Familylife by Mungo-Anna
Familylife by Mungo-Anna

Vauvavuoden yllätykset – lähelläolon tarve

Ennen kuin lähdimme reissuumme, oli minulla listauksessa asioita, jotka ovat yllättäneet vauva-arjessa. Ehdin miettimään omia yllättäneitä tunteita, mutta yksi isoimpia yllätyksiä on ollut kyllä se, kuinka valtavan vahva tunne äitiys on ja kuinka se on pyyhkinyt altaan täysin kaikki mun edelliset mietteet äitiydestä ja monista äitien piirteistä. Yritän aina muistutella itselleni, että ”älä tuomitse, jos et tiedä”, mutta kyllähän sellainen paha tapa on, että ajattelee oman navan kautta asioita, eikä välttämättä pysty ymmärtämään joitakin valintoja. Silloin helposti tuomitsee tai vähintäänkin hämmentyy ihmisten valinnoista, ja se on ihan typerää, koska itse kokematta ei todellakaan voi tietää, mitä itse tekisi samassa tilanteessa tai millaisia tunteita kokisi. Ennen kaikkea, vaikka kokisikin saman elämäntilanteen, ei kenenkään elämä ja persoona ole samanlainen, joten kaikki sellainen ”minä en ainakaan…” on ihan typerää ajattelua. Ei sillä ole väliä, mitä minä en ainakaan tee/ajattele/halua, kun puhutaan toisen ihmisen elämästä.

Olen systemaattisesti pyrkinyt opettelemaan pois ajatuksesta ”en minä ainakaan ymmärrä/tekisi noin/…” ja jos mietin jonkun muun valintoja, yritän ajatella enemmänkin korkeintaan niin, että ”yllättävää, että hän teki näin, en olisi arvannut sen olevan hänen valintansa”. Pitää enemmän jättää itsensä ja oma ajatuksensa itselleen ja antaa jokaisen toimia omina yksikköinään.

No anyway. Ennen Dantea, mä todella usein ajattelin ja sanoin ääneenkin, että ”en ymmärrä, miten äidit on niin sitoutuneita lapsiinsa”. ”Kyllä lapset pitää pystyä jättämään hoitoon”, ”ei kellään tule oikeesti päivässä ikävä”, ”pitää ottaa itselleenkin aikaa, eikä aina olla vaan äiti” ja ”äidit menettää itseään liikaa siihen lapseensa, eikä ole olemassa itseään tai parisuhdettaan varten”. Ehh, nolona myönnän, että nuo ovat kaikki mun ajatuksia ajalta ennen lapsen saamista. Nyt ne lähinnä naurattaa.

Raskaana ollessani mua vähän jännitti ja pelotti kaiken sen onnen lomassa. Mitä kun haluan lomaa siitä vauvasta? Milloin sen voi jättää hoitoon ja saanko omaa aikaa miehen kanssa? Oli suuria suunnitelmia viettää treffi-iltoja, joissa ei saisi edes puhua vauvasta ja mietin jo mielessäni, milloin menisimme ensimmäiseen pariskuntareissuun ilman lasta. Älkää ymmärtäkö väärin, halusin lasta ihan mielettömästi ja hän oli hyvin toivottu, mutta samalla tietenkin niissä hormonihuuruissa pienen sitoutumiskammoisen Annan pää meni ajoittain pyörälle ja alkoi pelottaa, ahdistaa ja kaiken muuttuessa, piti miettiä sitä omaa suhtautumistakin kovasti uudelleen. Vähän kaikkeen. Siinä alkoi pitämään kiinni tutusta ja itsestään, ja silloin tuntui jotenkin loogiselta, että pitäisi saada olla erillinen yksilö ja itsenäinen vauvasta ja mitä vielä.

No, näin 10,5 kuukauden kohdalla tilanne on se, että en ole ollut yhtäkään yötä erossa Dantesta. Pisimmillään olen tainnut olla 9 h eri paikassa ja se on tehnyt todella tiukkaa. Mulla on todella vahva henkinen napanuora Danteen koko ajan, enkä suoraan sanoen osaa kuvitella olevani vaikkapa reissussa ilman Dantea. Mä tykkään toki käydä leffassa ja treeneissä ja kaupungilla ja missä ikinä ihan itsekseni tai kaksin mieheni kanssa, mutta muutaman tunnin erossa olo on enemmän kuin tarpeeksi.

Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että jotkut äidit eivät ehkä osaa olla erossa lapsistaan, sillä he potevat jotain yhteiskunnallista painetta ja ”yrittävät olla jotain vuosisadan onnistuneimpia äitejä”. Vannoin, etten minä ole sellainen sitten. Ja nyt kun rakkaat ystävät kyselee, olisiko mahdollista lähteä uudeksi vuodeksi reissuun yhdessä tai suunnitellaan vuoden matkoja, lyön jarrut päälle kaikkeen suunnitteluun, joka ei ole mahdollista.

Pohdimme miehen kanssa, että menisimme kesällä viikonlopuksi Köpikseen, koska se on niin kiva paikka. ”Vois ehkä jättää Danten mummille” sanoi mies ja minä melkein tukehduin järkytykseeni. Siis että kolme päivä ja kaksi yötä ilman Dantea? Ehei mister. Ei ole mielestäni mitään estettä ottaa Dantea mukaan esim. Köpiksen lomalle, joten miksi jättäisin hänet Suomeen?

Tällä hetkellä tuntuu jotenkin ihan siedettävältä ajatukselta viettää yksi yö erillämme ja ajatuksissamme onkin ensi kuussa jättää D mummin vastuulle ja häippäistä viettämään treffi-iltaa ja yöpyä hotellissa. Tavallaan vähän jännittää, vaikka melko usein mulla on treenit niin, että mieheni tai äitini laittaa Danten nukkumaan ja näen hänet vasta aamulla. Sinänsä tässä ei siis ole mitään niin radikaalin eroavaa. Mutta. Mä täytän kesällä 30 ja ollaan puhuttu, että toteutettaisiin yksi unelmani syntymäpäivänäni. Se tarkoittaisi kuuden tunnin lentomatkaa kohteeseen, joka ei ole kovin vauvaystävällinen. Toiminta siellä on sellaista, mihin Dantea voisi ottaa ja vieraaseen hoitoon jättäminen ei tule kysymykseenkään. On hieman hölmöä myös maksaa äitini lennot ja yöpymiset sinne, jos hän vain hengaa Danten kanssa kotona. Kyseinen reissu on hölmöä tehdä vain päiväksi tai kahdeksi, joten puheessa on ollut 3-4 päivän matka. Ajatus ahdistaa. Kaksi yötä on tällä hetkellä mielen päällä sellainen, mihin olen ehkä valmis kesän lopulla. Dante on silloin vuoden ja neljä kuukautta, joten aikataulullisesti se olisi ihan hyväkin.

Mutta mikä mua sitten stoppaa? Pelottaako mua jättää Dante hoitoon? Ei. Äitini tuntee hänet niin hyvin ja viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa, ettei pelota yhtään. Itse asiassa epäilenpä vahvasti, että Dante ei välttämättä juurikaan huomaa poissaoloani. Pelottaako mua, että jotain käy poissaollessamme? No tietenkin se on mahdollista, mutta todennäköisyydet eivät ole kovin korkeat ja uskon kyllä lähipiirimme pärjäävän siihen asti, että pääsemme takaisin.

Mikä on siis esteenä? No se kaikista suurin yllätys tässä äitiydessä, nimittäin se, että minä en HALUA olla erossa Dantesta. Juteltiin joku päivä tuosta matkasta anopin kanssa ja hän kovasti lohdutti, että ei Dantelle tule ikävä ja kyllä hän pärjää äitini kanssa ja mitä vielä. Hän ei meinannut millään ymmärtää sitä, että minä en vaan halua olla poissa. En pelosta tai ahdistuksesta, vaan mun mielestä MIKÄÄN ei ole niin kivaa kuin hengata Danten kanssa. Se vaan on niin. Kun ollaan mietitty matkan pituutta, äiti ja anoppi on koko ajan sanonut, että ”olkaa pidempään, nauttikaa kahdenkeskisestä ajasta” ja mä oon joutunut selittämään, että se ei ole mitään nauttimista, jos mulla on raastava ikävä ja lasken tunteja kotiinpääsyyn. Miksi mä pakottaisin itseni olemaan jossakin muualla vain todetakseni, että tulipahan oltua kahdenkeskisesti jossakin.

Tämä tunne voi olla ohimenevä ja saatan haluta jossakin vaiheessa viikonkin reissuun ilman lasta. Saatan haluta tyttöjen irtiottomatkan muutamaksi päiväksi. Saatan haluta lomalle mieheni kanssa ilman Dantea. Juuri nyt en vaan halua. Mä haluan olla mun pienen aarteen kanssa. Silitellä, pitää sylissä, pusutella, jutella ja ihmetellä, halia ja haistella. Joo, mieheni kanssa rentoutuminen kauniissa ympäristössä, hyvissä ravintoloissa ja uudessa paikassa on ihmeellistä ja mieletöntä myös, mutta ei niin ihmeellistä kuitenkaan.

Minä kun myös tiedän, että kaikki maailman kaupungit (tai no suurin osa ainakin) odottavat ja ovat olemassa vielä vuosien päästäkin. Mekin olemme toivottavasti olemassa silloin. Mutta jossakin vaiheessa mun pieni poikani onkin jo iso poika, jolle äiti on nolo ja ärsyttävä. Joku päivä minäkään en halua olla hänen kanssaan 24/7 ja silloin mä ehdin tekemään kaikkia niitä asioita, joita nyt en edes halua.

Niin kauan kuin se tuntuu hyvältä, en aio välittää kenenkään muun mielipiteistä (vähiten menneisyyden Annan) ja aion vaan nauttia tästä symbioosista pienen poikani kanssa. Haluan nähdä hänen jokaisen uuden juttunsa, kuulla jokaisen uuden sanan, nähdä jokaisen uuden pienen taidon ja olla vaan lähellä. Mut on kokonaisvaltaisesti yllättänyt tämä suuri tarve olla hänen lähellään. Jos en nuku päikkäreitä hänen kanssaan ja hän nukkuu koko yön niin rauhaisasti, etten saa tekosyytä ottaa häntä kainaloon aamulla vikaksi pariksi tunniksi, on vähän tyhjä olo. Sellainen, että jotakin puuttuu. Nyt kun hän kävelee ja puuhaa koko ajan jotakin, hän ei olekaan enää niin paljon lähellä, niin paljon iholla, ja tuntuu, että minä tarvitsen häntä lähelle enemmän kuin hän minua.

On jotenkin melkein jopa noloa myöntää, että jep, minä olen se äiti, jolle on todella vaikeaa olla erossa lapsestaan. Ei kontrollintarpeesta, pelosta tai jostain ”itseni myymisestä äitiydelle” tai muustakaan tämänkaltaisesta syystä. Vaan yksinkertaisesti ihan vaan sen takia, että lapseni on paras asia tässä maailmassa, eikä mikään kiinnosta minua samalla tavalla. Olen yllättynyt ja järkyttynyt, että minusta tuli tällainen äiti. Olen onnellinen, että minusta tuli tällainen äiti.

Kommentit (21)

  1. Suvi

    Ihana teksti! <3
    Minä sanoisin että menette tässä ihan Danten, sun ja miehesi ehdoilla. Niin että kaikilla on hyvä olla.
    Tekstiesi perusteella mulla on se kuva että Dante on erittäin läheinen mummonsa kanssa ja varmasti pärjäisivät keskenään hienosti. Mutta jos susta tuntuu että kaksi yötä on maksimi jonka pystyt erossa hänestä olemaan, tehkää sitten kahden yön reissu aluksi ennenkuin harkitsette pidempää matkaa. 🙂
    Itse raaskin oman tyttöni jättää ensin isänsä kanssa kahden kahdeksi yöksi kun ikää oli noin kaksi vuotta ja miehen kanssa kahdestaan olimme reissussa kaksi yötä kun tytär oli 2v3kk. Muuten meni hyvin ja meillä oli kiva viikonloppu mutta rikkinäisen lentokoneen vuoksi saapumisaika kotiin venyi seitsemällä tunnilla ja voin valehtelematta sanoa että olivat pisimmät seitsemän tuntia mun tähänastisessa elämässä. Jotenkin sitä oli niin asennoitunut siihen että lapsen näkee silloin klo. 14 kun lennon piti kotikaupunkiin saapua mutta kun se vaihtui iltayhdeksään niin olin kyllä kuin perseeseen ammuttu karhu. Miesparka :,D. Vaikka lapsella toki oli ollut kiva ekstrapäivä mummon kanssa mutta mulla ei ollut enää yhtään kivaa siinä vaiheessa.
    Nyt esikoinen on 2v10kk ja pikkusiskonsa 4kk ja eiköhän tässä melkein vuosi vierähdä ennenkuin pystyy omaa aikaa sen yhden yön ottamaan. Ei sitä vain raaski kun nää on niin vähän aikaa pieniä eikä halua menettää tästä ajasta hetkeäkään kun lapsilukukin on nyt luultavasti täynnä <3
    Mut ihanaa reissua teille suuntautui se sitten minne vaan ja miten pitkäksi ajaksi tahansa 🙂

  2. Jenni

    Kyllä sait kyynelkanavat aukeamaan! Tästä tekstistä oikein huokuu sun äidinrakkaus. <3 Mulla on itellä kohta 8 kk poika, ja pisin aika erossa hänestä on 4 tuntia ja mulla on aivan samanlaisia fiiliksiä kun sulla. Kyllä sitä sitten joskus kerkeää tehdä asioita ilman lapsia!

  3. Mintsu

    Ihana <3

    Olin lapsistani erossa ekan kerran öitä vasta kun olivat 3v ja 4v. Silloin olinkin kolme yötä putkeen ulkomaanreissulla. Mies oli tällöin lasten kanssa. Ei ollut mitään tarvetta aiemmin 🙂 Toki just silleen että joku muu laittoi nukkumaan oli mutta ei niin että olisin ollut ihan öitä poissa.

  4. Anna

    Taas kerran ymmärrän täysin mistä puhut! Ja hienoa että kehtaat myöntää mitä ajattelit ennen äidiksi tuloa. Mulla oli samat mietteet plus että olin ihan varma että palaan vuoden päästä töihin ja lapsi menee päiväkotiin. No ei tapahtunut! Mä olin yhden yön poissa kun esikoinen oli reilu 1-vuotias ja tokan kerran kun lapset oli 1- ja 3-vuotiaat. Nämäkin olivat selkaisia erityistapauksia että jos en silloin olisi mennyt niin olisi jäänyt kokematta. Joka kevät mua myös pyydetään tyttöjen viikonloppureissulle mut en oo kyennyt menemään. En vaan halua olla erossa lapsista montaa päivää putkeen, se tuntuu ihan kauhealta. Lapset nyt 2,5 ja 4,5 ja tuntuu et en oo reissuun valmis vielä tänäkään keväänä. Mut eiköhän sekin aika vielä tule. Lapset ovat vielä pieniä, sit jos olis tyyliin murrosikäisiä niin olis jo äidin syytä miettiä onko liian takertuva. 😁

  5. Lea

    Olipa ihana lukea kaikki se,miten itse olen kokenut vauvan kanssa olon. Tuntuu,että lähipiirissäni ei ole edes yritetty ymmärtää,että HALUAN olla lähellä vauvani kanssa. Esikoiseni on jo ekaluokkalainen,niin luonnollisesti on tämä napanuoran venytys käynyt😊pilkuhiljaa.Mutta ihanaa,kun kuopukseni 2vee kanssa saan vielä tässä kuplassa eleillä ihan rauhassa,ja minähän nautin,eikä edelleenkään ole kiire mihinkään.

  6. MaikkuP

    Oi, niin kaunis teksti! Pystyn samaistumaan täysin! Olen itse lähdössä kuukauden päästä muutaman päivän kaupunkilomalle tyttökavereiden kanssa. Toinen lapseni on tuolloin 1v 4 kk. Lapset jäävät isänsä hyvään huomaan. SILTI en odota yhtään tuota reissua, koska joudun olemaan niin kauan erossa nuoremmastani. Ystäväni sanovat, että älä stressaa, kyllä se lapsi pärjää ja blaa blaa. Tiedän varmasti että lapsi pärjää mutta itselle ajatus neljän päivän erosta mun ”vauvasta” tuntuu ihan karmaisevalta! 😀 Toisaalta pohjimmiltani tiedän, et sit kun lentokone on laskeutunut kohteeseen, osaan nauttia täysin siemauksin (todella radikaalista) irtiotosta! 😀

