Familylife by Mungo-Anna
Familylife by Mungo-Anna

Äidin työmatka

Taaperon äidin 40 h työmatka näyttää ainakin mun toteuttamana tältä:

Ensimmäinen tunti: Voi eiiii, tulee hirveä ikävä, en kestä, on jo ikävä.

1h mennyt: Mitenhän se pärjää ilman mua? Täytyykin laittaa viesti hoitajalle ja kysymys miten menee.

1,5 h mennyt: Menipä toi passintarkastus nopeasti ja helposti. Hetkinen mitä se tämä on, tämä loungessa istuminen ja kahvin nauttiminen eikä kahvin hörppiminen nopeasti liian kuumana ja lapsen perään juokseminen?

2 h: Hello menneisyys, miten ihanaa onkaan palata aikaan, missä voi kuunnella musiikkia kuulokkeista välittämättä siitä, että pitäisi olla tarkkana ja kuulla kaikki. Ja kokonainen lento sitä, että voi tehdä läppärillä juttuja eikä keskittyä toisen ihmisen viihdyttämiseen. Ahh, mikä ihana vapaus ja itsenäisyys!

4 h: Apua, mitä jos kotona tapahtuu jotain, mitenhän nopeasti mä pääsen sinne? Pitää laittaa viestiä hoitajalle, että oon perillä ja mut saa helposti kiinni, pidän puhelimen koko ajan päällä.

8 h: Illallinen? Aikuisessa porukassa? Kukaan ei heittele ruokaa ja sylje riisiä pois? Viiniä ja keskustelu jostakin muusta kuin possun röhkinästä ja siitä onko lystiä? Onpas lystiä!

10 h: Apua, pitää mennä jo nukkumaan! Hetkinen. Ei itse asiassa tarvii. Mä voin istua tässä ja nauttia illallisesta ja seurasta. Hetkinen, enkö mä oo kuuteen tuntiin muistanut mun lasta ja muistanut laitaa viestiä? Mä oon maailmanhistorian huonoin äiti. ”Mitä kuuluu, nukkuuko lapsi, onko hänellä kaikki hyvin, onko ikävä?”

12 h: Hotellin sänky vain minulle? Olen taivaassa. Voinko katsoa telkkarista mitä haluan ja tehdä töitä? Ihanaaaaaa, this is life!

22 h: Ahhhhh, hotelliaamupala. Yksin. Omassa rauhassa. Ei sotaa aamupuurosta, ei vinkunaa siitä, että pitää pysyä paikallaan. I love my life! Kahvia ja kaurapuuroa, ei meteliä ei ylipuhumista syömiseen.

24 h: Miksei mulla oo vielä ikävä? Onpas töissä kivaa!

30 h: Työpäivä pulkassa ja aikaa käydä kahvilla, pyörähtämässä Tukholman keskustassa. Ahhh, täällä on kaikki lemppareimmat kaupat ja merkit ja ihania kahviloita, pyörinpä ja nautinpa elämästä.

30h15min: Mulla on hirveä ikävä, mä kuolen tähän.

30h30min: Mä en oo koskenut mun lapseen yli vuorokauteen, mä ehkä kuolen ilman halia ja hänen tuoksuaan.

31h: Mitä väliä, että aikaisempi lento olisi ollut 200 € kalliimpi, kenen perkele erinomainen idea oli ottaa myöhäinen lähtö ja ajatella, että onpahan aikaa pyörähtää kaupungilla? Ai niin, mun. Oon maailman kuppasin äiti.

33h: Jessss, voin lähteä lentokentälle! Ei mun vielä tarttis, mut mä voin. Toisaalta oon viimeisen tunnin hörppinyt kahvia ja katsellut lapsen kuvia, joten mitäpä väliä missä sen tekee.

36h: Jesssss, oon ihan kohta kotona. Mulla on hirveä ikävä. Paljonkohan aviomies kiukuttelee, jos haen lapsen sänkyymme keskellä yötä nukkumaan, koska mä tarviiiiiiiin haleja.

37h: Pitäskö skipata huominen reppupäivä kerhossa? Pitäskö mun olla näyttäytymättä aamulla ennen kerhoa, että malttaa olla kerhossa? En mä pysty, mä haluan nähdä, halia ja olla lähellä. Ihan totta, voisko tää lento jo lähteä?

38h: Kiitos elämä, oon enää ajomatkan päässä! Ihan kohta, ihan kohta meen nuuhkimaan keuhkot täyteen hänen tuoksuaan. Täytyy muistaa pitää vauhti rajoitusten puitteissa, vaikka mieli tekisi lentää kotiin hirveetä ylinopeutta.

40 h: Home sweet home. I will never leave again. Kunnes huomenna haaveilen seuraavasta kerrasta.

Conclusion: Niin kauan kun on kivaa porukkaa ja inspiroiva ympäristö ja töitä porukassa, ei ehdi mieli karkaamaan. Kun vapaa-aika alkaa, alkaa ikävä. Ja reilun vuorokauden päästä lähdöstä alkaa fyysiset vieroitusoireet. Mutta voi että se ensimmäinen halaus poissaolon jälkeen. I’m alive again!

On ihanaa päästä työmatkalle, tuntea itsensä aikuiseksi ja tärkeäksi eri tavalla kuin äitinä, mutta kyllä sitä omaa pientä tulee ihan hirveä ikävä. Ihan tunneissa ja parissa päivässä varsinkin.

Mitä muut työmatkoja tekevät äidit on keksiny keinoiksi selviytyä?

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.