaraa ja Dante hytkyy vieressä. Kun mieheni osaavasti vaihtaa vaipan, kylvettää ja laittaa nukkumaan. Kun näen Danten juoksevan ovelle minkä vauhdillaan pääsee kun isi tulee töistä kotiin. Kun mieheni opettaa Dantelle kärsivällisesti jotakin. Kun Dante nauraa kaksinkerroin isin ilmeille tai tempuille. Kun näen, kuinka Dante ojentaa kätensä sylistäni kohti isiä. Kun he yhdessä istuvat ja katson heitä selkäpuolelta ja he ovat kuin kaksi marjaa. Kun soitamme isille töihin videopuhelua ja Danten ilme vaan muuttuu sekunnissa kun isi näkyy ruudussa. Kun mieheni nukkuu päiväunia Dante kainalossa ja he näyttävät molemmat niin levollisilta. On niin paljon hetkiä, kun rakastun pikkuisen lisää mieheeni. Kun tulin kotiin yksi ilta, he olivat yhdessä kumartuneita tutkimaan, miten pienen kärryn saa kasattua, ja minä meinasin melkein alkaa itkemään. Ihan vaan siitä tunteesta, joka valtasi minut. Siinä he olivat, isä ja poika. Joka kerta kun mieheni on maailman ihanin isä (eli n. sata kertaa päivässä), rakastun häneen hieman lisää. En yksinkertaisesti usko, että rakkautemme olisi koskaan syventynyt tällaiseksi, ilman yhteistä lasta. Mun päivät täyttyvät ilosta, kun seuraan Danten tekemistä. Mun päivät täyttyvät kaksinkertaisesta ilosta, kun seuraan mieheni tekemistä Danten kanssa. Rakastun heihin molempiin joka päivä enemmän. Kun näen näiden kahden kävelevän käsi kädessä, tuntuu oikeasti, että mikään maailmassa ei ole yhtä ihana näky.

Yksi asia on ollut itse asiassa tosi yllättävää. Tai en osannut odottaa sitä. Vauvan kanssa on tosi paljon läheisessä kontaktissa. On sylittelyä, yhdessä nukkumista, yhdessä leikkimistä. Paljon haleja ja pusuja. Välillä huomaan illalla, etten ole halannut tai pussannut miestäni kertaakaan päivän aikana tai jos olen, niin ihan paristi. Ennen Danten syntymää olin aina se ihminen, joka tykkäs hirveästi halailla ja pussailla. Olla fyysisesti lähellä. Huomaan, että saan tuota fyysistä läheisyyttä niin paljon Dantelta, etten samalla tavalla kaipaa sitä enää automaattisesti. Välillä täytyy muistuttaa itseäni mennä halaamaan miestäni ja aina hänen sylissään sulan siihen halaukseen taas. Vaikka rakastan sitä, se vaan jotenkin jää. Välillä jos on ollut vähän raskaampi päivä, esim. kun Dantelle tuli hampaita ja hän halusi vaan ihan koko päivän olla sylissä, olen illalla itse asiassa vähän poikki siitä kontaktista. Kun koko päivän Dante halusi lukea kirjaa sylissä, leikkiä sylissä, nukkua sylissä ja vihdoin illalla olin itsekseni, tuntui, etten edes halua miestäni lähelle. Halusin vaan olla itsekseni, nauttia siitä yksinolosta. Niin paljon kuin rakastan sekä mieheni että lapseni läheisyyttä. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Jotenkin sitä vaan saa niin paljon läheisyyttä ja läsnäoloa tuolta pieneltä ihmiseltä, että jotenkin sitä ei enää tarvitsekaan samalla tavalla mieheltä. Tässä on varmasti yksi vauvavuoden ja perhe-elämän riskejä. Kun uppoaa niin kovin siihen elämään lasten kanssa, ei välttämättä enää muista toisiaan samalla tavalla. On tärkeää muistaa toinen ihminen ja saada ja antaa läheisyyttä, mutta on myös varmasti normaalia, että sitä läheisyydentarpeen kiintiötä täyttää se lapsi niin vahvasti, että oma läheisyydentarve ei enää olekaan samanlaista.

Mikä ei vuorostaan ole yllättänyt, on mieheni täydellinen sopiminen isäksi. Hän vaan on täydellinen isä. Hän jaksaa leikkiä ja malttaa mielensä turhauttavissakin hetkissä (ruoan päristely tai suun vetäminen viivaksi ruokatilanteessa on tosin oikeastaan se ainoa turhauttava, sillä ruokailu on ehkä Danten heikkous, palaan siihen omalla postauksella). Hän jaksaa kylvettää, vaihtaa vaippaa, syöttää, nukuttaa, jne. Hän ei ole kertaakaan valittanut. Ei kertaakaan sanonut ”tee sä, en mä jaksa”. Mun ei todellakaan tarvitse turhautua, että siellä se hiihtää poikien kanssa poikien illassa kun mä olen pojan kanssa jumissa kotona tai muuta sellaista. Kertaakaan ei ole täytynyt pyytää keskittymään, jäämään kotiin tai mitään muuta. Tuntuu, että välillä yritän päinvastoin häätää häntä harrastamaan tai näkemään kavereita, että hän ei unohda omaakin elämäänsä. Mieheni omistautuu täydellisesti perheellemme ja viettää lauantai-iltansa juoksuttaen koiraamme ja samalla naurattaen poikaamme kävelyllä, keinuttaen meitä keinussa ja lajitellen likapyykkiä tai saippuoiden ruokatahroja bodeista. Hän on täydellinen isä. Hän ei ole kaikin puolin täydellinen ihminen ja ajoittain hän on ärsyttävä ja hankala (kukapa puoliso ei ole, mä ainakin oon?), mutta isänä hän on uskomaton. Hän on aina läsnä, ihmettelee, puuhailee, leikkii, opettaa ja ennen kaikkea hän selkeästi nauttii pienen hömppämme kanssa puuhailusta. Hän ikävöi valtavasti päivän aikana ja tulee kotiin töistä täynnä iloa ja energiaa. Hän on joka osa-alueella osallistuva isä ja tämä saa minut kunnioittamaan ja rakastamaan häntä aina vaan lujemmin.

Itse asiassa olen ehkä vähän yllättynyt siitä, miten hyvin mieheni on oppinut kaiken. Ajattelin, että hän olisi hieman kömpelö ihan pienen vauvan kanssa, mutta hän on ollut aina aivan luonnonlahjakkuus Danten kanssa ja luotan häneen sataprosenttisesti kaikessa.

Olen huomannut, että maailman ihanin tunne ei ole se, miten mieheni katsoo minua rakastaen. Tai edes se, kuinka lapseni katsoo minua silmät suurina ilosta ja rakkaudesta. Ihanin tunne on kun näen, miten lapsemme katsoo miestäni ja mieheni lastamme ♥

Kommentit (36)

  1. M

    Nyt ei voi kyllä mitään muuta sanoa kun sen että tää oli sun blogihistorian ehdottomasti kaunein kirjoitus <3

    • Anna

      Voi kiitoksia 🙂 Ei se ollut ees mitenkään kovin tarkkaan pohdittu vaan aika suoraan mun ajatukset asiaan nykyisin 🙂

  2. Jonnz

    Voin vain kaukaa samaistua kirjoitukseen, mutta kuitenkin! 😊 Lapsia ei ole, mutta maailman rakkain karvavauvani. Kun mieheni on kissan kanssa, leikkii tai nukkuu levollisesti, meinaan itkeä ja koko kehon valtaa rakkaus. Uskon tämän tunteen tulevan x miljoona lapsen saamisen jälkeen. Hänestä tulee niin hyvä isä! ❤

    • Anna

      Mun on pakko sanoa, että olet varmasti ”in for a treat”, koska vaikka kuinka rakas lemmikki olisi, ei sitä voi edes verrata lapseen ja siihen kanssakäymiseen 🙂

  3. Mikaela

    Olipa ihana teksti!❤ Mulla ei oo vielä omia lapsia, mutta niistä välillä haaveilen. Kuitenkin oon näitä rakkaus-pohdintoja kans miettinyt, niin oli kiva lukea sun ajatuksia niistä. Tuntuu, etten haluaisi mun ja poikaystäväni rakkauden muuttuvan, kun se on nyt niin ihanaa, mutta samalla ajattelen, että lapsi vain lähentäisi meitä entisestään. Toisaalta pelottaa ajatus, ettei poikaystäväni olisikaan se tärkein, mutta joskus myös mietin, tarviiko sitä määritellä edes, kuka on tärkein. Tulee myös mieleen, että rakastamisajatukset voisivat myös muuttua, esimerkiks lapsi pienenä vs aikuinen lapsi. Toki omaa lasta aina rakastaa, mutta lapsen ollessa pieni, voisin kuvitella siihen liittyvän ihan jo sellaista luonnollista riippuvuutta/kiintymystä. Anyway, mä vaan haluaisin, että rakastaisin poikaystävääni sekä mahdollista tulevaa lasta jotenkin mahdollisimman yhtä paljon, ns. tasaveroisesti. Hmm. Ehkä asiat kuitenkin menevät omalla painollaan ja en saa liikaa etukäteen miettiä 😀

    • Nimk

      Mä sanon tän kaikella rakkaudella, mutta sun ajattelutapa on vaan niin naivi. Siitä oikein huokuu se, ettet ole äiti. Eikä se siis haittaa, sitä ei voikaan ymmärtää, ennenkuin on äiti. Ennenkuin pitää sylissään omaa lastaan, joka on sulle koko maailmankaikkeus ja sen kaikki rakkaus ja valo. Kun sen koet, niin ymmärrät. Eikä se väheksy sun lapsen isää lainkaan, se lapsi on myös hänelle kaikki. Kuten kuuluukin.

      • Anna

        Niinpä. Ei sitä edes kannata suunnitella tai miettiä, miten sitten ajattelee ja rakastaa, kun on oma lapsi. Kun sitä ei yksinkertaisesti voi kukaan kuvitella ennen kuin sen kokee. Oon iteki ymmärtänyt tän vasta Danten myötä.

    • Anna

      Ei niitä asioita mieti mitenkään niin, että no, nytpä rakastan miestäni eri tavalla ja lastani kaikista eniten. Se kaikki vaan jotenkin loksahtaa täysin luonnollisesti tilaan, jossa koko elämä muuttuu, eikä osaa edes kaipailla tai miettiä vanhoja ajatuksiaan, koska ne tuntuvat tässä uudessa elämässä niin vieraalta. En minä esimerkiksi ajattele, että mieheni on vasta toisiksi tärkein, ja siksi vähemmän tärkeä kuin ennen. Minä vaan tiedän, että lapseni on minulle koko elämän keskipiste ja kaikki muu on muuta. Ne asiat eivät edes tule mieleen sinänsä arjessa. Arjessa vaan nauttii elämästä, parisuhteesta, äitiydestä yms. Ja lähinnä nyt ihmetyttää ja naurattaakin vanhat ajatukseni.

      En usko, että lasta ja miestä voi ”rakastaa tasaveroisesti”, sillä se on aivan kaksi eri rakkautta. Rakkautta yhtä kaikki, voimakasta ja voimaannuttavaa, mutta erilaista. Lapsi tarvitsee sinua, hän tarvitsee huolenpitoasi, hän on riippuvainen sinusta. Mies ei. Rakkaus miestä kohtaan on itsenäistä ja sellaista aikuista. Rakkaus lasta kohtaan on erilaista. Ja sen takia niitä ei voi edes verrata. Samaan aikaan jos asiaa ajattelee eri kantilta, niin vaikka koen mun rakastamisen muuttuneen ja sen ollessa erilaista eri ”kohteitaan” kohtaan, en usko, että olisin ikinä rakastanut miestäni samalla tavalla kuin nyt, kun hän on lapseni isä. Eli se rakkauden muuttuminen on mun mielestä vain positiivista, se voimistuu valtavasti, eikä niinkään negatiivista. Se ei vähene, se muuttuu 🙂

      • Nimk

        Nimenomaan. Täydellisiä vastauksia. Ei se rakkaus mieheen yhtäkkiä pienene ja katoa. Munkin mielestä meidän rakkaus on syventynyt entisestään, koska rakastan miestäni myös isänä, meidän lapsemme kasvattajana, tukena, turvana, sylinä… Isinä <3
        Mutta sitä vaan rakastaa lastaan enemmän kuin mitään on koskaan rakastanut tai tulee rakastamaankaan. Ja, kuten Anna sanoi, tää kaikki vain loksahtaa paikalleen, ja teidän pieni perhe on sitten sellainen rakkauspakkaus 😀

        Fakta on kuitenkin se, että ihan turhaan me sulle vakuutellaan, että kaikki menee näin, koska sitä tunnetta ei pysty täysin sanoin kuvailemaan (Annan ihanasta kirjoituksesta huolimatta <3). Siä tulet pelkäämään sitä, kunnes se elåmänmuutos tapahtuu ja sitten ymmärrät 🙂

        • Anna

          Nimenomaan näin 🙂

          • Mikaela

            Ihania vastauksia 🙂 Ymmärrän kyl sen, että mun ajatukset varmasti muuttuu ja on helpottavaa kuulla, että se muutos on muutos, mutta ei negatiiviseen suuntaan (päinvastoin!). Ehkä mun pohdinnat on samankaltaisia, kun jotkut äidit pohtii, miten rakkautta riittää ekan lapsen jälkeen toisellekin lapselle, mut sitä aina sanotaan, et riittää kyllä vaikka useammallekin 😀 Et just sitä, kun ei vielä tiedä miltä se sit tuntuu. Eiköhän (toivottavasti) sen aika vielä koittaa mullekin <3

  4. Eveliina

    Tää mua pelottaa eniten ehkä äitiydessä. Mulle on mahdoton ajatus että mieheni ei oiskaa enään tärkein ja rakkain, että meidän fyysinen ja henkinen yhteys muuttuis lapsen jälkeen. Mä haluaisin ajatella että miestään ja lastaan voi rakastaa yhtä paljon. Kaikki muu tässä postauksessa olikin kaunista luettavaa, surettaa vaan jos se oma rakkaussuhde muuttuis. Haluaisin ajatella että se oman kumppanin läsnä ja lähelläolo olis tärkein vaikka yhdessä rakastettais ja hoivattais meidän pientä…. mutta kaunis, niin kaunis kirjoitus muutoin. Mä jotenkin voin kuvitella tuon kun näkee lapsessaan oman rakkaan piirteitä se vois ehkä olla ainoo tilanne mulle, kun hetkellisesti vauva ois jopa miestä rakkaampi…

    • Anna

      Suosittelen lukemaan mun vastauksen Mikaelalle ja myös ehkä tuon Nimkin kommentin. Ja oikeastaan sanon vaan tämän. On luonnollista jo biologiankin puolesta, että tulet kokemaan lastasi kohtaan tunteita, joita et koe ketään muuta kohtaan. On luonnollista ja normaalia, että rakastat lastasi enemmän kuin mitään muuta. Et kuitenkaan ajattele silloin, että voi että, minäpä rakastan nyt miestäni vähemmän. Et koe rakastavasti miestä vähempää, koska et rakasta miestäsi vähempää. En minä ainakaan koe niin. Rakastan miestäni enemmän kuin ikinä, käsitykseni rakkaudesta vaan on muuttunut ja olen ymmärtänyt kuinka erilaista rakkautta onkaan. Ja vaikka rakkauteni on ehkä muuttunut, ei se ole vähentynyt yhtään. Päinvastoin, se on voimistunut. Jälkeenpäin et ajattele näitä ajatuksia, mitä nyt kirjoitat. Tai jos ajattelet, ne todennäköiseti tuntuvat vierailta ja hassuilta.

      Vihasin näitä ajatuksia ja lauseita äitinä, mutta sanon silti. Vain äitinä sen voi ymmärtää. Ja kun/jos olet joskus äiti, sinua ei todellakaan harmita tai sureta se, että rakkautesi lastasi kohtaan on muuttanut rakkauttasi miestäsi kohtaan. Ja teidän suhde, teidän rakkaus, se muuttuu aivan varmasti. Kun toisen kanssa perustaa perheen ja lapsen, on mahdotonta ajatella hänestä samoin kuin ennen. Hän on lapsesi isä, se muuttuu. Ja kaikki muuttuu. Ja se on vain hyvä asia 🙂

      • H

        Täydellisesti vastattu ja kirjoitettu! Äitinä voin allekirjoittaa tämän 100%:sti.

        • Anna

          Kiitoksia 🙂 <3

  5. Anniina

    Ihanasti kirjoitat ajatuksiasi sekä tuntemuksiasi sanoiksi ja toi miten kuvailet rakkautta lasta kohtaan on just eikä melkein <3 t: 3 kuisen äiti

    • Anna

      Kiitos 🙂 Mä uskon vahvasti siihen, että äidinrakkaus on niin universaali juttu, että suurin osa kokee sen melko lailla samalla tavalla kulttuurista ja kielestä välittämättä, mutta silti kiva kuulla, että sen osasi edes jotenkin pukea sanoiksi 🙂

  6. Emmi

    Aivan ihana kirjoitus! Muutamaan edelliseenkin vauvavuotta koskevaan kirjoitukseesi olen samaistunut ja tämä oli kyllä kaikkein paras<3 Meillä tällä hetkellä 1v 3 kk vanha poika ja olen ajatellut juuri noin, kun olet kirjoittanut ennen äitiyttä ja äidiksi tulon jälkeen. En ikinä kokenut vauvakuumetta ja olin vielä epävarma raskausaikanakin, minkälaista se elämä tulee sitten olemaan. Oma lapsi ja se rakkaus on kuitenkin jotain ihmeellistä, mitä ei vain voi ymmärtää ennen kuin sen kokee<3 Nyt kaikki lapset näkee ihan eri silmin ja vauvakuumetta on koko ajan;) Kiitos, kun jaksat kirjoittaa ja jakaa näitä ajatuksiasia:)

    • Anna

      Tuo on muuten tosi jännä havainto, lapset tosiaan näkee niin eri tavalla nyt, ne muidenkin lapset ja kieltämättä pientä vauvakuumetta on koko ajan 😀

  7. B

    Kirjoitat niin kauniisti ja tunteikkaasti, että tämä ensimmäistään odottava mama purskahti kyyneliin. Koen, että jo raskausaikana rakkauteni miestäni kohtaan on muuttunut juurikin vahvemmaksi. Tätä on vaikeaa sanoiksi pukea, mutta jo raskausaika on ainakin meillä lujittanut suhdettamme ja syventänyt rakkauttamme, sillä yhteisen lapsen odottaminen ja saaminen on lopulta yksi isoimmista asioista, joka voi kahta ihmistä sitoa vielä tiukemmin yhteen. Mieheni lukiessa satukirjaa masuvauvallemme, minulta valuu jokainen kerta kyyneleet, sillä olen niin onnellinen siitä, että saan jakaa tämän kaiken juuri tuon henkilön kanssa ❤

    • Anna

      Muistan myös lämmöllä raskausaikaa, se oli ihanaa aikaa meille mieheni kanssa, sillä vain me kaksi ymmärsimme toisiamme ja toistemme tunteita siitä, millainen jokainen päivä silloin oli. Se oli ihanaa yhteenhitsautumisen aikaa, vaikka aika symbioosissa olimme jo sitäkin ennen 🙂

  8. Bea

    Hei!
    Pakko kommentoida tuohon, että ”säälit yksinhuoltajia”. Itse olen perustanut perheeni omasta halusta ilman miestä. Minulle on tärkeämpää se, ettei lapseni koskaan joudu elämään avioeroperheessä ja kahden kodin välillä kun se, että niillä on isä. Perhe voi olla muutakin kun vaan se perusmalli eli isä, äiti ja lapsi. Se voi olla äiti, ystävät, sukulaiset ja lapset. Jos miettii kuinka moni eroaa, niin ei tarvitse em. kommenttiani ihmetellä. Tottakai perheen perustamisvaiheessa ja vauvavuosina kaikki on ihanaa, mutta ikävä kyllä se ero useimpiin perheisiin tulee. Tällä en tarkoita että teille, mutta useisiin perheisiin kuitenkin. Oma isäni kuoli kun olin alaikäinen ja ihan kunnon kansalainen minusta ja sisaruksistani kasvoi 🙂
    Yksinhuoltajuudessa on todella paljon hyviä puolia, joita pariskunnat ei voi koskaan ymmärtää, toki siinä on huonotkin puolensa, onhan se rankkaa. Onneksi yyhoot useimmiten ovat rautaa 🙂

    • Nimk

      Yyhoot osaa myös triggeröityä silloinkin, kun siihen ei ole syytä.
      Anna kirjoitti, että lapsen kasvatus on rankkaa kahdestaankin saati yksin ja kunnioittaa jokaista, joka niin tekee. Sen lisäksi hän puhui siitä, miten upeaa on jakaa lapsen elämä toisen ihmisen kanssa, oli se sitten puoliso TAI sukulaiset ja ystävät. Hän ei sen sijaan sanonut, ettei ilman isää voisi kasvaa ”kunnon kansalaisia”, itsekin olen ilman isää kasvanut. Minulla oli mahtava perhe, mutta en silti missään nimessä haluaisi ehdoin tahdoin lapseni kasvavan ilman isää, edes sillä riskillä, että saatamme joskus erota. Varsinkaan kun näen sen rakkauden, mikä heidän välillään on.

      Nimenomaan perheitä on erilaisia, jokainen yhtälailla perhe, oli se sitten perinteinen, yh, eroperhe, sateenkaariperhe tai mitään siltä väliltä. Toivon silti kasvattavani lapseni maailmaan, jossa kannattaa rakastaa, joten en haluaisi kasvattaa lastani sellaisella asenteella, että parempi tehdä suoraan yksin, kun ”suurin osa eroaa kuitenkin”. Kamalan surullinen ajattelutapa.

      • Anna

        Juurikin näin 🙂 Toivon, että miten ikinä kasvatan lapseni, opetan hänelle optimismin rakkautta kohtaan 🙂

    • Anna

      Arvasin, että joku yh tuohon takertuu, vaikka en näe siihen syytä. Kuten kirjoitin, varmastikaan yht eivät sääliäni kaipaa, vaan heillä on hyvät syyt olla yh tai odottamattomat tilanteet ovat johtaneet siihen, että ei ollut muita vaihtoehtoja. Kuten kirjoitin, silloin minusta on ihanaa, jos on joku jonka kanssa jakaa sitä vanhemmuutta. On hienoa, että sinulla on ystäviä ja sukulaisia, jotka ovat teille perhettä. Kaikilla kun ei sitä ole. On helppo ajatella, että ystävät ovat kuin perhettä, ovat sitä myös lapsen jälkeen. Mutta, lapsettomille ystäville ystävän lapsen saaminen voi muuttaa sitä ystävyyden dynamiikkaa, eikä siihen ystävän lapsiarkeen osaa suhtautua samalla tavalla kuin esim. lapsen toinen vanhempi suhtautuisi. Mielestäni vanhemmuus on ihanaa jaettuna, enkä sano, että se jakaminen on vain toisen biologisen vanhemman kanssa.

      Kuitenkin, kirjoitin postauksen omasta näkökulmastani, en lapseni. Minusta on ihanaa jakaa vanhemmuutta. En missään kohtaa ole ajatellut tai sanonut, että yhden vanhemman lapsi kasvaisi jotenkin epäkunnolliseksi kansalaiseksi. Varmasti moni vanhempansa menettänyt on kasvanut täysin normaalin elämän ja on onnellinen aikuinen nykyään. Mutta sama pätee myös eronneiden lapsiin. On jotenkin jännä, miten samassa kommentissa tuot esille, että lapsi kasvaa kyllä hyvin ilman isääkin, mutta eron demonisoit aivan kamalaksi. Kyllä, kaikillaon 50-50 mahdollisuus selviä parisuhteensa kanssa. Joko yhdessä tai erillään. Tunnen myös todella monia eroperheiden lapsia, joilla on mahtavat välit molempiin vanhempiin ja useimmiten myös vanhemmilla toisiinsa. Se ero on musta kuitenkin helpompi asia kuin kuolema, varsinkin jos vanhemmat hoitavat sen mahdollisimman tyylikkäästi lapsia ajatellen.

      Me ollaan sikäli sun kanssa aivan eri mieltä, että mulle on paljon tärkeämpää, että lapseni saa läheisen perhesuhteen mahdollisimman moneen turvalliseen aikuiseen, kuin pelko siitä, että hän saattaa olla avioeroperheestä. Ei siinä ole mitään kamalaa. Se voi johtaa jopa siihen, että lapsella on loppusuoralla neljä rakastavaa vanhempaa. Biologiset vanhemmat ja äiti- ja isäpuolet. Ehkä sinulla on sitten elämässä ollut joku kokemus todella ikävästä ja riitaisasta avioerosta, mutta useimmiten avioerot on kuitenkin suhteellisen järkeviä ja lapset asetetaan etusijalle.

      On jotenkin erikoista, että hieman ehkä otat itseesi tästä postauksestani, mutta samalla annat olettaa, että noin puolet ihmisistä, eli he, jotka ovat kasvaneet avioeroperheessä tai ”kahden kodin välillä” ovat kokeneet jotakin aivan kamalaa ja ylitsepääsemätöntä. Lapsi voi kasvaa rakastettuna ja hänellä voi olla ihana perhe, vaikka vanhemmat eivät virallisesti olisikaan yhdessä koko hänen elämäänsä.

      Ennen kaikkea, toivon hieman, että et tuo tätä ideologiaa näin jyrkkänä lapsellesi/lapsillesi. Toki on jokaisen oma asia miten lapsensa kasvattaa, mutta ei rakkautta ja parisuhdetta pidä mielestäni katsoa noin katkerasti 🙁 Se on vähän surullistakin, että ideologia on sellainen, että rakkaus ei kannata, kun tulee kuitenkin ero. Miten lapsesi ikinä uskaltaa rakastaa? Meni minun ja mieheni suhde miten ikinä tulevaisuudessa, toivon, että osaan opettaa lapselleni sen, että kaikki rakkaus kannattaa. Se opettaa, se kasvattaa, se tekee onnelliseksi. Vaikka se ajoittain tekisi onnettomaksi, silti siinä on niin paljon ihanaa, että elämässä se kannattaa aina kokea. Jos vaikka miehemme kanssa eroaisimme joskus, toivon, että osaisimme kunnioittaa toisiamme ja arvostaa toisiamme ja yhteistä aikaamme niin, että asettaisimme lapsemme siinä erossa kaiken edelle ja hän kokisi silti meidän olevan hänen perhe, vaikka perhe asuisi eri osoitteissa.

      Saanko kysyä, miten aiot perustella tämän päätöksesi kun lapsesi sitä sinulta joskus kysyy? Ja mitä aiot kertoa hänen biologisesta isästä? Oletettavasti kukaan tässä maailmassa ei raskaudu itsekseen, vaan jonkin sorttinen panostus siihen tarvitaan myös mieheltä, joltakin mieheltä ainakin. Oletko sitä mieltä, että lapsellasi on oikeus tietää perimänsä ja tietää isästään? Ihan mielenkiinnosta kysyn, sillä minua kiinnostaa myös hyvin erilaiset näkökulmat lasten kasvattamiseen ja perheen perustamiseen.

      Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja toivon jopa aika roppakaupalla rakkautta elämääsi. Ehkä se saa sinustakin vielä optimistin rakkauden suhteen 🙂

  9. Leena

    En tiedä mitä sanoa..

    • Anna

      Hmm, okei? 😀

    • Bea

      Olet ihan oikeassa, sorruin pieneen kiivastumiseen ja siksi vedin kommentissani mutkat suoriksi, enkä perustelut tarpeeksi näkökantaani. Ja anteeksi kun tein olettamuksia, joita ei tietenkään pitäisi tehdä. Ja siis tietenkään tuo, että en halua lapsille kahta kotia mahdollisen eron vuoksi, ei ole ainoa syy tämän perhemuodon valintaan. Syyt ja elämät on niin moninaisia. Arvostan, että jaksat lukea kommentit täällä ja vastata niihin huolellisesti ja paneutuen! Jatkan ehdottomasti blogin seurantaa!

  10. Täti Violetti

    Erittäin, erittäin osuvaa rakkauden analyysia! Olet ihailtavan syvällisesti pohtinut rakkauttasi mieheesi ja lapseesi, ja voin näin jo aikuisten lasten äitinä ja kolmekymmentäviisi vuotta saman, myös maailman parhaan isän elämänkumppanina viettäneenä sanoa vielä senkin, että se rakkaus lapsiin ja rakkaus puolisoon muuttaa vielä aikojen kuluessa muotoaankin! Mutta olen samaa mieltä, että jo lajinsäilymisen takia rakkaus jälkeläisiin on se vahvin ja alkukantaisin tunne ihmisessä. Eikä se ole mitenkään pois puolisoitten välisestä rakkaudesta.

    • Eveliina

      Voi kun itsekin saisin olla nykyisen kumppanin kanssa yhdessä noinkin pitkään ja vanhempina myös. Mä oon vasta parissakymmenissä mutta eroperheen lapsena jotenkin itse on aina suhtautunut niin että haluaisi rakentaa turvallisen ja pysyvän parisuhteen. En haluaisi että oma lapsi joutuu kokemaan vanhempien erot tai kasvamaan jonkinsortin uusperheessä… en sano etteikö se joillekin vois toimia, mutta oman kokemuksen mukaan ei toimi. Oon vähän ehdoton omien kokemuksieni vuoksi, mutta mä aattelen että lapsi ansaitsee kummatkin vanhempansa, mieluiten ja ensisijaisesti yhdessä. Ihailen ja kunnioitan valtavasti pitkiä parisuhteita/avioliittoja, omat isovanhempanikin jo yli 50vuotta naimisissa ja se on omakin ihanne.

  11. Sipe

    Kirjoititpa osuvasti. En ikinä unohda sitä puolison muuttunutta olemusta synnärillä. Kun sai vauvan syliinsä. Se rakkaus ja herkkyys oikein huokui miehestä, joka ei selvästikään vielä raskausaikana ollut päässyt jyvälle siitä miten paljon sitä omaa lasta voikaan sitten rakastaa.
    Siitä hetkestä lähtien se on ollut sanaton sopimus, molemmille itsestäänselvyys, että lapsi on ykkönen. Meille molemmille. Vaikka meidän välinen rakkaus ei oo vähentynyt, ni se rakkaus lapseen menee puolison yli, ja niin sen kuuluukin mennä. <3

    Tunnustan myös tuon läheisyysajatuksen. Varsinkin aluksi, kun imetti koko ajan, halaaminenkin tuntui työläältä. Kaipasi omaa tilaa. Ja mekin oltiin 6 vuotta yhdessä ennen lasta, jatkuvasti toisissamme kiinni. Piti ihan tietoisesti muistaa antaa läheisyyttä myös puolisolle. 🙂
    Meille vauvavuosi oli myös tosi raskas. Erityisesti yöt, jotka lapsi valvotti, tekivät meidän välille syvää juopaa. Lisäksi mä olen ollut kaukana omasta itsestäni, hormineissani ja väsymyksessäni mm. epäluuloinen, mustasukkainen ja epävarma itsestäni. Nyt jälkikäteen näkee monta kohtaa, missä olisimme voineet lähteä liikaa eri teille. Avaimena selviämisessä on ollut puhuminen. Puhuminen ja puhuminen. Sillonkin kun ei jaksaisi, sillonkin kun omat ajatukset on olleet ihan typeriä ja hulluja.
    Nyt ymmärrän miksi niin moni eroaa lasten ollessa pieniä. Mutta en vieläkään suosittele sitä. Nyt kun lapsi on 1,5 vuotta, suhteemme on vahvempi kuin koskaan, ja rakkaus on palannut entistä vahvempana välillemme 🙂 Eka kertaa suhteemme aikana sen eteen on oikeasti joutunut näkemään vaivaa, mutta se on palkinnut moninkertaisesti takaisin.

  12. T

    Kirjoitit Anna todella kivasti ja saman voisin sanoa jo monelle kommentinkin jättäneelle. Rakkaus vain on erilaista ja muuttuuhan se myös elämän mukana.

  13. L

    En voi sanoa muuta, kuin KIITOS. Tekstisi tuli, kuin tilauksesta, ja kuvaa täysin tunteitani 6kk pienokaisen äitinä. Puit kirjoitukseksi sen, mitä olen yrittänyt miehelleni selittää.
    Luulin olevani yksin näiden ihmeellisten ja uusien tunteiden kanssa.

  14. Merja

    Anna, erittäin hyvä juttu taas. Pohdiskelusi ovat hyvin perustelluita ja laajoja. Kannattaisi kerätä ne yhteen ja koota jokin julkaisu. Olet niin hyvä kirjoittamaan.
    Dante on taas niin söpöläinen kuin olla voi, hyväntuulisine ilmeineen.

  15. Ananas

    Kiitos tästä postauksesta. Ei ole omia lapsia mutta mahdollisesti joskus vuosien päästä…:) Pelottaa juurikin se miten lapsen saaminen vaikuttaisi parisuhteeseen. En ymmärrä miksi niin monet parit eroaa silloin, kun lapsi on pieni. Jos pitäisi valita niin mieluummin olisin ilman lapsia mieheni kanssa tai yksin kuin jäisin eron jälkeen yh-äidiksi pienen lapsen kanssa :/

  16. missa

    Kaunis kirjoitus ja hyvin osuva. Itselläni on reilu 4kk ikäinen vauva ja voin kyllä samaistua tähän. Sitä pelkäsi kuinka käy parisuhteelle ennen lasta, mutta kun se lapsi on siinä niin kaikki on vain loksahtanut paikoilleen. Juuri juteltiin tästä mieheni kanssa, että kuinka jännästi se elämänkatsomus voi muuttua yhden päivän aikana. Sen jälkeen kun se oma lapsi syntyy, niin ne prioriteetit vaan muuttuu eikä sitä edes tarvitse ajatella sen koomin. Omaa miestä, lemmikkiä ja lasta rakastaa kaikkia, mutta erilailla. 🙂

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.