Familylife by Mungo-Anna
Familylife by Mungo-Anna

Kauhukohtauksista

Mainitsin viimeksi ohimennen kauhukohtauksista, ja siitä, että Dantella on niitä ollut jonkin verran. Yöllinen kauhukohtaus kuulostaa aika pahalta, mutta ei sitä ole.

Duodecimin terveyskirjaston mukaan:

”Yöllinen kauhukohtaus on unenaikainen voimakas pelkotila, jonka aikana unessa oleva lapsi tai aikuinen voi huutaa tai itkeä kauhuissaan. Kauhukohtaukset eroavat painajaisunista siinä suhteessa, että lapsi ei herää kohtaukseen eikä hän aamulla herättyään muista kohtausta.”

Noin 15 % lapsista ”kärsii” jossakin vaiheessa kauhukohtauksista, joten se on melko yleistä. Joillain kauhukohtauksia on yksittäisiä, toisilla useammin.

Turun Yliopiston tutkijatohtori Katja Valli on avannut asiaa hieman tarkemmin. Hänen mukaansa kauhukohtaukset esiintyvät syvän unen aikana tyypillisesti 1–3 tunnin kuluessa nukahtamisesta. Painajaiset vuorostaan esiintyy yleensä aamuyöstä REM-univaiheen aikana ja niistä muistaa edes jotain. Kauhukohtauksia aiheuttama syy on tuntematon. Jotain perinnöllisyyttä asiassa on kai havaittu eli jos jommallakummalla vanhemmalla on ollut kauhukohtauksia lapsuudessa,  lapsella on hieman suurempi riski saada kohtauksia.

Vallin mukaan moni asia voi laukaista kohtaukset, esimerkiksi univaje, epäsäännöllinen rytmi, stressi, kuume ja kaikki uudet asiat sekä kasvukivut.

Ja sitten kun kohtaus tulee, niin lasta ei pitäisi herättää. Voi olla, että jopa koskettaminen ei ole hyvä idea. Jos lapsi ”riehuu”, ja liikkumisellaan ja sätkimisellä satuttaa iteään, on pakko vähän pitää aloillaan. Lapsi ei itse muista kohtausta sen jälkeen, joten se ei pelota häntä jälkeenpäin. Yöllisillä kauhukohtauksilla ja unissakävelyllä on joidenkin asiantuntijoiden mukaan yhteys, mutta tämäntyyppiset unihäiriöt eivät tarkoita, että lapsella olisi minkäänlaisia psyykkisiä ongelmia.

Se virallisesta osuudesta, mennäänpä omiin kokemuksiimme. 

Danten ensimmäinen kauhukohtaus oli muistaakseni n. 8 kk kohdalla. Säikäytti ihan todella. Mietin, että mitä tapahtuu.

Kauhukohtaukset Danskulla on aina olleet ihan samanlaisia. Ykskaks kesken syvän unen alkaa jumalaton huuto ja itku, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hänellä on silmät auki, mutta näkee hyvin, että hän ”ei ole täällä”. Jotenkin heti ekalla kerralla ajattelin, että ei pidä herättää, vaikka tajusin, että hän on ihan unessa, vaikka on silmät auki.

Kauhukohtaukset alkoi meillä korvatulehdusten aikana. En tiedä onko niillä ollut vaikutusta vai onko ollut juurikin tuo kuume, joka on laukaissut. Korvatulehdusten aikaan oli yleensä yksi kauhukohtaus per tulehdus, välillä ei tullut ollenkaan. Muutama muuna ajankohtana tullut kauhukohtaus on myös ollut. Itkua saattaa kestää 3 minuuttia tai sitä saattaa kestää melkein kymmenen minuuttia. Ja se on ihan jumalattoman riipivää.

Onneksi, meillä se yleensä rauhoittuu sillä, että mä otan hänet vatsat vastakkain pystyasennossa syliin ja heijaan hyssytellen ja kuiskutellen joitain rauhoittavaa. Yleensä siitä kun pääsee syliin saattaa vielä hetken itkeä ja sitten lopettaa ja valahtaa tosi syvään uneen heti takaisin. Toisaalta voi olla, että ei halua syliin tai että kosken. Huuto vaan tuplaantuu. Sitten heittelehtii pitkin meidän sänkyä tms. Yleensä kuitenkin hetken päästä saankin ottaa syliin ja sitten rauhoittuu. Välillä rauhoittuu sylissä niin, että makaan selälläni ja hän on vatsallaan mun päällä.

