Monna
Monna

Kehonkuvani matka

Luin ihanan Kipan postauksen hänen kehonkuvastaan ja siitä, kuinka jo pienestä tytöstä hän oli kokenut olevansa pullea. Muhun kolahti toi teksti, koska mä oon itse aina ajatellut itteni vähän pyöreäksi ja pikkusen isommaksi kuin muut.

Mulla ei koskaan oo ollut syömishäiriötä, muistan kylläkin kerran nuorempana kokeilleeni jos osaisin oksentaa sormet kurkkuun työntämällä. En osannut ja hyvä niin. Syömättä en oo pystynyt olemaan koskaan, on tullut aina niin super paha olo jos ei oo saanut tarpeeks usein ruokaa koneeseen. Ihan pikkutytöstä asti.

Mä olin meiän luokan ensimmäisiä tyttöjä, jolla alkoi rinnat kasvaa ja muotoja tulla. Silloin mua kiusattiin. Mun luokan muutama tyttö naureskeli mun rinnoille ja huuteli, että Monnalla on tollaset vesimelonit. Vuotta vanhempien luokalta myös muutama tyttö mulle jotain huuteli rinnoista, mutta se onneks loppu lyhyeen. En muista ainakaan kuin nämä muutamat kerrat.

Mun ruumiinrakenne on aina ollu sellanen muodokas ja ”tanakka”. Tai niin mä oon sen itse aina ajatellut. Mä en oo koskaan ollut mikään siro. Kun aloin treenaamaan taas enemmän viis vuotta sitten, mulle muodostu tosi nopeesti lihaksikkaat jalat ja peppuun lisää lihasta. Vaikka mulla olikin silloin ns. ”parhaimpina” treeniaikoina hyvä kehonkoostumus ja lihasta paljon, niin mä pidin itteäni silti vähän isona. Tuntuu hassulta kirjoittaa tätä, mutta niin se on.

Mä oon paljon puhunut kehopositiivisuudesta ennen ja jälkeen raskauden ja ennen ja jälkeen mun elämäntapamuutoksen. Se miks oon kirjoittanut siitä niin paljon johtuu just tästä mun matkasta. Mä en oo koskaan tainnut olla täysin sinut oman kroppani kanssa. Enkä oo sitä tänäkään päivänä 100%.

Juttelin yhden ystäväni kanssa pari päivää sitten näistä kehonkuvista. Hän laitto mulle viestiä, että oli rohkeeta kirjoittaa Melkein alaston totuus. Puhuttiin siitä, että meillä molemmilla on aika samanlainen kuva omasta kropasta tällä hetkellä: vaatteet päällä JES ja alasti ei niin jes. Puhuttiin myös siitä, että vaikka ois hyvä itsetunto ja ois vahva ja varma ihminen, voi silti olla niitä hetkiä kun ei koekaan itseään 100% hyväksi, nimenomaan ulkoisesti. Mutta että se on ok olla välillä epävarma.

Mutta mitä enemmän näistä kehopositiivisuus ja kehonkuvamietteistä puhutaan ääneen, sen parempi. Ja olin mä sitten mitä hyvänsä mieltä omasta kropastani, niin en halua ikinä Emman edessä haukkua omaa vartaloani tai ulkonäköäni. Muutenkaan en usko negatiivisuuden voimaan, en siis usko siihen tässäkään asiassa.

Meillä kaikilla on vaan se yksi keho, meiän pitäis muistaa kohdella sitä hyvin. Puhua siitä kauniisti ja ajatella siitä nätisti. Mun mielestä on kamala kuulla, kun naiset sanoo ettei voi katsoa itseään peilistä tai että inhoaa omaa vartaloaan. Se mitä peilistä näkyy on vaan kuori, pitäis aina muistaa ajatella mitä kaikkea muuta se keho tekee ja olla kiitollisia myös siitä miten se toimii. Jos se oma peilikuva ei jonain päivänä miellytä, niin se on ihan ok! Jos peilikuva alkaa ahdistamaan niin paljon ettei halua edes katsoa itseään peilistä, pitäis asialle löytää joku ratkaisu. Apu voi löytyä kehoa muokkaamalla treenin tai ruokavalion tai vaikka kirurgin veitsen avulla, mutta sen pohjimmaisen ratkaisun pitäis aina lähteä pään sisältä.

***

Kaunista viikonloppua! <3

Lue myös:

– Itseluottamus – minun tarinani

– (Lähes) alaston totuus.

– Onko normaali vartalo nykyään jo se isompi?

– Sananen siitä BMI:stä

– Muhkuramanifesti

Kommentit (6)

  1. Nimetön

    Itse oon syntyny 80 luvulla ja yläasteella ollessa muistan että tyttöjen piti olla aina laihoja ja pieni peppu. Ei ollut tätä trendiä ku nyt et iso peppukin on jees. Ainakin se on vaikuttanu muhun tosi pitkään. Edelleen pitäs olla vaan laiha…

    • Monna

      Mä muistan myös tän trendin! Itsekin syntynyt 80-luvulla. 🙂 Ja myös muhun tää trendi on vaikuttanu.

  2. vsl

    Moi Monna! Tässä oli kiva aihe blogitekstiksi! