Monna
Monna

Menettämisen pelko

Mitä se on? Tunteeko kaikki sitä?

Minä tunnen sitä lähes päivittäin. Varsinkin iltaisin, kun istun Emman sängyn vieressä ja katson pian nukahtavaa tai jo nukkuvaa pientä rakasta. Kurkkuun nousee pala ja sydäntä puristaa. Menettämisen pelko on välillä suuri!

Tiedän, että järjellä ajateltuna se ei kannata. Mikään liika pelkääminen ei ole hyvästä tai järkevää. Mutta ainakin itselläni tunteet välillä lyö kovaa järjen yli ja silloin tulee se olo, että miten ikinä selviäisin jos tämä rakkaan lapsen menettäisin. Jopa tämän sanominen tuntuu kamalalta.

Porvoossa tapahtuneesta pienen lapsen murhasta en voinut edes lukea. Näin otsikot, mutta en kertakaikkiaan pystynyt avaamaan artikkelia. Tuollainen on jotain niin käsittämätöntä, että en pysty mitenkään käsittämään sitä. Niin kamalaa, että alkaa itkettämään jos yhtään annan enemmän ajatusta sille. Miten kukaan voi tehdä lapselle niin?!? Sellainen ihminen on syvästi paha ja jos jollekin toivoisin kuolemantuomion olevan mahdollista, niin lapsenmurhaajalle!

Mutta se siitä, en halua puhua siitä enempää. En pysty.

Emma on minulle kaikki kaikessa. Haluan suojella häntä kaikelta pahalta. Niin uskon ajattelevan kaikkien vanhempien. Tai ainakin suurimman osan. En mitenkään jatkuvasti 24/7 pelkää jotain tapahtuvan, mutta iltaisin monesti se tunne tulee. Yritän silloin sulkea ajatukseni, tiedän ettei pelkääminen auta mitään.

Mutta mistä menettämisen pelko johtuu? Onko se asia, jota pystyy järjellä toppuuttelemaan? 

***

Kommentit (11)

  1. Katariina

    ihania kuvia<3

  2. Sari

    Heippa Monna! Oon lukenut sun blogia reilun vuoden verran mutta en ole ennen mitään kommentoinut.. Aijemmin olin vieraillut sivuillasi sillontällön mutta viimevuonna kun Emma syntyi,aloin lukea säännöllisimmin. Varmaan myös siksi että oma tyttöni syntyi kaksi päivää Emman jälkeen, joten kaikki ajatuksesi menivät aika yksiin aina omieni kanssa. 😀 Ennen tytön syntymää olin aika huoleton eläjä, koska en periaatteessa ollut vastuussa kun itsestäni. Ajattelin että lapsen synnyttyä jatkan samaa linjaa ja haluan olla rento ja huoleton äiti. No,kuinkas sitten kävikään..
    Sydän syrjällään ja tippa linssissä luen vähän väliä lehtiä ja kirjoituksia lapsien kiusaamisesta,pahoinpitelyistä ja nyt vielä tämä puukotus, joten todellakin ymmärrän menettämisen pelon mitä tunnet. Joka aamu ja ilta saa olla onnellinen kun se pieni on vieressä ja turvassa. Välillä pelottaa sekin että toivottavasti ei siirrä omaa huolta ja pelkoaan tuohon pieneen, sillä sitäkään ei halua! On siis aika opettelua tama äitinä olo ja omien uusien tunteiden kanssa eläminen! Ps. Emma on ihana! 🙂

  3. Jonna

    Porvoon tapahtuma oli minullekin liikaa. En voinut lukea uutisia, pelkkä tieto tapahtuneesta kauheudesta sai voimaan pahoin ja loputtomat kyyneleet valumaan poskille. Kun ajattelee sitä pientä, kuinka peloissaan ja hämmentynyt hän on ollut oman isän pahuudesta. Viaton lapsi ja äiti kokivan karmeimman mahdollisen kohtalon. En voi kuvitella miten suurta tuskaa äiti kokee tällä hetkellä ja kuinka siitä voi koskaan selvitä.

    Itsellä on 4v ja 10kk ikäiset pojat jotka ovat maailman rakkaimmat enkä ikinä selviäisi jos heitä ei enää olisikaan. Haluan suojella ja varjella heitä ikuisesti. Ihan kun äidin kuuluu!

  4. Nelli

    Hei Monna.
    Tähän oli pakko vastata, sillä tämä on varmasti asia, mikä meitä (lähes) kaikkia vanhempia yhdistää. Joku minulle sanoikin ennen ensimmäisen lapseni syntymää, että varaudu siihen, että samaan aikaa lapsen syntymän kanssa syntyy myös elinikäinen menettämisen pelko. Ja näinhän se olikin.
    Kuten sinäkin sanoit, niin ei tuo tunne onneksi aina ole vahvana päällä, mutta hetkittäin, jopa usein, kuitenkin. Varsinkin, jos lapset ovat satuttaneet itsensä hieman pahemmin leikkien lomassa ( poikaa jouduttu useampaan otteeseen käydä tikkaamassa lastenklinikalla….. pojat :/) niin tunne voimistuu joksikin aikaa niin voimakkaaksi, että ajattelen, että miten tätä pelkoa voi kestää lopun ikää?!
    Joten luulenpa, että tätä se vanhemmuus on ja eroon siitä tunteesta ei varmaan koskaan tule pääsemään. Toivotaan rakkailemme turvallinen ja onnellinen elämä <3
    Kaikkea hyvää teidän perheelle.

  5. Emmi

    Heippa Monna ja kiitos ihanasta blogista 🙂 ymmärrän sua ihan täysin! Meidän pieni poika syntyi hiukan vajaa pari kuukautta sitten ja siitä lähtien ollut ihan kauhea menettämisen pelko. Nimenomaan just iltaisin ne ajatukset hiipii mieleen ja tulee ihan itku. Mulle tulee välillä sellasiakin ajatuksia, että mä en nyt voi nauttia tästä vauvasta ”liikaa”, ettei tätä viedä multa pois. Vaikea selittää, mutta toivottavasti sait ajatuksesta kiinni. Luulenpa, että nää tunteet on sellaisia mitkä ei ikinä poistu, pahenee vaan. Mä oon luonteeltani muutenkin tosi herkkä ja sellanen murehtija, osasyy varmasti siinä.
    Hyvä kun puhut asiasta. Uskon, että meitä on monta muutakin ja ehkäpä vertaistuki auttaa tähänkin 🙂
    Oikein hyvää jatkoa teidän perheelle, olette ihan parhaat vanhemmat Emmalle <3

  6. Carla

    Moikka Monna. Puit hyvin sanoiksi sen, menettämisen pelon. Erityisesti Porvoon tapahtumien jälkeen olen ollut herkillä tämän asian suhteen. Sain esikoistyttöni heinäkuun lopulla, enkä olisi koskaan, milloinkaan, voinut kuvitella minkälaisia tunteita sen myötä herää. Rakkaus tuota omaa pientä, hentoa, rakasta kohtaan on ylitse pursuavaa, sanoinkuvaamatonta. Ja se, kun antaa joskus ajatuksille joskus vallan miettiä, mitä jos häntä ei olisikaan. En usko että minuakaan enää olisi, siltä se tuntuu. Ja kuten sanoit, pelkääminen ei auta mutta sekin on kai vain yksi osa tätä vanhemmuutta. Niiden monien muiden ihanien asioiden ja tunteiden rinnalla 🙂

    Ihanaa loppuvuotta perheellenne! 🙂

    http://www.lily.fi/blogit/carla-b

  7. Eve / Queen Of Everything

    Vaikkei mulla ole lasta niin olen kokenut monesti elämässäni menettämisen pelkoa silloin, kun olen jonkinlaisessa ”hormonihuurussa” 🙂 Erään parisuhteeni ensimmäinen vuosi oli tosi raskasta aikaa koska olin niin rakastunut ja löytänyt ”sen oikean” että usein itkeskelin ja olin varma että toinen kuolee, tai sairastuu vakavasti ja joudun katsomaan hänen hidasta kitumistaan ja hiipumistaan.

    Toinen vastaava tuli kun hankin koiran. Ekan viikonlopun olin ihan hysteerinen ja itkin kun pelkäsin etten saa pidettyä sitä hengissä. Se oli niin pieni, heikko ja viaton. Kesti kuukausia että pystyin alkaa rentoutumaan ja eka vuosi meni ihan heikoilla jäillä tuon koiran kanssa. Sitten kun tuli toinen pystyin vasta alkamaan rentoutumaan 😀

    Että… joo. Kyllä sitä kai kokee monet ihmiset eri asioissa 🙂

  8. Sussu

    Täällä myös 9kk Emman äiti ja jo raskauden alusta asti olen kärsinyt todella pahasta menettämisenpelosta. En pystynyt juuri raskaudesta nauttia, kun pelkäsin menettäväni sen pienen aarteen. Vauvan synnyttyä tilanne ei ole todellakaan helpottanut. Jos vauva nukkuu yli kaksi tuntia äännähtämättä, on pakko käydä katsomassa, että hän hengittää. Yölläkin herään usein kuuntelemaan, että vauva hengittää. En ole uskaltanut antaa vauvaa hoitoon kenellekään, vain minä ja mieheni hoidamme Emmaa. Pelkään liikaa, että jotain sattuisi.. lähinnä pelkään kätkytkuolemaa tai tukehtumista. Meillä syödään aika vähän sormiruokaa tästä syystä. Tiedän, että pelkoni ylittää ”normaalin” pelon rajat ja täytyisi luultavasti työstää tätä asiaa jonkun kanssa..