Välillä se itku on ollut tosi raastavan kuuloista ja tekisi mieli vaan herättää, että se loppuisi. Mutta uskon kyllä tuohon, ettei kannata herättää, vähän sama kuin unissakävelijän kanssa. Meillä ainakin tulee ihan hirveesti kyyneliä ja huuto on kyllä kovempaa kuin ikinä hereillä. On oikeesti vähän sellainen ”manattu” meininki. Ihan erilaista kuin normaali itkien herääminen. Meillä on viime aikoina herätty jostain syystä 5 ja 6 välillä ja alettu vähän itkemään, jonka jälkeen unet on jatkuneet mun kainalossa yleensä. En tiedä mikä tää uus juttu on, mutta ei sinänsä häiritse, kun tyyppi jatkaa nukkumista heti kun pää on tyynyssä. Tosin, se poikittain meidän välissä nukkuminen saattaa välillä tarkoittaa, että minä ja mies nukutaan omilla 20 cm osuuksilla sängyn laidoilla 😀 Mut niin, se kauhukohtaus on ihan erilainen. Siinä tuntuu, että lapsella olisi oikeesti ihan hengenhätä ja ettei hän ole ihan tässä maailmassa, vaan jossain muualla.

Meillä on nyt tässä vajaan vuoden aikana ollut ehkä kymmenkunta kohtausta ja melkeinpä aina ne on olleet niin, että sinä päivänä on tapahtunut jotain ”tosi jännää” tai tunteikasta. Esim. kun tulimme takaisin Turkista, oli hänellä yöllä kauhukohtaus. Sillä ei tunnu olevan mitään väliä ollaanko oltu koko päivä yhdessä vai erillämme, eikä mitään muutakaan yhdistävää tekijää paitsi se, että on ollut tosi vaikkapa innoissaan. Esimerkiksi kesällä kun pumppasimme ekan kerran uima-altaan hänelle ja hän polski siellä aivan tohkeissaan ja nauroi ja kikatti onnesta siellä, oli yöllä kauhukohtaus. Itse asiassa ainoa yhdistävä asia on se, että nää on AINA tulleet 1-2 h nukahtamisesta. Me ei olla vielä jätetty Dantea yläkylään muualle kuin mummolaan ja siellä ollaan tietoisia tästä. Itse asiassa äitini oli todistamassa yhtä kokousta Kroatiassa, joten tietää miten toimia ja mitä tuollainen johtuu. Näitä on ollut tässä nyt aika tasaisesti n. kerran kuussa, mutta jotenkin tuntuu, että ne ”kevenee”. Tosin elokuun alussa kun olimme reissussa, oli aika raju kauhukohtaus. Mä olin itkenyt tosi paljon sinä iltana ja Dante näki jonkin aikaa kun itkin. Luulen, että se oli sen päivän iso tunteellinen kokemus. Pahin oli ehkä kerran kun ajoimme kotiin alkuillasta ja Dante nukahti. Nähtävästi aika todella syvästi ja ”yöunille” vaikka kello oli vasta about 18, koska noin tunnin päästä alkoi niin jumalaton itku ja riuhtominen siellä tuolissa, että oli pakko pysähtyä.

Mä oon aika paljon lukenut aiheesta ja puhunut lastenlääkärin kanssa ja oon tullut siihen tulokseen, että kyseessä on vähän niinkuin lapsen aivojen tapa käsitellä isoja tapahtumia yöllä. Mä itse asiassa oon ite ollut unissakävelijä tosi tosi pitkään. Saatan edelleen unissa kävellä. Tosi tosi harvoin, mutta välillä. Ihan jokakuukautista meille on kuitenkin se, että säpsähdän yöllä johonkin uneeni ja sen unen juttujen perusteella saatan selittää miehelle jotain. Tilanne menee jotakuinkin niin, että singahdan istumaan, oon hirveen huolissani jostain, mies herää, säikähtää, tajuaa, että mitään ei oo tapahtunut eikä saa enää unta hetkeen ku mä jatkan nukkumista 😀

Ja siis mähän nään ihan loputtomasti unia. Mä nään JOKA YÖ unia ja muistan joka aamu uneni. Viime yönä itkin unessani valtoimenaan yhtä ihan hassua asiaa ja siis itkin tyynyliinani märäksi yöllä ja olin ihan järkyttynyt kun heräsin joskus kolmelta siihen uneen. Mä oon nähnyt jatko-osan yhdelle tosi toiminnantäyteiselle unelleni ja siis tää unijuttu on ihan naurettava 😀 Mieheni ei muista juuri ikinä mitään uniaan, mä muistan ne helposti aamulla. Ja usein useamman unen yön ajalta. Ja siis mun uni alkaa heti kun laitan silmät kiinni. Välillä tuntuu, että ennenkin sitä. Kappadokyassa kun metsästimme kadonnutta passiani ja ajettiin aamuyöllä takaisin Goremeen, nuokahtelin pelkääjän paikalla nonstop. Nukahdin ehkä sekunniksi kerrallaan ja silti ehdin aina alkaa näkemään unta. Tiedän, että tää ei oo mitenkään uniikkia, vaan monilla on just tällaista. Mut jotenkin oon miettinyt aina, että Dantella on ehkä mun taipumus tähän, varsinkin ton mun unissakävelyn takia.

Viimeisin kauhukohtaus oli sangen kesy, Dante rauhottui ehkä minuutissa-parissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten tämä tästä kehittyy.

Yleensähän nää kohtaukset on yleisimpiä n. 4-12 -vuotiailla, mutta näitä ilmenee myös taapero- ja vauvaikäisilläkin. Että saa nähdä loppuuko nää jossain välissä, harveneeko vai lisääntyykö ja millaisiksi muuttuu. Voipi olla, että 12-vuotiasta ei ihan samalla tapaa pidellä sylissä masut vastakkain 😀

Millaisia kokemuksia teillä on ollut kauhukohtauksista? 

Seuraavaksi: Kun äiti palaa töihin

Kommentit (17)

  1. Eve

    Mä muistan joskus teininä kun asuin vielä porukoilla niin meidän naapurin poika joka oli ehkä noin 10 vuotias sillon ni sai yöllä jotain ihan jumalattomia kohtauksia. Yks yö se huusi varmaan noin viitisen minuuttia että ”älä, älä, älä, lopeta!” ja hän huusi isää kanssa . Tähän yhdisty vielä sellanen töminä eli luultavasti juos pitkin kämppää. Se meni niin hurjaks että naapurit joutuvat tulemaan sanomaan mitä on menossa ettei huolestuta ja soiteta poliiseja. En muista tarkalleen saiko ne ihan tarkan diagnoosin siihen mutta ilmeisesti tää poika oli siis ihan unessa ja tiedottomassa tilassa ollut. Sama toistu sillon tällöin mut loppu kumminkin aika nopeaa. Oiskohan voinu olla kyseessä kauhukohtaus?

  2. Rosa

    Moikka Anna,

    Meillä oli myös tytöllä aika-ajoin näitä kauhukohtauksia ja olivat kyllä todella riipiviä ja jopa vähän pelottavia. Se tunne kun näet että toinen on tolaltaan ja kauhuissaan ja et voi ns. tehdä mitään kun yhteyttä pieneen ei ole. Meillä kohtaukset meni aina sillä kaavalla ettei ensimmäiseen 5-10 minuuttiin edes kannattanut yrittää koskea, sillä kohtaus vain yltyi. Tyttö saattoi myös huutaa ääneen (puhumaan opittuaan) äitiä/isää tai ”mene pois” tms mikä teki kohtauksen seuraamisesta vielä vaikeampaa. Sitten yhtäkkiä kohtauksen pahimman piikin mentyä ohi syli kelpasi ja rauhoittui syvempään uneen. Aamulla ei muistettu asiaa lainkaan ja oltiin yhtä iloinen oma itsensä kuin aina ennenkin.

    Mielenkiintoista on se että näitä kohtauksia ei ollut nyt kohta vuoteen (tyttö 3,5 v) ja mietin voiko asia liittyä siihen että tyttö osaa jo näyttää (uhman myötä välillä liikaakin :)..) tunteensa ja pettymyksensä jne meille jo valveilla olleessaan. Ehkä isot tunnekuohut siis nyt puretaan uhmakohtauksiin eikä kauhukohtauksille ole enää tarvetta..? Saa nähdä onko näin vai tulevatko kohtaukset jossain kohtaa takaisin.

    Ihanaa syksyä teidän koko perheelle ja onnea uudesta työstä!

  3. Eevi

    Voi hyvät hyssykät miten kaunis lapsi! <3

  4. Hanne

    Meillä tytöllä alkoi kauhukohtaukset juurikin kuumeessa kuusivuotiaana.
    Pelästytti kovasti ja etsinkin kovasti tietoa. Parilla kaverin lapsella oli myös ollut niitä joten sain heiltä tietoa. Alkuun niitä tuli vain kun oli kipeä eli harvoin mutta ehkä vuoden päästä alkoi tulemaan muutenkin, noin kolme kertaa viikossa. Kohtaukset tulivat onneksi siihen aikaan kun itse olimme vielä hereillä.

    Nyt tyttö täytti kymmenen eikä kohtauksia ole enää yli vuoteen tullut. Muutaman kerran saattanut herätä ja huutaa äitiiiiiii ja huomaan, ettei ole hereillä mutta menee samantien ohi.

    Ystävän mies alkoi saada kohtauksia myös kuusivuotiaana ja saa niitä edelleen(on 41). Eli joillakin menee ohi ja toisilla ei. Sanoisin vaan kaikille kohtausten kanssa painiville, että helpottaa kyllä ajan myötä. Tsemppiä.

  5. Kauhistuja

    Mä itse sain myös kauhukohtauksia pienenä, noin 5-7-vuotiaana. Hyvin samanlaisia eli suoraa huutoa ja riehumista silmät auki ilman mitään kontaktia tähän maailman, enkä herättyäni enää muistanut niitä. Äitini huomasi, että paras tapa mulle rauhoittua oli laittaa kylmä kääre otsalle. Ollaan jälkeenpäin mietitty, että tuo aikaväli ajoittuu siihen kun äitini löysi uuden miehen eli juurikin tälläisiä isoja mullistavia elämäntilanteita oli. En muista, paljonko kohtauksia silloin oli, mutta loppuivat sitten ajan kanssa itsestään. Mä oon myös aina nähnyt paljon todella eläväisiä unia ja uskon kyllä siihen, että sillä voisi olla vaikutusta tuohon asiaan.

  6. KatieSusanna

    Täähän selittää aika paljon. Mun tytöllä on mitä luultavammin siis ollu yks kauhukohtaus. Ikää oli vähän päälle 1v., mutta meillä tää kohtaus kesti 1,5h. Huomasin selkeesti että ei ollu hereillä mutta huudi ja itki jatkuvasti. Yritin sylissä heijaten rauhottaa ja rattaissa myös mutta mikään ei tuntunu auttavan. Sitten lopulta helpotti kun laitoin takasin omaan sänkyyn ja ihan vaan silittelin hellästi.

  7. Emppu

    Oi miten kaunis lapsukainen! Olen itse tullut hiljattain äidiksi ja pakko sanoa, että nukkuva lapsi on jotain niin ihanaa ja sydäntäsärkevän herkkää katseltavaa. Vaikka kaikki lapsesta otetut kuvat ovat kaikki henkilökohtaisia ja herkkiä, mielestäni nämä nukkumiskuvat ovat tietyllä tapaa erityisen henkilökohtaisia ja puhtaan täydellisiä. Nostan hattua, että julkaisit kuvat ja päästät lukijat näin lähelle. Sanon tämän siis hyvällä. Ihanaa syksyä perheellenne!

  8. Gle

    Moikka! Meilläkin ollut paljon näitä ’night terror’. Ne tapahtuivat aina silloin kun lapsella oli mennyt ’rytmi sekaisin’ eli jos oli mennyt vaikka tavallista myöhemmin nukkumaan tai jos oli ollut rankka päivä. En muosta millon ne alkoivat mutta pahimmillaan taisivat olla siinä 1-2v ikäisenä. Nyt varmaan vuoteen ei ole ollut. (Lapsi kohta 4v). Meillä kohtauksista teki pahemman jos lasta yritti koskettaa. Tsemppiä- oletettavasti nämä menevät ohi iän mukana 🙂

