Familylife by Mungo-Anna
Familylife by Mungo-Anna

MIELIPIDEMAANANTAI – Kun äiti palaa töihin

Mieheni palasi töihin melko lailla tämän vuoden alusta, kun vanhempainvapaa oli käytetty, eikä hän halunnut jäädä hoitovapaalle. Itse asiassa, mieheni palasi töihin silloin kun Dante oli 3-viikkoinen ja oli töissä siihen asti, että kesäloma alkoi Danten ollessa 2,5 -kk ja siitä mieheni olikin sitten kotona noin puolet ajasta, sillä hän piti vanhempainvapaansa muuttomme vuoksi jotakuinkin puolittaisena.

Ottaen huomioon millaisia kommentteja ja kysymyksiä olen saanut niin tutuilta kuin tuntemattomilta, on jälkeenpäin aika jännää, että kukaan ei kysynyt mieheltäni miksi hän meni takaisin töihin, eikä kukaan todellakaan kyseenalaistanut mieheni työhön paluuta. Itse asiassa, ainoat hämmennykset kohtasimme siinä, että mieheni ihan toden totta jäi vanhempainvapaalle. Ja silloinkin ne oli lähinnä katkeransuloisia huokailuja siitä, miten ihanaa on olla lomalla.

Ei. Mieheni ei ollut lomalla vaan hoiti ympäri vuorokauden lastamme. Ihan samalla tapaa kuin lapsen äiti, vaikka äitinä olinkin kotona. Mieheni ei rakentanut taloa vanhempainvapaalla (tuntuu olevan trendi välillä tämä), eikä hän aloittanut uutta harrastusta tai juossut poikien kanssa lomabissellä. Hän siivosi taloa, hoiti pyykkivuoret ja hoiti lapsen syötöt, vaipanvaihdot, nukutukset ja röyhtäytykset. Hänen mennessä takaisin töihin minua lukuun ottamatta kukaan ei kysynyt miltä se työnteko nyt sitten tuntuu kun olet ollut 9 kk enemmän tai vähemmän kotona?

Maassa, jossa sukupuolineutraaliutta korostetaan ihan loputtomasti, tuntuukin ihan hämmentävältä se, kuinka tämä on ollut tapetilla viimeisen kuukauden, kun olen palannut töihin ja ollut kolmisen viikkoa uudessa työssäni.

Suhtautumisia on erilaisia. Päällimmäisenä on ihmetys siitä, miksi halusin mennä takaisin töihin. Kun kerta meillä ei ollut taloudellista painetta mun työnteolle, miksi mä halusin ”hylätä lapseni” ja palata työelämään. Ehh. Ensinnäkään lapseni ei todellakaan ole hylätty. Toiseksi, miksi tätä samaa asiaa ei kysytty mieheltän? On kahta eri koulukuntaa. Heitä, joiden mielestä äidin pitäisi olla lapsen kanssa vähintään 2-3 -vuotiaaksi ja heitä, joiden mielestä lapsen voi laittaa hoitoon jo puolivuotiaana. Mä asetun tässä johonkin näiden välimaastolle harmaalle välialueelle, jota kutsun nimellä ”perheelle kokonaisvaltaisesti sopivin ratkaisu”. 

Miksikö minä sitten menin töihin? Voisin perustella tätä sillä, että minulle tarjottiin niin uskomattoman mahtavaa työtä, että en voinut kieltäytyä. Se olisi kuitenkin valhe, sillä jokin sai minut katsomaan työpaikkailmoituksia, kirjoittamaan hakemuksen ja menemään haastatteluun. Se jokin oli uteliaisuus ja mielenkiinto uusia asioita kohtaan.

Mä ajattelin Danten synnyttyä, että en missään nimessä laita häntä hoitoon ennen kuin hän on ainakin 63-vuotias. Noin suunnilleen. Symbioosi oli alkuun niin vahva, että pystyin hädin tuskin jättämään häntä tunniksi isänsä kanssa. Pikkuhiljaa, luonnollisesti, opimme olemaan hieman erillämme toisistamme. Henkisen symbioosin hieman hellittäessä aloin tunnustelemaan hieman omia tuntojani siitä, kuka olen ilman lastani. Kuka olen, kuka haluan olla. Millainen ihminen minä olen äitiyden lisäksi? Huomasin enemmän ja enemmän miettiväni sitä, miten haluan vielä kehittyä. Mielessäni pyöri yliopistoon haku, työnteko oman yrityksen ulkopuolella, tiimi, jonka kanssa tehdä töitä ja paljon muita mielenkiintoisia haasteita.

Niinpä hain töitä ja onnekseni mulle tarjottiin paikkaa aivan mielettömän mielenkiintoisesta ympäristöstä. Tosin, myönnän rehellisesti, että kun työtarjous oli olemassa, tuli hetkellinen paniikki. Haluanko tätä oikeesti? Olenko valmis jättämään tämän Danten ympärillä aamusta iltaan pyörivän elämäni? Ja niin syylliseltä kuin se tuntuikin, vastaus oli kyllä, haluan. 

Se, mihin en ollut varautunut oli se, kuinka paljon tämä voi kiinnostaa niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Oon perustellut työhönmenoani liian monta kertaa, vastannut kysymyksiin ikävästä ja kertonut meidän arjen järjestelyistä ja vakuuttanut, että näen Dantea tarpeeksi. Eikä siinä mitään, mutta mieheni ei joutunut tekemään tätä kertaakaan. Mun mielestä on outoa, että äidin rooli koetaan edelleen niin älyttömän paljon tärkeämmäksi ja vahvemmaksi lapselle, sillä mä väittäisin, että me ollaan mieheni kanssa täysin tasa-arvoisia vanhempia. Välillä Dantelle kelpaa vaan ”mama” ja hän haluaa olla sylissä vaikka tuntitolkulla, mutta yhtä lailla hän välillä heiluttaa mulle kättä sen merkiksi, että hän ei kaipaa mua vaan leikkii isin kanssa. Voisin alkaa kaivelemaan arkeamme ja miettimään onko jompikumpi vanhempi hänelle läheisempi, mutta se olisi turhaa. Olemme jakaneet vanhemmuutemme niin tasan, että se todella on hyvin tasaisen tasa-arvoista. Siksi onkin niin outoa selittää sitä, miksi menin töihin kun olisin voinut jäädä lapseni kanssa kotiin. Suurin osa on ollut positiivisia kysymyksiä, joilla halutaan osoittaa välittämistä ja ymmärrystä, mutta tää tilanne on kieltämättä aiheuttanut vähän erikoisiakin, syyllistäviä ja syyttäviäkin lähestymistapoja.

Lyhyt vastaus siihen, miksi menin töihin on; koska kaipasin työminääni, kaipasin pientä vapautta olla aikuinen, tehdä tärkeitä ja mielenkiintoisia töitä ja olla mukana projekteissa, joihin ei liity lelut ja lastenleikit. Kaipasin rakennuspalikoita, joista voisin rakentaa itselleni mielekkään tulevaisuuden, jossa en ole sidottu yhteen lapseen. Lapseen, josta kasvaa teini-ikäinen ja aikuinen. Ihminen, joka kaipaa omaa aikaa ja elämää, eikä äitiä, joka elää hänen kauttaan.

Voi herrajumala tekee pahaa lähteä aamulla töihin tietäen, etten näe häntä 9-11 tuntiin. Ihan oikeesti, se on edelleen rankkaa. Ja rehellisesti sanottuna en pystyisi siihen vielä viitenä päivänä viikossa. Tämä järjestely ei onnistuisi, jos mulla ei olisi mahtava työpaikka, jonka kanssa saimme sovittua tosi kivan ratkaisun ja jos mulla ei olisi maailman ihanin mies ja äiti, joiden kanssa voidaan pyörittää arkea. Kun olen töissä toimistolla Helsingissä, Dante on äitini kanssa. Kun olen töissä Tampereen toimistolla, mieheni on etäpäivää kotona ja meillä on lapsenvahti kotona. Ne päivät, jotka olen etätöissä kotona, meillä on lapsenvahti kotona. Näin ollen olen Dantesta erossa vain kolmena päivänä viikossa ja silloin hän on aina jonkun itselleen hyvin rakkaan ihmisen kanssa; joko mummin tai mieheni. Vaikka mieheni tekeekin tai minä teen töitä kotona ja lapsenvahti huolehtii Dantesta päikkäreihin asti, ollaan me aina lähellä ja nähdään häntä hetkellisesti tai voidaan ottaa pieni kahvitauko ja leikkiä hetki yhdessä. Jos käy jotakin, olemme lähellä. Olemme antamassa pusuja ja haleja ennen päikkäreitä ja näkemässä jokainen päivä hänen elämässään. On ihanaa, kun voin olla joka ikinen päivä läsnä.

Samalla on kuitenkin älyttömän ihanaa olla töissä. Olla palavereissa ja työskennellä tiimissä, tehdä mielenkiintoisia uusia asioita kodin seinien ulkopuolella, tutustua ihmisiin ja kokea olevansa osa jotakin muutakin kuin perhettä. Työpäivät ovat ladanneet mun akkuja niin valtavasti, että tunnen oikeasti että mulla on ihan eri tavalla intoa tehdä lapsen kanssa. Kun olen ollut nyt töissä, ollaan käyty paljon enemmän koko perheen kävelylenkeillä, puuhattu yhdessä pihalla, käyty temppukerhossa ja yhdessä kokkailtu keittiössä. En ymmärrä miten se, että mulla on vähemmän aikaa perheelleni on jotenkin mystisesti tarkoittanut sitä, että mulla onkin enemmän aikaa perheelleni. Ajankäyttö on tehostunut ja jokainen hetki on tärkeä ja sitä pitää laatuaikana, ei muuten vaan oleskeluna.

En aio valehdella, tää on ajoittain aikamoinen palapeli. Kun yhtälöön mahduttaa miehen kokopäivätyön, vaimon yrittäjyyden ja kokopäivätyön, ison kodin siisteyden ja ylläpidon, koiran ja lapsen, joka ei ole päivähoidossa, mutta harrastaa paljon, niin palasia pitää saada sopimaan. Dante käy noin kolme kertaa viikossa perhekerhossa (jonkun meistä tai lapsenvahdin kanssa), kerran viikossa muskarissa ja kerran viikossa temppukerhossa. Ja lisäksi päivittäin ulkoillaan ja leikitään ulkona. Näkisitte mun kalenterin. Se on värikkäiden neliöiden luvattu maa. Jokaiselle asialle on oma värinsä ja niitä palikoita liikuttelen miten vaan pystyn. Jokaista päivää sanelee se, että näen Dantea jossakin vaiheessa päivää ja vietän hänen kanssaan laatuaikaa ja että kaikki päivät mennään lapsen ehdoilla. Hänen päiväuniaikaan ollaan kotona tai mummilla, hänen harrastuksiin ja sosiaalisiin tapahtumiin, kuten kerhoihin varataan aikaa. Tää perheen ja työn yhdistelmän admin on aikamoinen homma, mutta todella palkitseva sellainen.

Käytännössä tää menee esimerkiksi näin:

Saatan vaikka olla maanantaina työpäivän Helsingissä ja äitini tuleekin meille sunnuntai-illalla. Lähden aamulla aikaisin Helsinkiin yksin, ja äitini käy Danten kanssa perhekerhossa, jonka jälkeen he tulevat perässä Helsinkiin, missä näen Danten töiden jälkeen ja olen koko illan hänen kanssaan. Samalla näen perhettäni, vanhempiani ja siskojani ja vietetään aikaa yhdessä. Tiistaina äitini käy aamupäivällä Danten kanssa muskarissa ja tuo Danten mulle juna-asemalle kun lähden töistä, josta tullaan sitten kotiin. Keskiviikkona ollaan kotosalla lapsenhoitajan kanssa mun etäillessä ja päikkäreiden jälkeen iltapäivä ja ilta on pyhitetty perheelle, ja Danten mennessä yöunille teen vielä vähän töitä tai vietän aikaa mieheni kanssa. Torstaina lastenhoitaja käy perhekerhossa Danten kanssa mun tehdessä töitä ja laittaa hänet kerhon jälkeen unille. Päikkäreiden jälkeen mun työpäivä on pulkassa ja käydään liikkumassa tai leikkimässä ja ollaan perheenä yhdessä. Perjantaina mieheni voi olla etäpäivää, jolloin olen itse Tampereen toimistolla ja lastenhoitaja vie Dantea leikkipaikalle tai kerhoon ja hänen herättyä päikkäreiltä vastuu siirtyy miehelleni ja pian minä olenkin jo kotona ja voimme mennä kaikki yhdessä temppukerhoon. Viikonloppuna päikkäriaikaan saatan tehdä rästiin jääneitä töitä ja lopun aikaa vietän kotiarkea mun poikien kanssa. Tää paletti pyörii vähän joka viikko, koska mun työpäivät vaihtelee, miehen etäpäivämahdollisuudet vaihtelee, Dantella on välillä sellaisia kerhopäiviä, joihin hänet voi viedä muutamaksi tunniksi ja jättää hänet kerhoilemaan pieneen ryhmään ilman vanhempaa (ikään kuin pienenä totutteluna päivähoitoon), välillä äidilläni on jotakin pakottavaa menoa yms. Joka viikko on oma tarinansa ja aikataulu pyörii tarpeiden mukaisesti. Välillä mun kalenteri näyttää Danten värikylpy-tekeleeltä, mutta se on itse asiassa yllättävän rutinoitutta jo.

Mä en ole pariin vuoteen tuntenut oloani näin tehokkaaksi ja innostuneeksi, ja siitä käy kiittäminen tätä uskomattoman ihanaa tasapainoa, jossa mä pääsen toteuttaa itseäni työasioissa, mutta saan myös olla äiti täyspainoisesti.

Ja toisin kuin eräs lukija, joka ei selkeästi ole edes hippasen vertaa perehtynyt kauhukohtauksiin ja mistä ne johtuvat, mutta joka koki tarpeelliseksi kuitenkin ojentaa meitä ja meidän reissaamisen ja tekemisen määrää, oletti, niin vaikka tämä kaikki kuulostaa hirveän hengästyttävältä, ei se sitä ole. Viitenä päivänä viikossa Dante on kotona, omassa sängyssä ja käy valveillaoloaikana eri kerhoissa leikkimässä muiden lasten kanssa ja puuhamassa kaikkea hauskaa. Kahtena päivänä viikossa Dante on mummolassa, jossa hän rrrrakastaa olla Jedin ja Simban ja kaikkien eri lelujen ja my god, ison kylpyammeen kanssa! Kaiken vaihtelevuuden keskelläkin arki on hyvin samanlaista. VR:n leikkivaunu on aina sama vaunu ja siellä on aina samanlainen juna ja liukumäki. Ja jopa puolitoista vuotta vanha taapero osaa mennä sinne junassa. Tällainen järjestely toimii vain koska tähän on satsattu alusta asti ottamalla mummi isoksi osaksi arkea, ja koska mummola ja mummi on Dantelle hirmutärkeitä. Ja koska olemme olleet hyvin tarkkoja Danten rutiineista ja siitä, että ne säätelevät meidän elämää.

Mun mielestä on itse asiassa jotenkin ihan outoa, että jopa tätä mummin osallistumista oudoksutaan. Ei siitä ole ihan kuin muutama vuosikymmen, kun oli ihan arkipäiväistä Suomessakin, että perheet elivät yhdessä ja mummit hoiti lapsenlapsia vanhempien tehdessä töitä. Olen tälle järjestelylle kiitollinen niin monella tapaa, mutta ennen kaikkea sen takia, että pääsen todistamaan älyttömän läheistä lapseni ja äitini suhdetta. Kun Dante näkee mummin, hän syöksyy halailemaan ja on piiiitkään ja hartaasti halaten sylissä ja esittelee mummille kaikki jutut, mitä ollaan tehty ne muutama päivä, mitä mummia ei olla nähty. Mummi kelpaa nukuttajaksi ja syöttäjäksi yhtä hyvin kuin kumpi tahansa meistä vanhemmista. Mummin sylistä iloisesti vilkutetaan vanhemmille hyvät työpäivät ja lähdetään puuhaamaan omiaan. Kun äitini eilen tuli meille illalla, riemu oli rajaton pienessä pojassa. Kun äitini laittoi tavaroitaan vierashuoneen kaappiin tultuaan ja katosi hetkeksi Danten näköpiiristä, oli pieni ihan huolestuneena ja ihmetteli missä mummi on. Oli sydäntäsärkevän ihanaa nähdä, kuinka onnessaan hän oli kun mummi löytyikin vierashuoneesta.

Näin kolmen viikon kokemuksella en voi kuin iloita siitä, että palasin töihin. Olen saanut jo nyt niin paljon mielenkiintoista tekemistä töissä, olen saanut uutta energiaa ja virtaa kotiarkeen ja olen ollut jotenkin kuin uudestisyntynyt. Kaiken muun oppimani lisäksi olen oppinut hieman taas lisää perhe-elämästä. Yhtäkään perhettä ei pitäisi laittaa yhteenkään lokeroon, vaan jokaisen pitäisi toimia, kuten parhaaksi näkee. Sitoutuminen omaan perheeseen ei käy ilmi tehtyjen työtuntien määrässä tai tehdyissä työprojekteissa. Se ei ole kytköksissä siihen monta pesukonetta on pessyt tai monta tuntia on leikkinyt ”pääolkapääpeppupolvet”-leikkiä. Se sitoutuminen perheeseen sanelee jokaista arjen valintaa ja ne palikat voi asetella miten parhaiten omalle perheelle sopii. Kunhan kaikilla on hyvä olla, tarpeeksi läheisyyttä ja laatuaikaa ja tavallisia arkisia hetkiä.

Mun mielestä kenenkään äidin työvalintoja ei pitäisi kritisoida tai edes hirveämmin ihmetellä. Jokaisen valintoja pitäisi tukea ja tsempata. Ja jopa niitä omia ennakko-olettamia jokaisen olisi hyvä tarkistaa. Sillä tällä hetkellä sekä mun että Danten arki on paljon mielekkäämpää, enkä todellakaan olisi vielä vuosi sitten osannut ajatella, että tämä olisi mun valinta. Eikä tämä todellakaan tarkoita, että viihtyisin jotenkin huonommin Danten kanssa nyt ja haluaisin olla hänestä mahdollisimman paljon erossa. Päinvastoin, mä en malttanut viikonloppuna nukkua, kun halusin jo lähteä puuhailemaan hänen kanssaan.

Kommentit (11)

  1. HeidiK

    Mun äiti aikanaan hoiti poikaani puoli vuotta, kun kävin töissä. Sen mahdollisti se, että äitini oli kotona siitä asti, kun minä synnyin, veljeni syntyi ja kaksi muuta sisarusta siihen päälle. Äitini ei enää päässyt työelämään kiinni, joten käytännössä ”eli lapsille”. Se oli, ja on, mun mielestä kamalan surullista, koska äiti selvästi haluaisi jotain itselleen – uran, työpaikan… Sen, minkä mun äiti mahdollisti, ja sun äiti mahdollistaa, meille tällä hetkellä.
    Olen äärimmäisen kiitollinen, että on mahdollisuus viedä lapsi mummulle hoitoon. Lapsen ja mummin välit ovat lämpimät, ja ovat ihan parhaat ystävykset. Kuitenkin, tunnen siitä huonoa omaatuntoa ihan valtavasti. Aivan, kuin estäisin äitiäni tehdä jotain elämässään, koska hänen ”pitää” olla saatavilla lapsenlapselleen. Näinhän se ei missään tapauksessa ole, tuntuu vain siltä.
    Nyt siskoni on saamassa vauvan, joten ehkä tää tunne sitten jakautuu 😀
    Toisaalta, mä olen aina ollut kamalan hankala pyytämään apua, joten omat tunteet kumpuavat varmasti siitä.

    • Anna

      Hmm, meillä on sikäli eri tilanne, että tämä ei vie äidiltäni työaikaa eikä hänellä ole ura-ambitioita tässä vaiheessa. Hän on tehnyt paljon töitä eläissään, nauttinut työnteosta ja erilaisista töistä ja tehnyt unelmatöitäänkin. Mutta juuri nykyään hän nauttii kaikista eniten siitä, että saa olla lastensa ja lastenlastensa kanssa. Ollaan paljon puhuttu tästä sillä itsekin oon kokenut syyllisyyden tunnetta, mutta äitini kanssa usein juteltuani ymmärrän sen olevan turhaa 🙂 Hänelle juuri tämä on sitä, mitä hän haluaa tässä elämäntilanteessa tehdä, eikä hän kuulemma koe menettäneensä mitään 🙂

      • HeidiK

        Ihan mahtavaa, että sun äitillä on tuo mahdollisuus – ehkä pitää opetella ajattelemaan sitä oman äitini kannalta niin, että olisi mahdollisuus sen sijaan, että olisi velvollisuus. Kiitos tosi paljon uudesta näkökulmasta! Lievittää omaa syyllisyyden tunnetta. Ehkä se meidän elämässä tulee, se syyllisyyden tunne siis, että meidän äitillä ”ei ollut mahdollisuutta” työelämään tai uraan – vaikka olihan ja onhan sillä… Mutta se syyllisyyden tunne vaan välillä on tosi voimakas.

  2. tanjasofia

    Hyvä postaus. Oon Mungolifen lukija, mutta luen myös satunnaisesti tätä perheblogia, vaikka mulla ei lapsia olekaan. Mun mielestä on hienoa ja ihailtavaa että olet löytänyt mielekkään työn, ja että sulla on työ- ja perhe-elämä tasapainossa. Ja tuo, että mummi on iso osa lapsen elämää ja hän on lapselle todella tärkeä on todellakin rikkaus! Myös omassa lapsuudessani mummu ja pappa oli todella läheiset, ja useampia kertoja viikossa tuli vietettyä heidän kanssa aikaa. Koen myös, että he ovat osittain siis osallistuneet kasvatukseeni. Noita aikoja muistelee vielä näin aikuisenakin suurella lämmöllä, kun heitä ei enää ole.

    • Anna

      Kiitos 🙂 Ja ihana kuulla. Mä niiiiin toivon, että meidän äitillä on vielä ainakin kolme vuosikymmentä, niin hänellä voisi olla läheinen suhde Danten kanssa tämän aikuisuuteen asti, sillä mun mielestä lapsen suhde mummiin on jotain aivan älyttömän arvokasta. Oma rakas mummini kuoli jo useita useita vuosia sitten, mutta edelleen muistan hänet ja hänen lämmön ja jopa miltä hänen ihonsa tuoksui. Näitä kaikkia muistoja värittää ehdottomasti lämpö ja rakkaus ja haluan sitä ehdottomasti myös omalle lapselleni. Ihanaa, että lapsellani on kaksi ihanaa ja läheistä mummia 🙂

  3. Nimetön

    Itse palasin töihin kun lapsi oli 9kk vaikka ei ollut taloudellisesti pakko, hyvä tilaisuus vain tuli eteen 🙂 Itse tykkään olla kotona lapsen kanssa, mutta toisaalta ne neljä seinää alkoi kyllä itsellä kaatumaan päälle. Oli ihan hirveää, mitä kaikkea kommenttia ja ihmettelyjä tästä valinnasta sitä sai! Lapsi on alusta asti viihtynyt hoidossa ihan älyttömän hyvin, ei ole tainnut kertaakaan itkeä jätettäessä 🙂

  4. Marine

    Minusta on tosi ihana että olette löytäneet teidän perheelle toimivan ratkaisun. Ja aivan loistavaa että toimitte miehenne kanssa tiiminä ja tasavertaisina vanhempina. Liian usein näkee ja kuulee sitä että vastuu lapsesta/ lapsista jää äidille. Ja se että haluat myös elää omaa elämää johon lapsi kuuluu mutta että et elä lapsesi kautta.

  5. Mintsu

    Ihanaa Anna, mahtavalta kuulostaa 🙂 Minulle oli myös tärkeää että lapset saavat olla kotihoidossa vähintään 2-vuotiaiksi saakka. Ei niinkään se että juuri äiti on se joka on kotona. Esikoista hoitikin mies hoitovapaalla 1-vuotiaasta 1,5-vuotiaaksi, muistelee edelleen olleen ihan parasta aikaa <3 Itse pääsin käymään töissä lasten välissä ja sainkin sitten tuon pätkän ansiosta vakityön. Lapsilla siis 1,5 vuotta ikäeroa ja yhdessä menivät päiväkotiin sitten 4- ja 2,5-vuotiaina kotihoidon jälkeen.

  6. Anniina

    Pystyn hyvin samaistumaan tuohon, että on tärkeää myös löytää sitä muuta persoonaa ja minuutta itsestään, kuin ”vaan” äitiys. Vaikka se tärkein tehtävä onkin, siihen hukkaa helposti itsensä ja se ei oo lapsenkaan kannalta hyvä.
    Itse menin töihin kun tytär oli 1v 6kk ja tuli vaan sellanen selittämätön tunne että nyt on palattava töihin ja tyttö on valmis hoitoon.
    Uskonkin että koska oltiin molemmat niin valmiit, tytön päiväkoti on lähtenyt äärimmäisen hyvin käyntiin ja oma työ myös. Ja allekirjoitan myös, että työpäivien jälkeen ja niiden ansioista on paljon helpompi olla läsnä perheelle, niin hassulta kuin sen kuulostaakin! Mukavaa syksyä teidän perheelle 🙂

  7. Se miettivä

    Hei taisi olla minun kommenttini, joka liittyi siihen ojentamiseen. Luin kauhukohtaus postauksen vielä uudestaan ja jäin siihen kuvaan, että kohtaukset ilmaantuu usein reissaamiseen liittyen, mainitsit usean esimerkin reissuihin liittyen. Siksi ehdotin arkeen rauhallisuutta jos näin kerran tapahtuu. Kyse ei ole siitä, ettenkö ymmärrä kauhukohtausta ja kuinka se voi ilmaantua eri asioista, vaan lähinnä mietin että voisiko siihen löytyä helpotusta.
    Kommentoinkin siihen edelliseen vielä ennen kuin luin tämän. Luin toki kommenttini viimeisen lauseen ja kuulostihan se vähän hyökkäävältä kun tarkemmin ajattelin.. hankala näin kirjoittamalla kuvata omaa ajatusta 🙂
    Pahoittelut jos kommentista jäi ikävä maku, ei tunnu mukavalta tajuta, että saattoi loukata jotakuta.

  8. Aamu

    Moikka, en ole juurikaan lukenut blogia, mutta nyt oli pakko kommentoida. Hienoa, että olet löytänyt mielenkiintoisen työn ja lapsen hoitokin sujuu. Aina löytyy näitä äitejä, joiden mielestä on väärin lähteä töihin suurinpiirtein ikinä tai ainakin oltava lapsen kanssa kotona siihen asti, kun hän on 3.v. Höpöhöpö, sanon minä. Jokainen perhe itse tietää, mikä heille on parasta. Itse olin kotona monta vuotta, koska niin halusin ja meillä on kolme lasta n. kahden vuoden välein. Silti en koskaan kritisoinut niitä äitejä, jotka palasivat työelämään aiemmin. Tsemppiä arkeen ja mukavaa syksyä! 😊

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.