    Yksi pelkoani lisäävä tapahtuma oli, kun olimme kyläilemässä anopillani. Siellä oli myös mieheni sisko. Anoppi ja sisko ovat molemmat sairaanhoitajia. Emma oli nukkumassa ja meidän piti lähteä kotiin ja jouduin hakemaan Emman kesken päiväunien vaunuista. Nostin kopan eteisen lattialle. Käänsin ihan hetkeksi selän ja anoppini ja miehen sisko huusivat järkyttyneenä, että eihän se hengitä. Molemmat seisoivat ja tuijottivat järkyttyneenä vauvaa. Menin vauvan luokse, nostin rauhallisesti syliin ja herättelin vauvaa. Vauva avasi unisena silmänsä. Emma oli vain todella syvässä unessa, eikä siksi väännellyt naamaansa tai hengittänyt kovin kovaan ääneen. Olin jotenkin ajatellut, että sairaanhoitajalle jos kenelle uskaltaa lapseni jättää hoitoon. Mutta tuostakin tilanteesta jäi sellainen musta pilvi, kun alan ammattilaiset menivät aivan lukkoon tilanteessa 😞

    Mutta ehkäpä saan pelkoani työstettyä ja uskallan viedä tytön hoitoon, että saamme mennä vaikka treffeille mieheni kanssa. Viimeistään kuitenkin päiväkotiin tyttö viedään 1,5 vuotiaana, niin olisi ihan hyvä totuttaa mummolassa hoidossa olemiseen ennen sitä..

    Itseänikin kiinnostaisi, helpottaako tämä menettämisenpelko koskaan.

  9. Äiskä

    Voin hyvin samaistua tunteeseesi. Minulla on nyt 1v 2kk ikäinen tyttö ja hänen syntymänsä myötä tuli ihan järjetön menettämisen pelko. En sitä koko aikaa ajattele, mutta juuri monesti iltaisin tai lapsiin kohdistuvien kauheiden uutisten jälkeen itku tulee, kun katsoo omaa pientään ja miettii, mitä jos…

    En ennen lasta voinut kuvitella, kuinka paljon voi pelätä jonkun menettämistä ja oikeastaan kaikkea, mitä lapsen puolesta voi pelätä. Toisaalta en voinut myös kuvitella sitä rakkauden määrää, mitä omaa lastaan kohtaan voi tuntea. Toki rakastan esim. miestäni todella paljon, mutta itse ainakin Koen, että rakkaus jota omaa lastaan kohtaa tuntee, on jotain ihan erilaista eikä sitä voi verrata mihinkään muuhun rakkauteen. Sen rakkauden määrän takia varmasti se menettämisen pelkokin on tuolla takaraivossa niin järjettömän suuri.

    Itse en ole voinut lapsen syntymän jälkeen lukea mitään uutisia, jotka koskevat lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa tms. Pelkän otsikon näkeminen riittää. Olen jopa ajatellut lopettaa iltalehtien lukemisen, kun pelkän otsikon näkeminen saa aikaan niin.pahan olon ja saattaa se itkukin tulla.

    Menettämisen pelon lisäksi huomaan pelkääväni myös muita lapseen liittyviä asioita. Olen esim. Miettinyt mitä jos lastani joskus kiusataan? Mitä tekisin, miten voisin estää sen ja mitä kamalaa siitäkin voisi seurata? Turhahan tällaista kaikkea on etukäteen pelätä, mutta se taitaa kuulua meidän leijona emojen elämään, että maailman suurimman rakkauden mukana tuli myös pelko.

    • Äityli

      Lohdullista tietää, että muutkin äidit kokevat tällaisten pahojen uutisten lukemisen liian raskaaksi!

  10. Äiti

    Minulla on pieni poika. Olen usein miettinyt onko oma päivittäinen menettemäisenpelko normaalia. Se suuri rakkaus omaa lasta kohtaan on niin valtavaa. Tämän tekstin jälkeen tuntuu että niin se on normaalia, ehkä se ettei olisi menettämisen pelkoa olisi epänormaalia. Näin se vain on äitiyden monet tunteet.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *