Familylife by Mungo-Anna
Familylife by Mungo-Anna

Vauvavuoden yllätykset – omat tunteet (negatiiviset)

Nyt kun joulukiireet ovat hellittäneet ja joulu on rauhoituttu, on hyvä palata vauvavuoden yllätyksiin. Nimittäin edellisen positiivisen postauksen jälkeen olisi vastuutonta jättää luettelematta ne negatiiviset tunteet, jotka on yllättäneet vauvavuodessa. Tai no, on vähän hassua puhua negatiivisuudesta, mutta no, käytetään tota termiä nyt sitten.

Ensinnäkin pelko ja ahdistus. Toki jokainen ihminen on erilainen, mutta jotenkin mä koen, että pelko ja ahdistus on vääjäämättä kavereita äidiksi tullessa. On todella tärkeää pystyä jäsentelemään ajatuksiaan ja tietyllä tapaa yrittää stopata näitä tunteita lähtemästä laukoille, ennen kuin on täysin masentunut tai niin ahdistunut, että ulosmeno pelottaa. Tässä asiassa musta ei oo apua, koska oon ite siinä mielentilassa, jossa mietin edelleen, miten muka uskallan ikinä päästää lastani kouluun.

Koulukiusaaminen, rattijuopot, varomattomat kuskit, terrori-iskut, sairaudet ja huumeet on kaikki ollu mun tiedossa jo kauan ennen kuin sain lapseni. En pelännyt niistä yhtäkään omalla kohdallani, mutta nykyisin nuo kaikki tuntuvat äärimmäisen suurilta arjen uhkatekijöiltä. Joskus meillä oli hälytysjärjestelmä kotona esineellisten asioiden takia. Turvaamassa meidän kotia sillä aikaa kun oltiin reissuissa. Nyt kun hankimme uuteen kotiin hälytysjärjestelmän, on sen tarkoitus turvata erityisesti meitä kun olemme kotona. Tai ei edes meitä, vaan tuota perheen pienintä. Ja kyllä, tiedän, että asumme lintukoto-Suomessa emmekä missään Jenkeissä tai Brasiliassa, mutta tuon tarkoitus on tuoda kotiin turvaa niin ulkopuolelta tuleville vaaroille kuin ennen kaikkea kotoa tuleville vaaroille, tulipalolle yms. Jep, tällaisia mä nykyään kelaan. 

Oonko kertonut mun pienestä paniikkikohtauksesta, jonka sain muuton loppuvaiheessa Kuopiossa? D oli just alkanut nukkumaan omassa huoneessaan öitä, ja yksi ilta luin kirjaa vähän myöhempään ja olin hereillä vielä joskus aamuyhdeltä. Kuulin ulkoa jonkun äänen ja Benji reagoi siihen haukahtamalla pari kertaa. Päähäni hiipi ajatus ”voiko joku yrittää murtautua meille?”. Jäin vellomaan siihen. Minuuteissa olin aivan varma, että meille ON murtautumassa joku. ”Voiko olla mahdollista, että…?” hypoteettinen todellisuus muuttui ihan täydeksi tapahtumassa olevaksi todellisuudeksi sekunneissa tai minuuteissa. Makasin ja googlasin asuntomurtojen yleisyyttä (mun mieli rauhoittuu kun saan tarkkaa tietoa todennäköisyyksistä, yleisyyksistä yms.) Ei auttanut vaikka tilastot ovat todella pieniä ja yleensä koskevat huumejuttuja ja kerrostaloja. Herätin miehen ihan paniikissa ja ilmoitin, että ulkona on joku, mene katsomaan. Mies hyppäsi syvästä unesta hereille ja alkoi vaatimaan, että sammutan valon. Ihan paniikissa totesin, että en varmasti, pelottaa muutenkin. Mies kävi katsomassa etu- ja takapihalle, ei mitään jälkeä kenestäkään. Takaisin tullessaan tivasin häneltä, miksi mun olisi pitänyt sammuttaa valo. ”No jos siellä olisi joku, niin eivät näkisi mua”. Kiitos kun ruokit tätä mun paniikkia tavallaan tekemällä tän skenaarion edes mahdolliseksi. Siinä sitten oltiin.

Meikäläinen sydän rinnassa hakaten ja ihan hajalla. Kävin hakemassa Danten. Mies vihaisena käskien, että nyt oikeesti laitat sen lapsen takaisin ja annat sen nukkua rauhassa. En pystynyt. Selitin, että mua pelottaa ihan sikana ja rauhoitun kun D on vieressä. Makoiltiin siinä hetki ja uikutin hiljaa miehelle, että voisiko se olla hereillä mun kanssa, kun mua pelottaa. Sain suostuteltua hänet vielä kerran käymään kaikilla ovilla (meidän Kuopion kodissa oli kolme ovea ulos) tarkistamassa, että ne on varmasti lukossa. Kymmenen ”ne on varmasti lukossa” lausetta ei riittänyt mulle. Sillä aikaa kun mies oli tsekkaamassa ovia, kävin mielessäni läpi skenaarion. ”Okei, KUN nyt joku sieltä tulee sisälle, (kamppailulajeja ja itsepuolustusjuttuja vuosikausia harrastanut) mies pitää ne hetken loitolla, ja mulla on aikaa piiloutua Danten kanssa. Minne mä meen, minne mä meen?! En mee sängyn alle, koska sinne kaikki aina menee leffoissa. Ahaaa! Toi meidän korkea vaatekaappi on jo tyhjä kun se on pakattu. Mä meen sinne, otan puhelimen, soitan hälytyskeskukseen ja oon siellä piilossa Danten kanssa. Muuttolaatikon päällä on sakset, otan ne aseeksi. Mitenhän mä pidän Danten hiljaisena, jos se herääkin, ettei se vaan itke?”. Sydän hakkas vimmatusti ja koko ajan ajatukset laukkas. Tein mielessäni suunnitelman ja olin valmis. Sanomattakin selvää, että sitä ei tarvinnut käyttää, koska siellä pihalla ei ollut ketään. Miehen tullessa takaisin olin mielentilassa, jossa musta olis ihan OK nukkua esim. ladattu ase patjojen välissä. Ja huom., mä vastustan intohimoisesti aseita ja vihaan niitä. Siitä meni noin puoli neljään asti, että viimeisetkin paniikkikohtauksen rippeet olivat poissa.

Mä tiesin koko sen ajan, että käyttäydyn ihan hullusti ja että tää on todennäköisesti paniikkikohtaus. En oo vuosiin saanut niitä, joskus nuorempana muutamia on tullut koettua. Mua rauhoitti vaan kun mies valvoi mun kanssa ja Dante oli meidän vieressä. Pikkuhiljaa toi pelko laantui ja sitten pystyin viemään Danten takaisin sänkyyn ja nukahtaa itsekin.

Asialle on naurettu jälkeenpäin kavereiden ja perheiden kanssa. Tiedän sen kuulostavan ihan ääliömäiseltä, mutta niin se vaan oli todellisuutta mulle sillä hetkellä. Se oli todennäköisesti yhdistelmä muuton aiheuttamaa turvattomuuden tunnetta ja muutosta johtuvaa stressiä ja väsymystä yhdistettynä siihen, että D ei enää nukkunutkaan mun vieressä kehdossa. Noita ei ole onneksi ollut tuon enempää, mutta kyllä mä välillä edelleen illalla mietin, mitä jos joku murtautuisi meille ja tekisi jotain. Pimeys on ykskaks pelottavaa. Sain mielenrauhan ostamalla kotiin parhaan mahdollisen turvajärjestelmän ja jos pelko alkaa hiipimään puseroon, muistan aina, että meillä on kotona yksi pieni kävelevä hälytysjärjestelmä, joka kyllä varoittaa jos joku tulee ovelle. Olen itse asiassa antanut Benjin viime aikoina haukkua jos ovelle tulee joku enkä käske sitä hiljaiseksi, ihan tästä typerästä syystä, joka on loppujen lopuksi ainakin toivottavasti aika epätodennäköinen.

Tää on vaan kärjistetty esimerkki siitä, miten aivoni tekevät temppuja mulle nykyään. Kun luen kirjaa kouluammuskelusta, jossa kuolee lapsi, menen ihan paniikkiin kun mietin, että joskus Dante menee kouluun ja on siellä joka päivä ja mitä vaaroja se sisältää. Mietin, miten vanhemmat selviävät siitä, kun joka päivä lapsi lähtee jonnekin kotoa, eikä tiedä, mitä hänelle voi päivän aikana tapahtua.

Mä olen todellinen kontrollifriikki. En silleen mukahauskalla asioiden on oltava aakkosjärjestyksessä tavalla tai sellaisella määräilevällä minä kontrolloin miten asiat tehdään -tavalla. Vaan sellaisella tavalla, jolla haluan kokea kontrollia, tehdä itse valintoja tai edes vaikuttaa niihin. En esimerkiksi tykkää olla vieraan kuskin kyydissä autossa, mutta turvalliseksi kokemani tutut kuskit on täysin fine, en kiinnitä huomiota heidän ajamiseensa. Menen mä toki taksikuskien ja vieraiden kuskien kyytiin, mutta olen kyydissä tarkkaavainen ja huomaan painelevani mielikuvituspolkimia. En tykkää olla tosi humalassa, sillä silloin en koe olevani kontrollissa. En ole koskaan ollut metriäkään kiinnostunut huumeista, sillä miksi haluaisin antaa kontrollin pois? On vaikea selittää, mitä mulle on kontrolli. Esimerkiksi mieheni uran kanssa tein päätöksen, että muutan hänen työpaikkansa mukana tarvittaessa. Koen sen kuitenkin kontrolloiduksi. Minä teen päätöksen, että muutan ja sitten muutan. Tykkään kontrolloida talousasioita, tulevaisuudensuunnitelmia yms.

Lapsen kanssa asioita ei voi kontrolloida. En voi kontrolloida miten hänellä menee koulussa ja tuleeko hänen eteensä elämänsä aikana kamalia tai vaikeita asioita. On ihan kamalaa, kun ymmärtää oman voimattomuutensa. Minä en voi kontrolloida hänen elämäänsä edes nyt. Se luo hirveän pelon ja ahdistuksen aina ajoittain.

Vauvavuosi on vaihetta vaiheen perään. Milloin on hampaita, milloin liikkeellelähtöä, milloin mikä itsenäistymisen vaihe tai päinvastoin äitiä ei päästetä silmistä. Tämä on vain ensisoittoa koko lapsen elämälle. On todella herättävää huomata, ettei ole enää itse kontrollissa melkein mistään. Ja just ne asiat pelottaa. Ne, joita ei voi kontrolloida. Käytän mielessäni paljon aikaa siihen, että puhun itselleni järkeä. Että vaikka en voi kontrolloida, voin vaikuttaa. Opettamalla valppautta kadulla kävellessä, opettamalla huumeiden vaaroista ja muista sellaisista. Voin vaikuttaa siihen, millainen suhde minulla on lapseeni ja millainen perhe-elämä meillä on. Puhuuko hän meille kaikesta ja jakaa murheitaan, kertooko kiusaajista tai osaako seistä suorassa ja kieltäytyä pahoista tavoista.

Älkää ymmärtäkö väärin, nämä tunteet eivät missään nimessä ole hallitsevia. Ne ilmestyvät pintaan ja pureskelen ne läpi ja päästän niistä irti. Turha niissä on velloa. Mutta silti, ne ovat yllättäneet minut täysin. Siinä vaiheessa kun miettii teini-ikäisten illanviettoja ja huumeita, on vähän pitkällä siinä prosessissa, jossa on huolissaan 8 kk lapsestaan 😀 Kaikki eivät ehkä ole samanlaisia hulluja.

Enimmäkseen tämä ehkä näkyy iltaisin ja öisin siinä, että käyn kurkkaamassa Dantea tosi usein ja katson, että hän hengittää ja nukkuu hyvässä asennossa. Vaikka hän on jo sen ikäinen, että sen ei pitäisi olla mikään riski enää. Silti. Käyn tarkistamassa, että hänellä on kaikki hyvin.

Pelon ja ahdistuksen lisäksi yksi sellainen ”negatiivinen tunne” on voimakkaiden positiivisten tunteiden aiheuttama haikeus jo nyt. Tiedän koko ajan, että tämä vaihe on ohimenevää ja se välillä tuntuu jo nyt kauhean surulliselta, että tätä ei voi pysäyttää ja velloa tässä vuosia 😀 Samalla olen toki onnellinen, että lapsi kehittyy, hänen luonteensa tulee enemmän esille ja hänen kanssaan voi tehdä hirveästi, leikkiä ja hassutella. Silti tämä ajan nopea ohikiitävyys ja kaiken ohimenevyys on jotenkin läsnä hyvin selkeästi arjessa. Kun näin vähän aikaa sitten pienen vauvan äitinsä sylissä ravintolassa, tuli ihan haikea ajatus siitä, että Dante ei enää ikinä ole tuollainen pienen pieni vauva.

Tietyllä tapaa myös tuo vaihetta vaiheen perään vauvavuodessa on hieman rankkaa. Kun koko ajan tapahtuu jotain muutosta, tuntuu ajan eteneminen nopeutuneelta mutta ennen kaikkea sellainen suunnitelmallisuuden puuttuminen on hankalaa. En tiedä yhtään, mitä D puuhailee kolmen kuukauden päästä. Millainen hän on, miten hän nukkuu ja syö yms. Ei ole oikeastaan sellaista muuttumattomuutta ja seesteisyyttä, kun yksi päivä hän tekee sitä ja viikon päästä jo jotain aivan muuta. Se vaatii paljon mukautumista ja malttia, tietyllä tapaa niissä huonoissa vaiheissa sellaista ”tää on ohimenevää”-mantraamista ja sitten taas uuteen hankaluuteen tottumista.

Kolmantena on ehkä mainittava tietynlainen epäitsekkyyden opettelu ja sen aiheuttamat haasteet. Kaikki sellaiset sängystä on noustava vaikka nukuttaisi ja ruokasotkua on pyyhittävä ja blaablaa on niitä asioita, mistä varoitellaan ja mitkä on totta kai omaan arkeen vahvasti vaikuttavia asioita. Ne eivät kuitenkaan ole herättäneet mussa kertaakaan negatiivisia fiiliksiä, eivätkä ne tulleet yllätyksenä. Rankinta on ehkä ollut enemmänkin se, että ei enää voi tehdä asioita omilla ehdoilla. Mä oon sellainen suunnittelijaihminen, joka rakastaa suunnitella ja lyödä suunnitelmia lukkoon. Nyt kaikki menee vähän sen mukaan, että voiko Danten ottaa mukaan, voiko hänet jättää silloin hoitoon, millainen päivä hänellä on. Huomaan tekeväni suunnitelmia täysin Danten armoilla. Kun sovitaan ystävien kanssa näkemistä, ”mun täytyy katsoa voiko äiti tulla silloin hoitamaan Dantea / jos mennään päivällä niin käy, muuten voisitte tulla meille kun Danten nukkumaanmenoaika on 19.30”. Kun mietitään päiväohjelmaa reissuun, huomaan toteavani, että en halua lyödä mitään suunnitelmia lukkoon. Sinänsä tämä ei ole yllätys, eikä mua haittaa skipata monia asioita sen takia, että ne eivät sovi nykyiseen elämäntilanteeseen. Se mikä mua harmittaa on tavallaan nyt vasta syntynyt oivallus siitä, kuinka kaiken kattavaa on äitiys ja vanhemmuus. Haluaisin palat ajassa taaksepäin ja mätkiä menneisyyden Annaa turpaan lauseista luokkaa ”en ymmärrä, miten kaikki tehdään lapsen ehdoilla”. Ei kaikkea tehdäkään. Lapsi vaan on todella todella tärkeä vanhemmilleen ja usein pieneltä tuntuvat asiat ovat isoja vanhemmille. Yksi ilta sinne tänne ei välttämättä tunnu lapsettonan silmiin isolta asialta lapsen nukkumajärjestelyjen kannalta, mutta rutiinin luominen on työlästä ja sitä vaalitaan, jotta voidaan pitää jonkinlaista arjen rutiinia yllä ja esimerkiksi ylivalvominen tarkoittaa hyvin todennäköisesti romuisia yöunia muutama yö sen jälkeen. Vanhempana sitä myös ajattelee lapsen kehityksen kaiken edelle ja hyvät yöunet ovat must. Ne on tärkeitä myös meidän vanhempien hyvän jaksamisen takia.

Onhan se toki hankalaa, että kaiken joutuu miettimään toisen ihmisen kautta ja se vie oman aaikansa tottua, jos on minun tavoin tottunut tekemään omia juttuja lähes 30 vuotta. Omilla aikatauluilla ja ehdoilla. Ennen kaikkea on vaatinut tottua tähän ajatukseen, jossa nykyään minä olen se ihminen, jolle menneisyyden Anna huokaili. Se, joka miettii päivän ohjelman sen mukaan, ettei ole yli kahdeksaa tuntia pois vauvan luona ja se, jonka vakiovastauksiin kuuluu sanat ”voiko äitini hoitaa” ja ”nukkumaanmenoaika”. Sellaista se on ja toivon aina, että on vähemmän menneen meikäläisen kaltaisia ihmisiä, vaan, että useampi ymmärtää sen. Kyseessä ei ole vallan antaminen vauvalle, vaan kyseessä on vauvan vaaliminen ja hänen tarpeiden priorisoiminen. Mä ehdin vielä mennä ja hillua ja tehdä kaikkea, mutta vauvan turvallisuuden tunne kehittyy nyt, ja se on minulla sijalla numero yksi.

Kuitenkin kaiken kaikkiaan pakko sanoa, että omalla tunnepuolella nimenomaan se positiivisuus on yllättänyt ja vain tämä pelkäämisen ja ahdistumisen määrä on todella yllättänyt minut. Se, miten huolissaan voi olla jostakin, mikä ei ole ajankohtaista vielä vuosiin. Olen alkanut ymmärtämään paremmin uskovaisia. Olisi jotenkin niin helppo luovuttaa koko elämä jonkin korkeamman voiman käsiin ja uskoa, että tämä on näin meille suunniteltu. Valehtelematta tämäkin vuosia ateismin perään huudellut ihminen menee nykyään nukkumaan iltaisin rukoillen kaikilta korkeammilta voimilta (jos sellaisia on), että lapseni saisi elää mahdollisimman pitkään terveenä ja onnellisena ja että hänellä olisi aina kaikki hyvin. Ei muita pyyntöjä. Joulupukista Jumalaan, tämä on ainoa toiveeni. Tänä vuonna ja tästä aina tulevaisuudessakin.

Kommentit (12)

  1. Sirpa

    Mä pelkäsin, panikoin ja ahdistin odotusaikana itseni niin sairaalakuntoon, että vannoin, etten pelkää mitään (siis isompaa. :D) kun vauva syntyy. Ihme kyllä pää on pysynyt kylmänä ja paniikit sun muut on pysyneet poissa, vaikka tässä 1,5v aikana on koettu mm. paha allerginen shokki ja epipen kulkee nyt aina mukana. 🙁

    Onhan se kyllä hurjaa ajatella, että nyt elämässä on ensimmäistä kertaa sellainen pieni ihme, että jos hänet menettäisin, en ihan oikeasti toipuisi ikinä. Se ajatus ahdistaa välillä. 🙁 Rakkaita on elämässäni paljon, mutta oma lapsi on niin tärkeä, ettei sitä voi edes kuvailla. Välillä mietin sisaruksen tekemistä vain siksi, että jos toiselle kävisi jotain, toisen takia olisi pakko selvitä. Huh. Diippiä. 😀

    Hyvä postaus! 🙂

  2. Krista

    Oli mielenkiintoista lukea rohkeasti rehellistä tekstiä!

  3. Nimetön

    TODELLA ihana postaus, eikä nämä tavallaan olleet niin negatiivisia asioita vaan pikemminkin rakkaus-kolikon kääntöpuolta <3 Rakkaus tuo kavala tauti tuo muassaan niin paljon huolta ja toiveita: kunpa kenenkään ei lapsena tarvitsisi liikaa kokea.. Eivät toki lainkaan helppoja tunteita, itsekin olen alle vuoden ikäisen vanhempi. Itsellä iltarukous on kuulunut päiväjärjestykseen kymmenisen vuotta mutta onhan se saanut ihan uudenlaisen merkityksen… Kiitos tästä postauksesta, ja molemmat blogisi ovat muutenkin aivan ihania!

  4. Katrin

    Lapsi on tehnyt sinusta super positiivisen se on ihanaa huomata. Ja kasvattanut niin että ymmärrät miksi olet ollut joskus nuorena erimieltä ja huolettomampi. Blogia on niin mukavaa lukea kun positiivisuus ajaa elämää eteenpäin. Onnea ja hyvää uuttavuotta perheellenne!

  5. Fiibaa

    Ihan samat ajatukset ja pelot täälläkin, tosin jo todellisuutta kun poikani aloitti tänä syksynä koulun (toki viime vuona kävi myös eskarin ja on ollut vähän aikaa hoidossakin). Taisin olla se äiti joka pisimpään saatteli ja meni koulusta tullessa vastaan jne.. Ja käyn vieläkin tarkistamassa öisin, että hengittääkö tai onko hänellä peittoa 🙂 Valitettavasti aika ei taida helpottaa

  6. Henna

    Kiitos hienosta tekstistä! Luen paljon blogeja, mutta en ole koskaan tainnut kommentoida tekstejä. Itsekin pienen lapsen äitinä samaistuin juurikin näihin tunteisiin. Positiivisiin ja joskus ahdistaviin. Rakkaudestahan ne kaikki kuitenkin on peräisin💙 Hyvää uutta vuotta teidän perheelle ja toivottavasti jatkat kirjoittelua😊

  7. Nuppunen

    Minä käyn edelleen tarkistamassa ennen nukkumaanmenoa, että lapsilla (2v ja 4v) on kaikki hyvin 🙂 Ja asiat kyllä on alkaneet lastensaannin myötä pelottaa ihan eri tavalla. En esimerkiksi pysty enää katsomaan rikossarjoja ollenkaan, joskus ihan normaalit seikkailuleffatkin on liikaa kauhuleffoista puhumattakaan 😀 Toki niitä tunteita kykenee useimmiten hallitsemaan, mutta erityisesti esikoisen kohdalla mielikuvitus otti välillä melkoista laukkaa 🙂

  8. Jenna

    Voi, onpa helpottavaa lukea juuri tuosta pelko asiasta koska itselläkin pelot taas hyvin vahvasti mielen päällä näin toisen lapsen syntymän jälkeen. Hyvä että muutkin tekee tuota yöllä tarkastamista eikä vaan me, vaikka esikoinen on jo 2 vuotias 🙂 ja tunnistan myös tuon mitä oli kommenteissa sanottu että miettiny jopa toisen lapsen tekemistä koska jos toiselle kävis jotain niin olis silti pakko selvitä toisen takia. Vaikka kuulostaa jotenkin hirveältä ääneen sanottuna, mutta tätä minäkin jopa mietin, jotta toinen lapsi olisi edes jakamassa tätä älyttömän suurta rakkauden määrää, joka tuo mukanaan myös niitä pelkoja.

  9. Lirulaa

    Ihana teksti. ☺ Tunnistan kaiken. Ajattelen niin, että elämä on arvaamatonta eikä se läheskään aina ole meidän käsissämme. Siksi minusta on ihanaa, että joku muu pitää huolta ja on kanssani myös ahdingon aikana. Kiitos mielenkiintoisista blogeista.

  10. Annika

    Näkisit kun oon uimarannalla mun kolmen lapsen kanssa 😀 Todella rentouttava se ajatus että mitä jos yhtäkkiä en nää yhtä niistä, mistä lähtisin ees sukeltamaan. No, mut hyvä kirjotus ja kaikki uudet tunteet on todellakin sallittuja 🙂

  11. Eeelina

    Miksi blogi ei ole enää päivittynyt? 🙁 Olisi niin kiva lukea sun juttuja!

  12. Jayson

    Mun ystävä sai esikoisensa kanssa paniikkikohtauksen, kun olivat vaunukävelyllä tuulisella rannalla. Yhtäkkiä oli kuulemma varma, että tuuli heittää vaunut nurin ja lapsi lentää veteen. Ei kun vaan u-käännös ja takas kotiin. Että et ole yksin! 😄

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.