Familylife by Mungo-Anna
Familylife by Mungo-Anna

Kaksikielisyydestä

Kaksikielisyys. Aihe joka kiinnostaa teitä aivan loputtomasti, ja musta taas hirveän hankala postauksen aihe, sillä se ei mielestäni ole vielä varsinaisen ajankohtainen, sillä D ei puhu vielä juuri mitään. Mutta kun nyt asiaa satuin sivuamaan tänään Instagramissa (ja viestiboksini täyttyessä samointein), ajattelin ottaa aiheeseen kiinni enemmän. Monilla on mielipide asiaan, ammatillinen tai ei, ja se myös aika herkästi kerrotaan.

Pohjustetaan nyt vähän. Olen taustaltani siis suomenvenäläinen ja olen puhunut perheeni kanssa venäjää, suomea tai näiden sekoitusta koko ikäni, eli kohta 30 vuotta. Suomea olen puhunut 5-vuotiaasta, olen puhunut sitä mieheni kanssa koko suhteemme ajan ja ystävieni ja läheisteni kanssa kohta 25 vuotta. Osaan molempia kieliä äidinkielen tasoisesti. Eroja kielitaidoissani on. Suomea hallitsen kiitettävästi joka tasolla, niin tavallisessa arkipäiväisessä asioinnissa kuin akateemisessa ja hankalassa sanastossa. Suomen kieleni ei suinkaan ole täydellistä, kuten ei suurimman osan meistä. Nimittäin äidinkieli harvoin on täydellistä, siinä on kirjoitusvirheitä ja jopa ajatusvirheitä. Sama pätee mun venäjän kieleen, mutta siinä mun sanavarasto ei ole kovin laaja enkä pärjäisi sillä akateemisessa väittelyssä. Mutta, minä tässä kasvatankin tällä hetkellä 10-kuista lasta, jonka ei tarvitsekaan ymmärtää devalvointia venäjäksi.

Mieheni on suomenvirolainen ja puhuu molempia kieliä vapaasti, mutta luonnehtii omaa suomen taitoaan paremmaksi. Veikkaisin, että tilanne on aika samanlainen kuin minulla, eli suomi tuntuu vahvemmalta, vaikka viro tulee ihan luontaisesti. Mieheni esim. pyytää minulta kreemiä kun tarkoittaa käsivoidetta ja mua aina naurattaa kun mietin kakkukreemiä. Mieheni ei halunnut ottaa viroa ensimmäiseksi kieleksi sen takia, että sitä käytetään vähäisemmin kuin venäjää maailmalla ja koska se on niin samanlainen suomen kanssa, että menee helposti sekaisin.

Danten isovanhemmista yksi isoisä puhuu erinomaista viroa ja ihan hyvää suomea, yksi isoisä erinomaista venäjää ja tyydyttävästi suomea. Mummeista toinen puhuu yhtä hyvin suomea ja venäjää (ehkä hieman paremmin kuitenkin venäjää) ja toinen mummi puhuu ensisijaisesti viroa ja hyvin suomea. Tädit ovat kaikki kaksikielisiä, mun puolelta suomi ja venäjä menee molemmat luonnollisesti ja mieheni puolelta suomi ja viro.

Siinä sitä sitten ollaan. Pieni lapsi, pieni pää ja tällainen kielikylpy.

Valitsimme siis kieliksemme suomen ja venäjän ja nyt, kaikki alan ammattilaiset ja kyökkiammattilaiset, uskokaa kun sanon. Asiaa on todella tutkittu ja tutkittu. Luettu ja luettu, kuunneltu ja kysytty. Meidän suvussa on aika paljon kokemusta kaksikielisyydestä, sillä iso osa serkuistani ja serkkujen lapsista on syntynyt Suomessa. Kaikki ovat kaksikielisiä. Myös ystäväpiirissä on PALJON kaksikielisiä lapsia, kun jotenkin ystävät tuntuvat löytämään ulkolaisia puolisoja. Mene ja tiedä miksi 😀 Asiaan on siis perehdytty ja meidän ”valistunut” (lainausmerkit, koska valistuneisuus tulee tässä eri kokemuksista, tutkimuksista ja lähteistä kerätyn tiedon puolesta) päätös oli hylätä perinteinen täysin OPOL-menetelmä. OPOL, eli one person one language ei monien tutkijoiden mukaan toimi, eikä varsinkaan tässä meidän tilanteessa.

Katsokaas kun tilanne, jossa toinen vanhempi puhuu vaikka venäjää, toinen suomea ja yhdessä keskenään englantia, on jopa selkeämpi. Lapsi puhuu toiselle venäjää, toiselle suomea ja kaikki yhdessä puhutaan englantia, ja lapsi on itse asiassa kolmikielinen. Meillä tilanne on kuitenkin se, että Dante tulee aina kuulemaan, että vanhempi puhuu myös sitä koko perheen yhteistä kieltä. Minä tulen puhumaan miehelleni, bussikuskille, neuvolatädille, kerhotädille yms. suomea, joten hän kyllä ymmärtäisi, että äiti osaa myös tätä kieltä. Kuten myös esim. asiaa pitkään tutkinut Soile Pietikäinen sanoo, lapsen elämää on mietittävä kokonaisuutena, jossa ei eletä vain kuplassa, äidin kanssa kahden kesken. 

Musta tuntui jotenkin todella vaikealta ajatus, että suomea puhuvassa seurueessa mun pitäisi aina puhua Dantelle venäjää niin, että kukaan muu ei ymmärrä. Mietin myös alkuun, että onko mun venäjän kieli tarpeeksi vahvaa ja osaanko sitä tarpeeksi, että voin opettaa sitä toiselle. Jäin ehkä liiaksikin kiinni siihen ajatukseen, unohtaen sen, että ei mun tarvii lapselleni opettaa yliopistotasoista venäjää. Kaikkialla asiaa tutkiessani törmäsin ajatukseen tunnekielestä, ja oikeastaan siitä se systeemi sitten lähti.

Mihin me siis ollaan päädytty? 

Meillä on sillä lailla onnellinen tilanne, että kaksi vanhempaa puhuu yhteensä kolmea kieltä äidinkielen veroisesti. Niinpä päätimme valita kaksi kieltä, venäjän ja suomen, ja lähteä niillä liikkeelle. Minä puhun venäjää kahden kesken Danten kanssa, tai kun ollaan kolmisin mummin kanssa tai ylipäätään mun perheen kanssa. Kun mieheni on kanssamme, minä puhun vähän molempia. Kun puhumme ja leikimme kaikki yhdessä, puhun suomea. Kun puuhaillaan jotakin, ja selkeästi puhun vain Dantelle, puhun venäjää. ”Mennäänpäs vaihtamaan vaippa” yms. En ole asiassa kuolemantarkka. Puhun sillä, kumpi tulee luonnollisemmin siinä tilanteessa. Mun mielestä tunnekielen tärkein kulmakivi on luonnollisuus ja sitä ei voi pakottaa. Hauskin yllätys tässä on se, että venäjä onkin minulle hyvin luonnollinen kieli puhua Dantelle. Katsokaas kun mieheni on töissä niin, että on kotona yleensä vasta 16-17 aikaan, ja meillä on koko päivä kaksin Danten kanssa. Puhun hänelle venäjää, kerhoissa ja harrastuksissa sitten selvyyden vuoksi suomea. Isin ollessa kotona, puhumme kaikki suomea, joskin jos mieheni on vaikka salilla, suihkussa, laittamassa ruokaa, tms. ja puuhailen D:n kanssa kaksin, puhun hänelle venäjää.

Mieheni puhuu hänelle pelkästään suomea, mutta on opetellut ahkerasti venäjää ymmärtääkseen meitä paremmin. Paljon alkaa jo jäämään ymmärryksiinkin, samoja asioitahan päivittäin toistellaan. Voisi kuvitella, että mulla on joku rakkaussuhde Nilsiään, niin paljon meillä viljellään kotona ”neljzja”-termiä, jonka mies on leikkisästi ristinyt Nilsiäksi.

Äitini on Danten kanssa parina päivänä viikossa miehen ollessa töissä, ja hän puhuu Dantelle venäjää, joten tällä hetkellä venäjä taitaa jopa olla vahvemmin läsnä, sillä arkisin Dante kuulee paljon enemmän venäjää kuin suomea.

Vielä on mahdotonta sanoa, miten tämä meidän ratkaisu on vaikuttanut Danteen ja miten se tulee vaikuttamaan. Tällä hetkellä tulleista sanoista on tullut aika tasaisesti molempia. ”Baba” on mummi venäjäksi ja sitä Dante toistelee paljon. Yhdessä venäjänkielisessä runossa sanotaan Gusi Gusi, ga ga ga, vähän sillen ”hanhet hanhet, sanoo ga ga ga” niin kun D:lle sanoo gusi gusi, hän toistaa perään ga ga ga. ”Äiti” on kuultu muutaman kerran, vaikka hoen sanaa mama ties miten paljon. ”Neljzja” ymmärtää hyvin (joskaan ei välitä), mutta ”ei saa” ei mun mielestä oo ihan niin selkee vielä. Mitäs muuta. Dante oikeastaan sanoo mitä haluaa ja löpöttää non-stop jotain, mutta hän ei suoranaisesti toistele mitään eikä esim. kutsu ketään luokseen. Esim. äiti- tai isi tai baba-sanoilla.

Aika näyttää, miten tuo kehitys tuosta menee. Me ei kuitenkaan aiota tehdä tästä elämää suurempaa asiaa, sillä lähipiirin kokemuksen mukaan, lapset oppivat oikein hyvin puhumaan ja vieläpä parilla kielellä, ilman, että siitä tehdään kuolemanvakavaa. Siskoni puhuivat aina kotona venäjää ja kodin ulkopuolella suomea, ja oikein hyvin pärjäävät molemmilla kielillä ja molemmat on kirjoittaneet pitkästä venäjästä huippuhyvät arvosanat koulussa, vaikka suomi on selkeästi hieman vahvempi molemmilla. Jos ajateltaisiin tästä hyvin yksoikoisesti, pitäisi varmaan kieltää puolia isovanhemmista puhumasta ollenkaan, kun puhuvat korostaen eri kieliä.

Ja heille, jotka ovat huolissaan mun tunnekielestä ja siitä, että mun ei pitäisi puhua venäjää lapselleni, niin mä olen puhunut venäjää perheeni kanssa kohta kolmekymmentä vuotta. Puhun edelleen joka ikinen päivä äitini kanssa ja puhun hänen kanssaan aina venäjää, jos puhumme kahdestaan. Isommassa porukassa, mieheni läsnäollessa tai vaikka kaupungilla saatamme ihan ex tempore puhua suomea. Mutta jos jotain, niin venäjä on mulle ehdottomasti tunnekieli, sillä olen puhunut sitä rakkaimmilleni ja läheisimmilleni koko elämän. On täysin luonnollista, että puhun sitä myös lapselleni.

On rikkaus voida antaa lapselleni sekä kahden maan kieli, että paloja molempien maiden kulttuurista. Se on vain plussa. Liikaa nykypäivänä mielestäni jumitutaan asioihin, jotka eivät ole niin vakavia. Jos jonkun 7-kuiselle tarkoitetun soseen antaa jo puolivuotiaalle, ei se maailmaa kaada. Minä huono äiti annoin lapseni maistaa hapanmaito-tuotteita pienen lusikankärjen verran jo kaksi kuukautta sitten. Hui kamalaa. Sama pätee tähän kieliasiaan. Jos lapsi puhuu minulle muuten venäjää, mutta kutsuu äidiksi, ei se ole niin just. Jos lapsi puhuu muuten suomea, mutta sanoo mua mamaksi, ei sekään maailmaa kaada. Toki hänellä voi olla alkuun pientä hämmennystä kielistä ja voi olla, että hänen puheensa kehittyy hieman hitaammin. Se on muutenkin ihan normaalia kaksikielisille lapsille. Mutta ei hän rikki mene siitä, että minä puhun välillä suomea.

Mielestäni omituisin tilanne olisi se, jossa pitäisi uppiniskaisesti kiinni jostakin kielestä, vaikka se siinä tilanteessa tuntuisi luonnottomalta. Suomalaisen lääkärin tutkiessa hänen korviaan minulle luonnollisinta on lohduttaa häntä sanomalla ”tule äidin luoksi, äiti lohduttaa”. Kun kotona häntä harmittaa, saatan ottaa hänet mieheni sylistä ja sanoa ihan saman asian venäjäksi. Kotona vastaherättyään minun on luonnollisinta söpöstellä hänen kanssaan venäjäksi, kerhoissa minusta olisi outoa puhua välissä venäjää ja sitten laulaa perään rati-riti rallaa.

Mä suhtaudun vähän kaikkeen sellaisella 90/10 on hyvä. Jopa 80/20 on hyvä. Ruoan terveellisyyteen ja kaikkeen elämässä. Jos 80-90 % on erinomaisen hyvin hoidettu, niin ne 10-20 % voi olla vähän rennommin. Jos syö pääsääntöisesti terveellisesti, aina välillä voi possuilla. Jos puhuu Dantelle pääsääntöisesti venäjää, voi sanoa usein jotakin suomeksi. Koska se on luonnollista. Ja mun mielestä paras malli on se, jossa kaikki lapsen läheiset puhuvat niin kuin se on heille ominaisinta ja luonnollista. Jokainen kasvattakoot lapsensa kuten haluaa ja parhaaksi kokee. Jollekin OPOL on sopivin menetelmä, mutta meille se tuntui väärältä ja luonnottomalta.

Odotan mielenkiinnolla sitä, mikä on Danten omavalitsema vahvin kieli. Se voi nimittäin olla hyvinkin venäjä näin alkuun, sillä hän kuulee sitä arjessa enemmän. Voi olla, että se on suomi siitäkin huolimatta. Sillä ei oikeastaan ole väliä, ilmaiskoot hänkin itseään niin kuin tuntuu luonnollisimmalta.

Moni asia on mussa muuttunut tässä äitiyden alkutaipaleella, mutta yhdestä pidän kiinni. Mun mielestä jokainen perhe ja lapsi on oma ainutlaatuinen yksikkönsä ja asioita ei voi niin selkeästi vetää stereotypioiksi. Esim. kiintymysteorian opit on musta hyvä perusta, mutta ne ei ole kiveen hakattuja. Joku vauva voi hyvin, vaikka on 3-kuisena erossa viisi tuntia äidistään, toiset eivät halua olla erossa päivääkään vielä vuoden vanhana. Vaikka D on jo 10 kk, mun on edelleen vaikeaa olla hänestä kokonaisen työpäivänkään verran erossa. Ei kaikki ole lokeroitavissa ja laitettavissa johonkin aikamääreeseen tai siihen, mikä on oikein ja väärin. Lapsen kasvatuksessa tärkeintä on hänen oma persoonansa.

Me ollaan tehty moni asia hieman eri tavalla kuin moni muu ja ollaan oltu niihin tyytyväisiä. Ollaan tyytyväisiä siihen, että annettiin heti tutti. Ollaan tyytyväisiä siihen, että mentiin rintaruokinnan kanssa niin, että kun D siitä halusi irrottautua, hän teki sen itse ilman mitään vieroituksia tai muita, vaikka se oli ehkä hieman aiemmin kuin alunperin toivoin. Ollaan tyytyväisiä, että pidettiin heti alusta kiinni meidän nukkumisjärjestelyistä ja meillä on ollut aina hyvin nukkuva vauva kun ollaan pidetty kiinni hänen rytmistään ja lempeästi hieman muokanneet tottumuksia. Nyt meillä on energinen, hyvin syövä ja hyvinvoiva 10-kuinen, joka nukkuu 12-13 h öitä ja on todella helppo lapsi arjessa, sillä hänellä on niin vahvat rutiinit ja omat jutut. (EDIT: Haluan vielä korostaa, etten missään nimessä tarkoita, että vain meidän toiminnalla meillä on mennyt vauvavuosi helposti ja lapsi nukkunut hyvin. Lapsen omat taipumukset tässä ovat ihan ykkössyynä. Kuitenkin meillekin moni ilkkui ja väänsi ja käänsi, että pitäisi tehdä toisin. Ei tehty, vaan tehtiin omalla tavalla ja uskon sillä olleen onnen rinnalla paljon merkitystä. Oon vahva ”rutiinit tuo turvallisuuden tunnetta” -kannattaja, ja tekemämme valinnat ovat tukeneet juuri meidän lapsen kehitystä 🙂 Siksi lapsia ei pidä koskaan lokeroida samaan lokeroon, sillä jonkun muun lapsen kanssa ei olisi ollenkaan toiminut tällainen elämä ja meidän valinnat. Tärkeintä olisi antaa jokaisen perheen tehdä omat valinnat ja luoda oma elämänrytmi, joka tukee sitä perheen lasta.) Ennen kaikkea meillä on lapsi, joka viihtyy erittäin hyvin niin äidin, isin kuin molempien mummien kanssa, eikä vierasta juuri yhtään. Ei ole väliä onko äiti, mummi vai isi kotona, nukkumaanmenot, kylvetykset ja iltapuurot menee ilman kyyneliä ja ikävää. Toki tämäkin tulee olemaan vielä koetukselle kun vähän vielä kasvaa ja alkaa enemmän ymmärtämään, mutta sitten handlataan ne erityisasiat juuri sillä tapaa, joka on meille kaikista oikein.

Tarkoituksena ei ole kehuskella tai yrittää kellekään työntää meidän tapaa ajatella asiaa, vaan lähinnä vaan tuoda ilmi sen, että me ollaan todella tyytyväisiä siihen, että ollaan ajateltu asioita välillä sen annetun mallin ulkopuolelta niin, että ollaan menty meidän perheen tarpeet huomioiden ja niiden määräämänä. Se on toiminut meille tähän mennessä kaikessa ja uskon vahvasti, että toimii myös siinä kaksikielisyydessä.

Miten muut kaksikieliset ovat menetelleet? 

Kommentit (26)

  1. Essi

    En voi ymmärtää tällaista hälyä asiasta. Tunnen todella paljon kaksikielisiä, kaikki pärjänneet elämässä hyvin. Toki toisesta kielestä on ajan kanssa tullut vahvempi, mutta toinen kulkee sivussa mukana. Lapsella on luontainen herkkyys oppia kieliä, enemmänkin kuin yhtä kerrallaan, joten ennemminkin olisi hölmöä jättää tällainen tilaisuus käyttämättä kuin teillä on. Mielestäni erittäin hyvä päätös siis 🙂

  2. Elsa

    Vuosia parin hyvän ystävän perheitä seuranneena voisin kuvitella teidän ratkaisun jopa edistävän kaksikielisyyttä. Toisen ystäväperheen kohdalla pidettiin kynsinhampain kiinni OPOL-menetelmästä ja lapsien kasvaessa se johti jokaisen kohdalla sen ei-paikallisen kielen vieroksumiseen. Lapset kokivat ”nolona” sen, että äiti puhui julkisilla paikoilla ja muiden suomenkielisten läsnäollessa vierasta kieltä, he alkoivat protestoimaan sitä eivätkä puhuneet äidilleen kotonakaan enää tätä kieltä. Toki vuosien karttuessa tämä protestointi on jäänyt pois, mutta tietyssä iässä lapsille näköjään voi olla kova paikka olla ”erilainen” kun muut. En toki väitä että kaikille kävisi näin, mutta itse en näiden kokemusten perusteella olisi liian tarkka näissä kieliasioissa. Varmasti lapsi oppii kummankin kielen kun niitä päivittäin kuulee, tärkeämpää mielestäni antaa lapsen vapaasti ilmaista itseään millä kielellä juuri silloin haluaakin. Tämä tietysti vain omaa pohditaa, saa nähdä miten meillä toimitaan jos joskus lapsia meille suodaan 🙂

  3. :)

    Olisi ihana saada videota missä puhut venäjää:)

  4. Annika

    Teillähän on tosi fiksun kuuloinen systeemi. Ihanaa, kun Dantella on mahdollisuus oppia kaksi kieltä!! Olen aiemminkin tästä kommentoinut, mut aina särähtää korvaan, kun sanot et kiitos teidän rutiinien niin teillä on niin hyvin nukkuva lapsi. Varmasti osasyy on rutiinit mut osa varmasti ihan puhdasta hyvää munkkia. Josta voitte olla enemmän kuin tyytyväisiä nimittäin univelka on niiiin perseestä :D. Mut aina se vähän ärsyttää, kun siitä tulee sellainen olo, et jos jengi kenellä on hyvin nukkuvat lapset niin aina ajattelee et ”nukkuu hyvin, koska olen kasvattanut hyvin”. Mun lapsista toinen nukkuu hyvin, toinen ei, ja ihan on tarkalleen samat rutiinit 😀 Mut toi kaksikielisyys on sellainen juttu, et ei varmasti voi pieleen mennä, annatte upean lahjan Dantelle. Ja muutenkin toi sun periaate tosta 80/20 ajattelusta. Oon samaa mieltä, ehdottomuus on jotenkin raskas piirre missä vaan mut myös tässä vauvamaailmassa. Ehkä se on jotain sellasta, et kerrankin voi kontrolloida jotain täysin. Mut ku ei voi. Elämässä tulee asioita joita ei voi kontrolloida. Nojoo.. Tää on tätä, äidit liikaa kiillottaa omaa sädekehää ja tuomitsee muita, vaikka pitäisi ymmärtää ja tsempata ja tukea.

    • Anna

      Siis joo, totta kai me ollaan oltu todella onnekkaita tässä asiassa. Lähinnä tolla rutiinilla tarkoitin siis sitä, kun meillekin heti ilkuttiin, että ei ole hyvä näin ja noin, ja meille ollut hyvä juuri niin ja näin 🙂

      Me ollaan ihan superonnekkaita, että meillä on tällainen lapsi, joka mukautuu helposti ja joka on todella helppo ja mutkaton kaikin puolin. Sitä ollaan ehkä saatu vähän hienosäädettyä sitä arkea, mutta ei kaikki todellakaan ole siitä kiinni 🙂

    • Eveliina

      Mä kyl sanoisin, että rutiineilla on iso merkitys. Ja kuten annakin sanoi, luovat turvallisuuden tunetta lapselle. Toki en ole itse äiti, mutta lapsirakkaanna paljon keskustellut ystävien ja oman äitini kanssa. Omalla äidillä 3 lasta ja sanoo että rutiineilla on suuri merkitys myös silloin jos lapsella on univaikeuksia, kuten minulla kuulemma oli. Meillä syötiin/nukuttiin/ulkoiltiin suunnilleen samoihin aikoihin päivisin (ei nyt kellokaulassa tokikaan, mutta kuitenkin). Mä uskon kyllä tähän samaan. Meillä systeemiä ylläpidettiin jonkin verran vielä alakoulussakin, joskin äiti sanoo että siihen mennessä osasimme itsekin mennä järkevään aikaan nukkumaan jne. Eli kyllä tässä on varmasti perää, mekin siskojen kanssa kaikki kolme erilaisia vauvoja ja ihmisiä, mutta rutiinit ovat olleet kaikille tarpeen.

      • Sofia

        Olen ehdottomasti samaa mieltä rutiineista! Me ollaan myös pidetty tiukasti kiinni siitä että säännölliset rutiinit täytyy päivissä olla. Rutiinit tuovat lapselle turvallisuuden tunteen. Varmasti meilläkin on käynyt erittäin hyvä tuuri kun lapsi nukkuu ja syö hyvin ja on muutenkin reipas ja tyytyväinen. Aika lailla samoilla sanoilla kuvailisin omaa lastani kuin sinäkin. Varmaankin monen asian summa ja tilanne voi toki vielä elää suuntaan jos toiseenkin. Nauttikaa yöunista ja iloisesta lapsesta 🙂 Itsekin kuulen jatkuvasti ”kyllä se vielä vituiksi menee” -tyyppisiä kommentteja. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Te teette mahtavaa kasvatustyötä poikanne kanssa!

  5. Marjut

    Erittäin hyvä kannanotto tähän asiaan. Meillä on sellainen tilanne, että miehelläni on reilu viisivuotias lapsi. Mieheni äidinkieli on espanja, minun suomi ja mieheni kanssa puhumme yhdessä englantia. Mieheni osaa myös suomea ja on töissä suomenkielellä, mutta olemme puhuneet aina ( n.4 vuotta) yhteisenä kielenä englantia. Mieheni puhui lapselle pelkkää espanjaa noin 0-2/3-vuotiaaksi ja hänen äitinsä taas suomea. Nykyään mieheni puhuu lapselleen suurimmaksi osaksi englantia, mutta espanjaa nimenomaan tällaisissa arkiasioissa. Minä puolestaan puhun lapselle suomea, mutta pienet asiat, kuten ( mennään, tule syömään, haluatko maitoa yms.) puhun espanjaksi siksi, että hänellä säilyisi kieli koko ajan edes perustasolla. Lapsi ei asu kanssamme ja muuten viettää aikaansa hyvin suomenkielisessä ympäristössä. Hän on oppinut englannin täysin korvakuulolta ja nykyään puhuu sitä ihan mielettömän hyvin. Hän puhuu englantia myös isäpuolensa kanssa. Espanjan taito on hyvin alkeellinen, mutta selvästi hänellä muistissa. Vierailu mieheni kotimaassa sujui hyvin espanjaksi, kun ympärillä oli espanjaa puhuvia sukulaisia. Tällä hetkellä ainut ”ongelma” on se, että välillä lapsi sekoittaa kieliä esim. lisäämällä englanninkielisen sanan lauseeseen, jos ei sitä muista suomeksi. Tällainen monikielisyys on mielestäni ihan mieletön rikkaus, kun ajattelee, että lapsi puhuu englantia jo ihan ala-asteen englannin tasolla. Suomi on silti selkeä äidinkieli. Kaikki ohjelmat ja pelit tykkää katsoa ja kuunnella englanniksi. Enkä yhtään ole huolissani etteikö suomenkielen lukeminen ja oppiminen tule luonnostaan kun kouluun pääsee. Espanjan kieli pysyy perustasolla myös mukana koko ajan. Silti mieheni kokee, että hän haluaa tässä vaiheessa puhua lapselleen englantia, koska pienenä Espanjan kieli ei tarttunut niin hyvin, että he voisivat sujuvasti keskustella keskenään sillä kielellä. Ymmärtää todella paljon, mutta ei osaa ilmaista itseään yhtä hyvin. Mun mielestä ootte tehneet hienon päätöksen, joka tulee olemaan Dantelle suuri rikkaus kasvaessa 🙂

  6. Seija

    Jaksaako jotku oikeesti välittää miten te puhutte teidän lapselle? Aika hurjaa ja varsinkin jos tullaan kärkkäästi esittämään mielipiteitään. Olen miettinyt, että onko nämä omia mielipiteitään/kasvatusoppejaan jakavat oikeasti vaan kateellisia vai mitä ihmettä? Ajattelisi että kaikilla olisi tiedossa, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa toimia.

    Ihan mahtavaa että lapsenne oppii kaksi kieltä ja aika moni kahta kieltä lapselle puhuva ei ole varmaan edes miettinyt asiaa näin syvällisesti kuin te. Tulette pärjäämään varmasti mainiosti!! 👍

    Ystäväni mies on meksikolainen ja heidän poikansa puhuu sujuvasti suomea ja espanjaa, kun hän oli pienempi niin isänsä puhui espanjaa ja poika saattoi vastata suomeksi, mutta nyt hieman vanhempana ymmärtää jo että on eri kielet. He eivät ainakaan koskaan ole kantaneet huolta ja kaikki on mennyt superhyvin ja vitsi mikä rikkaus.

  7. Miisa

    Mielenkiintoista, että kaksi- tai monikielisyydestä on edes olemassa vääntöä siitä, mikä on oikein tai mikä väärin. Saamelaisena en ole koskaan törmännyt keskusteluun siitä, miten lapsi pärjää vanhempien puhuessa eri kieliä (on yleistä, että saamelainen saa kielen vain toiselta vanhemmaltaan).

    Pitäisin jopa aika hirveänä sitä, että vielä nykypäivänäkin saamelaisia edes vihjaillen kiellettäisiin puhumasta omaa äidinkieltään lapselleen ja jatkamasta kulttuuria sen osalta.

    En oikein ymmärrä, miksi tilanne olisi erilainen minkään muunkaan kielen kohdalla?

    • Katja

      Aivan loistava huomio! Miten ketään voi kieltää jakamasta omaa äidinkieltään lapselleen jos tapaa ei koeta oikeaksi? Tämän pamautankin seuraavalle kritisoijälle/ihmettelijälle.

    • m

      Hei Miisa,
      nyt mun täytyy valitettavasti korjata että voi kyllä, ei edes vihjaillen vaan hyvin suoraan tokaisten puhutellaan milloin hulluksi tai idiootiksi, milloin lasu-tapaukseksi ja milloin neuvolassa sitten kauniimmin vihjaillaan että oletko varma kielivalinnastanne tai oletko nyt miettinyt sitten tätä tulevaisuutta kun ajattelitte tämän saamen nyt sitten kuitenkin valita kieleksi. Vaihtoehtoisesti neuvolassa voidaan myös sivuuttaa koko aihe, tai jättää vanhemman arvioitavaksi lapsen kielellinen kehitys, ”kun tämä teidän kielitilanteenne on niin poikkeuksellinen”. Tai sitten kieltäydytään uskomasta, kun vanhempi kääntää lapsen nimeämät eläimet tai värit saamesta suomeksi, ja todetaan tai pahimmillaan kirjataan ettei lapsi osaa jotakin. Tai sitten voidaan puhua saamenkieliselle lapselle todella ylikorostetun hitaasti ja s e l k e ä s t i suomea kuten jollekin idiootille. Pahinta tässä varmasti että asumme ihan täällä Saamenmaalla, pohjoisessa, jossa voisi kuvitella että hommat sujuu edes ammattilaisten kanssa. Mutta kun ei, ja tuo kylillähuutelu on jopa pahentunut tässä viimeaikojen keskustelujen vuoksi.

      Ja kyllä, valitetaan minkä keretään, koulutetaan, muistutetaan, puhutaan, jauhetaan samaa asiaa vuodesta toiseen. Jospa jo mun lapseni saisivat kasvattaa lapsensa saamelaisiksi ihan rauhassa 🙂

      Mutta siis joo, tämä piti päästä korjaamaan, kun tilannetta ei tarvitse ”pitää hirveänä” vaan se ihan oikeasti paikoin on sitä.

      Ja siis mahtavaa kuulla että puhutte venäjää! Monikielisyys todella on rikkaus ja kieli avain sinne kulttuuriinkin.

      • iduska

        Ihan kamalaa :/ Paljon tsemppiä sinne! Itse olisin varmasti opetellut saamen jos se olisi ollut mahdollista koulussa, se on niin kauniin kuuloista <3

  8. Ansku

    Hyvä postaus! Meillä myös aina hyvin nukkunut lapsi, jolle juuri esim iltatoimiin kelvannut kuka vaan tuttu aikuinen. Näin ollut aina ja on edelleen lapsen ollessa yli 2-vuotias. Ei siis tuossakaan automaattisesti tule vaikeampaa vaihetta.

    Meitä myös siunattu hyväntuulisella ja ns. helpolla lapsella. Toki itse pidetty tietyistä rutiineista kiinni tiukastikin, mutta taitaa perimä ja temperamentti vaikuttaa eniten.

  9. Katja

    Kiitos tästä postauksesta! Laitoin miehen lukemaan tämän ja uskon sen auttavan hänen pähkäilyynsä aloittaa tämä kaksikielisyys rumba oman syntyvän lapsemme kanssa. Mies painii samojen asioiden kanssa, että osaako hän tarpeeksi hyvin toista äidinkieltään ja kokee hyvin vaikeana ajatuksena alkaa puhumaan suomenkielisessä seurueeessa toista kieltä lapselle.

    Olen kuitenkin sitä mieltä että tärkeintä on yrittää tarjota lapselle tämä kielirikkaus omalla parhaalla mahdollisella tavallaan sen sijaan että jättää kokonaan yrittämästä sen takia ettei koe luonnolliseksi muiden ”hyväksymää ja oikeaksi todettua” tapaa.

  10. Lara

    Mielenkiintoinen juttu ja kummaa tosiaan, että asia muita ihmisiä vaivaa! Meillä puhutaan lapselle kahta kieltä, minä suomea ja mies viroa (mies kyllä puhuu erittäin hyvin suomea ja minä ymmärrän ja puhun jonkin verran viroa ). Tällä hetkellä lapsi 1v 9kk ymmärtää kumpaakin kieltä, mutta sanoo lähinnä sanoja vain suomeksi. Ainoa sana minkä sanoo aina viroksi on ”emme” eli äiti. Tämä on tosiaan aika hassua, sillä lapsi kuitenkin kuulee 80% ajasta suomea (aikaisemmin minun kanssa kotona ja nyt päiväkodissa) mutta silti sana ”äiti” on tullut vain pari kertaa hänen suustaan. Mutta on upeaa nähdä miten noin pieni lapsi jo jollain tapaa hallitsee kaksi kieltä, se on kyllä rikkaus ja toivottavasti uusien kielien oppiminen jatkossakin olisi helpompaa.

  11. Sari

    Tämä oli tosi hyvä aihe ja olen iloinen että päätit kirjoittaa aiheesta! Asun nimittäin itse Ruotsissa ja poikaystäväni on ruotsalainen. Meillä on reilun vuoden ikäinen poika ja olen paljon pohtinyt ja stressannut tätä kieliasiaa. Alusta saakka oli selvää että puhun lapselleni tunnekieltäni eli suomea. Mutta tässä vuoden aikana olen huomannut että aina ei suomen puhuminen eri tilanteissa tunnu niin luonnolliselta. On tuntunut oudolta yrittää puhua vain suomea kun muut seurueessa ovat puhuneet ruotsia. Joten olen usein puhunut itsekin ruotsia pojalleni, ja juuri esim neuvolassa tai vauvauinnissa jne. Ja olen tuntenut siitä huonoa omaatuntoa koska päähän on niin iskostunut ajatus siitä että pitää puhua vain suomea jotta lapsi sen oppii. Ja samaa kuulee ympäriltä, ihmiset ”neuvovat” että pitää vaan sinnikkäästi puhua suomea ja tavallaan pakottaa lapsikin (sitten myöhemmin) puhumaan sitä. Joten oli jotenkin helpottavaa lukea teidän valinnasta ja siitä että se näyttää toimivan hyvin 🙂 Samaan tapaan tapaan olen toiminut jo itsekin, mutta nyt voin jatkaa tuntematta niin huonoa omaatuntoa siitä että en koko ajan puhu vain ja ainoastaan suomea lapselleni.

  12. Christa

    Hauska lukea sun ajatuksia kaksikielisyydestä ja kielenopettamisesta lapselle. Meille tämä on ollut vähän haastava asia. Olen itse kaksikielisestä perheestä (suomi-ruotsi), mutta koko aikuisikäni puhunut lähinnä suomea, kunnes neljä vuotta sitten vaihdoin ruotsinkieliseen työhön ja sen jälkeen työkielenä on ollut lähes pelkästään ruotsi. No, meillä on kolme lasta, joista vanhin jo 11 ja nuorin 6. Pohdin kieliasiaa kovasti, kun esikoinen syntyi, mutta minusta olisi tuntunut luonnottomalta puhua lapselle ruotsia, kun en itsekään kieltä käyttänyt siinä vaiheessa elämää. Sitten kun aloin päivittäin käyttämään työssäni ruotsia alkoikin harmittaa, etten ole lapsille opettanut ruotsia. Kahden vanhemman kohdalla alkoi olla jo myöhäistä, mutta mieheni kannustuksesta aloin puhua nuorimmaiselle ruotsia ja hän sai 1,5, vuotta sitten vihdoin paikan ruotsinkielisestä päiväkodista. Nyt hän puhuu aivan sujuvaa ruotsia. Kun olen tytön kanssa kahdestaan, puhumme ruotsia. Muun perheen seurassa puhumme suomea. Näin jälkeenpäin kyllä harmittaa, etten puhunut pojillekin ruotsia. Mutta silloin 11-10 vuotta sitten ruotsi ei yhtään kuulunut elämääni, eikä varsinkaan ollut tunnekieli. Poikiakin harmittaa, etteivät he osaa ruotsia kuten pikkusisko. Esikoinen aloitti ruotsin nelosluokalla ja on kyllä sitä nyt ihan kivasti oppinut, mutta ei toki yhtään samoissa määrin kuin pikkusisko. Kyllä kaksikielisyys on ennenkaikkea rikkaus ja vain etu lapselle.

    Mä kyllä vähän uskon rutiineihin nukkumaanopettelussa. Meidän kaikki kolme lasta on opetettu nukkumaan tuossa 9 kk tienoilla ja sitä ennen olivat aika huonoja nukkujia. Heillä on kaikilla hyvin erilainen temperamentti, joten en usko että ihan pelkästä tuuristakaan on kyse, että nukkumaanopettelun ja tarkkojen iltarutiinien jälkeen he ovat nukkuneet todella hyvin. Uskon muutenkin rutiinien tuovan lapsille turvallisuutta ja selkeyttä päiviin.

  13. Krista

    Hyvä blogikirjoitus tästä kaksikielisyydestä ja kiva kuulla, että on muitakin jotka ovat päätyneet kaksikielisyydessä vastaavanlaisesti 🙂 Tunnekielen puhuminen vaan kumpusi luonnollisesti heti meidän pikkuisen synnyttyään 😍 Minä puhun venäjää pikkuiselle (3kk) kahden kesken, puoliso suomea, yhteinen kotikieli on Suomi. Бабушка puhuu erittäin rikasta venäjää hänen kanssa, joten mun ”onko oma venäjän kieli riittävän vahva”-huoli helpottui. Ja juuri näin että kyseessä ei ole korkeaa yliopistotason venäjänkielen opettamista. Kerhoissa yms on tullut puhuttua suomea tai venäjää tilanteen mukaan. Itse olen kasvanut venäjän ja vironkielen keskellä ja suomen kieli tullut mukaan 4-vuotiaana, pelkkää plussaa kun on useita kieliä ympärillä 🙂

  14. Emma

    Hyvin kirjoitettu! Olen kyllä näiden vuosien kuluessa ymmärtänyt, että sun tekemien valintojen takana on valtavasti tutkimustyötä ja ajatusta. Tunnekielen puhuminen omankin käsitykseni mukaan on kaikkein tärkeintä ja se näyttää teillä toteutuvan. Jännittävää kyllä varmasti sitten teidän kuulla, kumpi kieli tulee ensimmäisenä 🙂

  15. Jutta

    Mielenkiintoinen teksti! Itsellä se tilanne, että mieheni on Venäjältä ja olen aina ollut sitä mieltä, että jos/kun meille lapsia siunaantuu, niin ehdottomasti haluan, että hän oppisi molemmat kielet. Sehän on rikkaus! Ja uskon, että siitä tulee olemaan lapselle pelkästään hyötyä sitten tulevaisuudessa. Lisäksi haluaisin itsekin oppia kovasti venäjää.

  16. Marika

    Meillä mies puhuu lapselle viroa ja minä suomea. Muutettiin ruotsinkieliselle alueelle ja tekis mieli laittaa lapsi ruotsinkieliseen tarhaan ja kouluun. Pelottaa vaan onko siinä jo vähän liikaa kieliä ja miltä lapsesta mahtaa tuntua kun hän menee tarhaan eikä ymmärrä mitä muut puhuvat. Onneks on vielä hetki aikaa päättää kun lapsi täyttää vasta kaksi 🙂

  17. -A-

    Meidän ipanat olivat alle 2-vuotiaita, kun muutimme Saksaan. Perhe sius kokonaan suomalaine , mutta voin sanoa, että vajaa 9-vuotiaat puhuvat nyt hiukan paremmin saksaa kuin suomea. Vaikka kotona puhumne suomea sekä kuuntelemme suomalaista musiikkia iso merkitys on kuitenkin koululla, saksaa puhuvilla kavereilla, harrastuksilla jne. Silloin ykkösenä on tietysti saksa, Saksassahan asumme. 🙂 Joskus puhuvat niin hassuja suomeksi tai sanat unohtuvat, mutta mitäs siitä, niin minäkin puhun hassuja! 😀 Ystäväpariskunnan poika puhuu isänsä kanssa kroatiaa, äitinsä kanssa portugalia, puhuu todella sujuvaa englantia jonka on oppinut mm. hoitopaikasta ja käy nyt Saksassa koulua saksaksi. 8-vuotias puhuu siis jo 4 kieltä sujuvasti. 🙂 Monikielisyys on rikkaus.

  18. Nimetön

    Hyvä aihe, ja minusta tästä on hyvä kirjoittaa kun monikulttuurisia suhteita tulee globaalissa maailmassa olemaan yhä enemmän ja enemmän

    Ainoa uhka kaksikielisyydessä taisi olla se, ettei lapsi opikaan yhtään äidinkieltä kokonaan. Heitä on Suomessakin enemmän kuin koskaan, ja vaarana on että he eivät opi koskaan ilmaisemaan itseään puheella.

    Tämä vaara taisi tosin olla suurempi vanhemmille, jossa vanhemmat puhuvat eri kieltä äidinkielenään ja keskenään kotona ’vaillinaista: englantia ja tällöin lapsi ei opi yhtään kieltä kunnolla.

    Teidän rento asenteenne kuulostaa hyvältä ja kun molemmat puhutte suomea niin tuskin mitään vaaraa onkaan äidinkielettömyyteen! 🙂

  19. Raakel

    Oon vähän kade kaikille, jotka ovat saaneet kaksikielisen kasvatuksen. Kielen opettaminen on mielestäni hieno ”lahja” antaa lapselle! Luot pojallesi hyvät puutteet ymmärtää maailmaa laajemmin.

  20. Johanna

    Kävin pitkästä aikaa kurkkaamassa taas blogiin ja huomasin, että olit tullut äidiksi – onnea! Meillä on myös kaksikielinen perhe ja puhumme lapsille äidinkieltämme italiaa & suomea, mutta keskenämme englantia. Suunnitelmanne kuulostaa hyvältä, mutta sen verran vielä hoksauttaisin, että lapsenne ei opi englantia ellette puhu sitä heille suoraan. Me emme ole halunneet opettaa lapsillemme muuta kuin omaa äidinkieltämme, vaikka englantia hyvätasoisesti puhummekin, ja vaikka he altistuvat sille päivittäin, he eivät sitä ymmärrä. Tavallaan ihan kätevää kun on ”salakieli” 😀 Nykyään kuitenkin Suomessakin enkun opiskelu aloitetaan aikaisin, joten se kielitaito onneksi rupeaa karttumaan jo varhaisessa vaiheessa.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.