  7. Niina

    Moi! Samaistun tässä kovasti sinuun, ihan samanlaisia ajatusmalleja oli myös omassa päässäni ennen äidiksi tuloa. Aiemmin ajatteli mm. ”Äh kuinka lame että kaveri kiirehtii kotiin dinneriltä jotta ehtisi nähdä lapsen ennen nukkumaan menoa” tai ”Miten ihmeessä ihmiset jämähtää siihen äiti-muottiin, eikä jatka entistä elämää edes jollain tasolla”.. Nyt ymmärrän kyllä toistakin puolta 😀 Meidän tyttö on nyt n. 1,5v ja ollut yökylässä kuutisen kertaa. Minulle tuo 1 yö on vielä kyllä ihan maksimi, vaikka isovanhemmat mielellään pitäisivät koko viikonlopun (tuntuu jopa että he eivät ymmärrä vastahakoisuuttani). Ehkäpä sitten se on vaan luonnollista ja äidin vaistoa ettei halua olla vielä erossa niin pienestä. Mielestäni on kyllä ihan normaalia ettet sinäkään ole mielissäsi jättämässä tuon ikäistä 3-4 päiväksi. Itselle se olisi myös liian pitkä aika ja uskoisin että myös lapselle.. Kaikki aikanaan, ja ehtiihän sitä myöhemminkin 🙂 Itsekin täytän 30 tänä vuonna ja toki reissu olisi ihana, mutta tilanteen ollessa tämä se ei ole mahdollista.

  8. Zelinda

    Tunnistan itseni tästä tekstistä. Ensimmäisen vuoden taisi henkinen napanuora olla aika tiukalla. Lapsi kun jäi hoitoon mummolle ensimmäisen kerran 3-4kk ikäisenä, vilkuilin koko ajan puhelinta. Olin suunnitellut raskausaikana että kesällä kyllä käyn sitten viinijuhlilla, mutta en raaskinut jättää tuolloin 5kk ikäistä isälleen että olisin siellä käynyt edes pyörähtämässä 😀 taisi tuo napanuora katketa vasta 1v syntymäpäivien kynnyksellä, kun tyttö meni päiväkotiin ja minä töihin. Vuoden aikana hän on ollutkin sitten aina yön kerrallaan erossa, mummolassa tai tädillään ja hyvin on mennyt. On sen verran sosiaalinen ja reipas tapaus. Nyt 1v11kk iässä oli kokonaisen viikonlopun mummolassa, kun otettiin miehen kanssa parisuhdeaikaa Hesan reissulla. Jännä nähdä onko napanuora yhtä tiukalla kun toinen lapsi syntyy huhtikuussa, vai osaako hänen kanssaan ottaa rennommin aikaisemmin 🙂

  9. Maria

    Olisin voinut itse kirjoittaa saman, välillä vaikea yrittää saada muut ymmärtämään, etten HALUA omaa/kahdenkeskistä aikaa. Juuri mies ehdotti kesälle viikonloppumatkaa (kahdestaan!), ei todellakaan. Tytär on nyt 1,5 v ja olemme käyneet yhdessä 7 maassa, ei mitään syytä jättää nytkään häntä kotiin <3

  10. Kms

    Ihan kun olisin itse kirjoittanut tän tekstin! Ennen tyttäreni syntymää ihmettelin välillä kun niillä muutamalla äitikaverilla tuntui aina olevan hirveä kiire kotiin lapsen luo. Muistan ajatelleeni, että kyllä se lapsi pärjää vielä muutaman tunnin. No, osui kyllä niin omaan nilkkaan! Kyllähän se lapsi pärjäisi, en vaan yhtään osannut ajatella, että se voikin olla se äiti joka ei pärjää. Mun tyttö on nyt vuoden ja olen ollut maksimissaan ehkä neljä tuntia pois hänen luotaan. Toki muutamia kertoja myös niin, että isä tai mummu on laittanut hänet nukkumaan, mutta aina olen tullut yöksi kotiin. Mulla nyt myös suunnitelmissa omien kolmekymppisten aikaan varata itselle ja miehelle hotelliyö. Toki meillä vaikuttaa paljon myös se, että koen vain mummun ja tädin tarpeeksi tutuiksi hoitajiksi noin pienelle ja he ovat molemmat töissä käyviä ihmisiä, joilla on myös paljon omia menoja. Ei siis heitäkään viitsi vaivata jatkuvasti lapsenhoidolla. Hienoa, että olette niin onnekkaita, että teillä mummo voi hoitaa Dantea säännöllisesti myös arkipäivisin. Se helpottaa varmasti sitten kun ekan yöhoidon aika tulee.

  11. Nimk

    Hei aivan upea teksti. Miä just yks päivä mietin juurikin sitä, ettei mitkään maailman sanat riitä selittämään äidin rakkautta, jos ei sitä ole kokenut itse. Kun kauhean hampaiden tulo huutokonsertti-illan päätteeksi oot ihan poikki ja hermot kireällä, mutta kun katsot (vihdoin) nukkuvaa lasta se sulaa kaikki pois ja on vaan valtava ylitsevuotava rakkaus.

    Meidän tyttö on vähän vajaa 7kk ja meidän äiti meinas ekan kerran viedä sen hoitoon alle viikon ikäisenä. ”Jos käydään vaunulenkillä, niin saatte sairaalan jäljiltä levätä.” Ei ymmärtänyt, kun hermostuin, ettei todellakaan vie mun vauvaa mihinkään. Nykyään voivottelee mun ”tyhjää” elämää. ”Kävisit nyt jossain niin saisin tytön hoitoon.” Ei mulla ole mikään kiire mihinkään. Isän kanssa jätän mielellään muutamaksi tunniksi, mutta en ”ulkopuolisille”. Eihän kukaan muu tunne meidän lasta kuten me! Aion ottaa ihan rauhassa tän kanssa <3

  12. Veronika

    Hei.
    Ihana, että pystyt itse valitsemaan, haluatko olla erossa vai et. Usein, kun on varaa valita ja lapsi on sopeutuvainen, on helpompi pitää häntä lähellä ja nauttia tietäen että jos ei jaksa, on muitakin jotka hoitaa.
    Mä olen ollut kanssa todella kiinni pojassani ja olen edelleen. En todellakaan ole halunnut antaa kenenkään hoitaa häntä ja väsytin itseni hänen vauvavuotena. Ja kun tajusin, että vaikka haluaisin, niitä hoitajia ei vain ole, iski pieni paniikki. Poika on nyt 2v 9kk ja pisin aika, mitä olen ollut hänestä erossa on 6 tuntia ja siitäkin on nyt kaksi vuotta… Mieheni ei oikein ole alussa osallistunut (on kulttuurista, missä miehet eivät osallistu lapsen hoitoon ja minä en antanut alussa, koska kuvittelin typeränä että homma kuuluu minulle) hoitamiseen ja nyt kun olenkin uupunut ja olisi kiva, olemme joutuneet opettelemaan vähän tätä tilannetta uudelleen ja nyt saan apua häneltä ihan hyvin. Mutta. Tukiverkkomme on olematon, miehen perhe asuu tuhansien kilometrien päässä, oma perheeni ei oikein jaksa tai pääse (600km välimatka) hoitamaan poikaa. Lapseni on todella valikoiva, ei suostu oikeen kenenkään hoidettavaksi. Toinen lapsemme syntyy parin viikon sisällä.
    Yritän vain sanoa, että jos tietää, että jos on aina joku joka hoitaa ja auttaa, on helpompi olla sen lapsen kanssa, mutta jos tietää olevansa oikeasti yksin ilman apua, voi ahdistua ja halutakin päästää irti. Mutta nyt kun oon itse niin tottunut olemaan lapsen kanssa ja kerran kuussa pääsen johonkin tunniksi, en vaan enään osaa olla. Haluan olla yksin mutta en halua. Ja se on todella ristiriitaista.
    Kaikkea hyvää teidän perheelle❤

  13. Bebe

    Ihana teksti ja mulle on käynyt ihan samoin! Ollessani erossa bebestä olen jotenkin levoton, mun on vaikea rentoutua. Ikävä iskee nopeasti! 🙂
    Oletteko muuten käyneet koskaan Tromsossa? Näin btw 😀

  14. Saana

    Moikka!
    Täällä on vauva-ajat kaukana takanapäin ja kotona teini jolle äiti on juu ollut jo se maailman noloin tyyppi, mutta karmeinta on kun on tullut tajuaminen että tää mun vauva onkin ihan oikee erillinen ihminen kaikkine mielipiteineen, tapoineen ja ajatuksineen. Se on ollut itselleni suuri järkytys höllätä sitä otetta ettei tää ookkaan enää mun pieni lapsi jonka asioista ja liikkeistä minä päätän.
    Ja ne illat kun ei se nuori olekaan vielä tullut kotio, apua ne repii sydämen kun et tiedä missä se sun vauvas taaplaa (oletettavasti kaverin sohvalla, mutta illalla kauhukuvat on paljon jäätävämpiä).
    Eihän tää liittynyt yhtään mihkään, mutta että nauti pikkulapsi-ajasta ja elä se just niinkuin itestä tuntuu, niin pian se on ohi ja sitä voi vaan kaiholla muistella.
    Ihanaa kevättä teille <3

    Saana

  15. Eveliina

    Kaunis teksti ja varmasti ymmärrettävääkin, että äidillä ja vauvalla on oma symbioosiaikansa. En voi kuitenkaan olla miettimättä, lapseton kun olen, että mitä se parempi puolisko tuumaa kun ei enää samalla tavalla kykene vapautuneesti viettään romanttisia extemporee lomia/viikonloppuja vaan vauva on mukana kaikessa. Alkaako se kääntyä parisuhdetta vastaan, vai kokevatko miehetkin yhtä voimakasta läheisyyden tarvetta vauvaan? Vai tuntuuko miehestä että vauva on ottanut ns hänen paikkansa ja miestä ei enää samalla tavalla huomioida kuten aiemmin. Mua vähän pelottaa tää asia. En voi olla miettimättä hakeeko mies läheisyyttä muualta kun itse on symbioosissa vauvan kanssa… :/ ja tätä en missään miessä kohdista anna sinulle henkilökohtaisesti tai kenellekään toiselle äidille. Ihmettelen puhtaasti omia ajatuksiani tässä nuorena naisihmisenä ja toivottavasti tulevana äitinäkin. Mulle vaa toi parisuhdekin on nii merkittävä etten haluis vauva ajan sitä muuttavan :/ mutta voihan olla että itsekin koen todella tuon symbioosivaiheen.. ja eihän se huono asiakaan ole kuin korkeintaan sille parisuhteelle…

    • Nimk

      Parisuhde tulee muuttumaan, se on fakta. Kun teidän kotiin muuttaa jatkuvaa hoitoa vaativa pikku ihminen, joka vie koko sydämen ja vähän päälle, se muuttaa about kaiken. Tärkeintä onkin, että oma kumppani on sellainen, jonka luottaa pysyvän rinnalla sen muutoksen edessä. Meidän parisuhteessa muuttui monikin asia: Ennen rakastin miestäni yli kaiken, nyt rakastamme tytärtämme yli kaiken ja minä rakastan miestäni lisäksi myös lapseni isänä, rakkaus on siis niin muuttunut kuin syventynyt. Yhteinen aika on vähentynyt, luonnollisesti, mutta samalla sitä on alkanut arvostaa ja vaalia niitä pieniäkin hetkiä, joten tavalliset leffaillatkin on nyt ihanan hykerryttäviä. Päivässä on noin tuhat asiaa, josta yhdessä hymyilemme ja nauramme enemmän kuin ennen, ja kaikki ne asiat tekee meidän tytär. Mikään ei ole niin ihanaa, kun yhdessä nauraa kyyneleet silmissä sille, kun lapsi innostuu omasta kielestään ja päristelee niin kovaa kuin pystyy.
      Täytyy muistaa, että kun lapset kasvaa, löytyy sieltä alta taas se oma, kahdenkeskinen parisuhdekin ja se on odottamisen arvoista sekin.

      Kuten sanottua, moni asia muuttuu. Yksi on pysynyt samana; en vaihtaisi miestäni, lapseni isää mihinkään ja toivon, että saamme kokea tämän vauvavuoden vielä muutamankin kerran uudestaan.

  16. -A-

    Meidän kaksosemme ovat 8,5-vuotiaita ja olemme oleet miehen kanssa kerran, 1 yön kestävällä reissulla, ilman lapsia. Kaikki reissut (mm. kaverien kanssa tehdyt kaupunkilomat) tehdään aina yhdessä. Ei ole ollut tarvetta olla erossa lapsista. Vaikka asumme Saksassa, kaukana isovanhemmista on meillä ollut aina täällä vahva lastenhoitoapu-tukiverkko. Käymme miehen janssa usein kahden kesken treffeillä, ravintoloissa ym. 😊 Babysitterimme ovat todella herttaisia, osaavia ja heidän apua arvostan suuresti. Ja lapset pitävät heistä. 😊

  17. Lurre

    ♥♥♥ Ihana kirjoitus! Niinkuin kirjoititkin, niin ei se ole mitään lomasta nauttimista, kun koko ajan kaipaa lasta. Eikä omia tunteita kannata sivuuttaa tässäkään asiassa 🙂 Lastenkin kanssa on yllättävän kiva matkustella, kun näkee vaan vaivaa etukäteen selvittääkseen asioita reissuun liittyen. Toivottavasti keksitte teille sopivan vaihtoehdon! 🙂

  18. Vauvat menee edelle

    Kiitos tästä tekstistä! Itsellä on juuri niitä ”menneisyyden Annan” ajatuksia. Eräs ihminen lähipiiristä sai lapsen ja raskauden aikana kovasti puhui mitä kaikkea tekee kunhan pääsee mahasta eroon. No, nyt kun vauva on 9 kk niin ei ole tehnyt mitään niistä asioista ja se oma lapsi menee ihan kaiken edelle. Harmillista minun kannalta, että ystävää ei enää juurikaan näe ja kun näkee, pyörii kaikki lapsen ympärillä. Tekstisi ansiosta mulle jotenkin avautui tämä äitiyden myytti edes vähän ja ehkä ymmärrän ystävääkin paremmin 😀 Jospa sitä itsekin sitte muuaman vuoden päästä pääsisi siitä myytistä osalliseksi 🙂

  19. T

    Mä tiesin jo valmiiksi ennen kuin ensimmäinen lapsi syntyi, että en pysty olemaan erossa ja niinhän siinä sitten kävikin.. Sama toisen kohdalla. Tätä eroahdistusta vaikeuttaa isovanhemmat jotka meidän tapauksessa ei näytä tukevan mun kasvatusperiaatteita vaan haluaa tehdä kaiken omalla tavalla, vaikka aikaa heiltä lastenhoitoon liikenisikin! Saan myös kuulla liian usein kuinka jonkun asian voisi tehdä paremmin ja nähdä kuinka omassa kotona joku asia tehdään aivan eri tavalla kuin me miehen kanssa ja vieläpä meidän nähden. Se että edes haluaisin olla pois lasteni luota vaatisi luottamusta lähipiiriin… Vaikeaa😞

  20. Sara O’Connor

    Mun lapset on 8, 6 ja 4 ja vieläkään en koe mitään erityistä tarvetta olla heistä yhtään tarvittavaa enempää erossa. Pieninä olivat isovanhemmilla silloin tällöin yön kerrallaan, sittemmin ulkomailla asuessa meillä ei ole tukiverkkoa eli emme pääsisikään mihinkään keskenämme miehen kanssa ellei omat vanhempani ole täällä kylässä. Pari vuotta sitten olimme kaksi yötä pois lasten luota ja se oli kyllä mulle aika maksimi. Parisuhdetta voi hoitaa tässä arjessa niin monin muinkin tavoin, kuin yön yli kestävin reissuin 🙂 Mun pienin oli mun kolmekymppisten aikaan 8kk ja ne kemut juhlittiin porukalla ihan vain illallisen merkeissä. Tuleehan niitä muitakin merkkipäiviä ja ei se 30 nyt lopulta ollut mitenkään erityisen käänteentekevä synttäri. Tai no joo, sen jälkeen on kyllä enemmän ja paremmall itseluottamuksella tehnyt just sillätavalla, kuin itsestä parhaalta tuntuu välittämättä muiden mielipiteistä ☺️

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.