  9. Jenni**

    Tämä sun teksti tuli kyllä tosi sopivaan saumaan, ja selittää varmastikin suuren osan meidän tämän hetken öisestä härdellistä. Meidän 3-vuotiaalle nousi kuume muutama yö sitten, ja vaikka se kestikin vain päivän, on meillä joka yö sen jälkeen herätty juurikin muutama tunti nukahtamisen jälkeen huutoon. Kuulostaa siltä, että muksulla olisi hirveä paniikki päällä, huutaa äitiä tai isiä aivan jäykistyneenä, mutta käsillään huitoen. Eka iltana menin viereen, ja yritin silitellä, mutta huuto vain yltyi. Lopetin silittämisen, istuin sängyn päädyssä, hyssyttelin hiljaa ja hetken päästä syli kelpasi. Ensin ajateltiin huudon johtuvan siitä, että joku paikka on kipeä, mutta kun aamulla muksu pontevasti kielsi sen, ajateltiin, että kyseessä oli pahat unet. Tämä tosiaan toistunut nyt muutamana yönä, ja ku. tänään kysyin, mikä yöllä itkettää, niin muksu oli aivan kummissaan. Ei siis ilmeisesti muista yhtään yöllisiä itkujaan. Taitaa siis olla kyse näistä kauhukohtauksista. Ikinä aiemmin näitä ei ole ollut, ja tämä on meille vähän kumma tilanne, koska napero on nukkunut yönsä kuin tukki puolivuotiaasta asti.

  10. Pau

    Itselläni oli kuumeessa lapsena jotain vastaavia juttuja vanhempien kertoman mukaan mutta niistä en luonnollisesti itse muista mitään. Hiukkasen vanhempana (n. 6-12-vuotiaana) aina kipeänä ollessani kärsin siitä, että nukkumaan mennessä näytti siltä, että huoneen seinät ja katto olisivat olleet ihan kasvojen edessä, eli koko huone ikään kuin kutistui. Tähän yhdistyi myös se, että kaikki tuntui hidastuvan- liikkeet laahasi ja kaikki tapahtui ikään kuin veden alla. Olin tästä suunnattoman ahdistunut eikä vanhemmat tietty tajunneet mitään kun koetin selittää että kun katto on naaman edessä niin itkettää ja ahdistaa. Pelkäsin tulla kipeäksi koska joka kerta kuumeessa sama toistui. Sitten murrosiässä se loppui kuin seinään. Myöhemmin aikuisiällä mulle selvisi että tällä ilmiöllä on niinkin hassu nimi kuin Alice in Wonderland-syndrome, jota esiintyy erityisesti lapsilla. Sittemmin olen myös äitiäni valistanut asian tiimoilta että tämmönenkin juttu on olemassa 🙂 mutta kaikkeen sitä täytyy vanhemmuudessa varautua!

    • Anna

      Aika jännä! Tuo ei ehkä oo ihan sama asia kuin tuollainen perinteinen pikkulapsen kauhukohtaus, mutta todennäköisesti kytköksissä varmaan samaan asiaan, eli aivojen kehitykseen. Täytyykin tutustua, en oo koskaan kuullut tuosta.

    • Hanna

      Mulla on ollut aivan samanlaisia kokemuksia. Joka kerta kuumeessa ahdisti nukkumaan meno/ jos yöllä heräsi tuntui että seinät tulee päälle ja huone pienenee kokoajan. Tätä oli mulla ihan kouluikäisenä ainakin ala-asteella, saattoi yläasteikäisenäkin olla vielä joitakin kertoja. Todella pelottavaa ja ahdistavaa, enkä myöskään koskaan osannut kuvailla vanhemmille asiaa. En ole myöskään kuullut että muilla olisi tällaista, joten mielenkiintoista nyt lukea tästä ja täytyykin tutustua tuohon syndroomaan vielä!

  11. Miettivä

    Itse ehkä pyrkisin rauhoittamaan menevää arkea, jos tällaista esiintyy noinkin usein.
    Niin mukavaa kun on mennä, tulla ja matkustaa niin lapsi kaipaa pysyvyyttä arkeen.. myös ihan viikonloppuja kotona rauhassa. Me aikuiset yleensä tupataan unohtamaan tämä ja järjestetään kalenterit täyteen ohjelmaa, ajatellen, että lapsihan nauttii tästä. En tarkoita, etteikö mitään saisi tehdä.. kuulostaa vaan hassulta, että eri reissujen jälkeen tulee kauhukohtauksia ja se on vanhemmista ihan ok.

    • Anna

      No kauhukohtaus voi tulla yhtä lailla siitä, että lapsi näkee ihanan koiran kadulla, jota saa paijata. Tai siitä, että on saanut uuden ison pehmolelun. Tai siitä, että tiputtaa kattilan ja siitä lähtee kova ääni, joka säikäyttää. Ja herran jumala, pitäisi kasvattaa se lapsi kuplassa, ettei vaan saisi ikinä virusta, koska kuumehan sen vasta voikin rysäyttää kunnon kauhukohtauksen. Ei niillä ole mitään yhteistä kaavaa, eikä voi sanoa mistä se kauhukohtaus johtuu, kuten ei voi sanoa sitäkään, mistä unissakävely johtuu. Olisi aika sairasta, jos lapsi pitäisi kasvattaa ilman mitään tunteita, ettei vaan tulisi kauhukohtausta, joka on itse asiassa maailman tavallisin asia, joka esiintyy abiout joka kymmenennellä lapsella. Kannattaisiko ensin tutustua aiheeseen hieman tarkemmin, ennen kuin tulee laukomaan jotain todella hölmöjä ohjeita? Niin mukavaa kun onkin syyllistää ja ohjeistaa muita, niin sen voisi edes pohjata johonkin tietoon.

      Ja kyllä, näistä vanhemmista on ihan OK, että lapsella on ajoittain kauhukohtauksia, jotka on täysin normaali ilmiö lapselle, jonka aivot kehittyvät, ja jonka tunneskaalat kehittyvät. Se on itse asiassa ihan hyväkin merkki siitä, että lapsi tosiaan kehittyy, oppii ja tuntee.

      • Miettivä

        Saattoi ehkä kuulostaa kärkevältä tuo minun kommenttini.. jäin vaan pohtimaan asiaa, ilman mitään sen kummempaa ilkeilyä.
        Ymmärrän kyllä reaktiosi kommenttiini ihan hyvin, blogimaailma tuntuu olevan tosi syyllistävä.. Ei ole helppoa laittaa omaa elämäänsä toisten tarkastelun kohteeksi ja kommentoitavaksi.
        En siis arvostele sinua vanhempana missään nimessä.. Lähinnä esitin kysymyksen, johon vastasitkin jo 🙂 sinä tunnet poikasi parhaiten, ei me jotka näemme vain pintapuolta.

  12. Pire

    Meillä pojalla oli näitä myös päälle vuoden ikäisenä. Loppuivat muistaakseni päälle kahden vuoden ikäisenä. Alkoivat myös muutaman tunnin kuluttua nukahtamisesta ja kestivät pahimillaan tunninkin. Ei halunnut olla sylissä, ei saanut koskea, mutta omassa sängyssä tai vanhempien sängyssä olo ei ollut myöskään hyvä. Huutoa vaan kesti oma aikansa. Muistelen, että mantramaisesti kirjan lukeminen rauhallisella äänellä olisi jollain tavalla helpottanut kohtauksen ohimenemistä. Mutta joo, niin raskaita mutta onneksi ohimenevä vaihe! Melkein olin jo unohtanu nuo.

  13. Suvi Saari

    Esikoisella alkoi pienenä nuo yölliset kauhukohtaukset. Liittyivät selkeästi kahteen asiaan eli kuumeeseen/sairastumiseen ja päivän tapahtumiin, joiden ei todella tarvinnut olla välttämättä aikuisen mielestä jännittäviä, mutta jotka lapsi on ehkä kokenut hyvällä tai pahalla jännittäviksi, mieleenjääviksi…

    En muista olisiko ollut noin viiden kuuden vuoden iässä, kun mukaan tuli unissakäveleminen/unissatouhuaminen. Näitä on ollut vieläkin, lapsen/nuoren ollessa esim. kuumeessa, vaikka hän lähestyy jo täysi-ikää. Pahimpia ovat olleet sellaiset, joissa hän on esim. rynnännyt yöllä ulos huoneestaan ja juossut ympäriinsä aivan kauhuissaan, kun jotain on tulossa ”nappaamaan hänet”. Näitä tällaisia ”joku uhkaa” -kohtauksia jatkui vuosia. Välillä oli jopa kertoja, kun hän oli eteisessä laittamassa kenkiä jalkaan ja lähdössä ulos karkuun. Sai kyllä olla varuillaan aina, kun flunssaa tai muuta tautia pukkasi tai kun heräsi alkaneeseen huutoon.

    Pientä lasta oli vielä helppo lohduttaa ja ohjailla takaisin sänkyyn, jossa sitten pystyi häntä rauhoittelemaan, mutta kun lapsi alkoi olla isompi kuin äitinsä, niin hommasta tuli hieman hankalampaa. 😉

    Tsemppiä. <3

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.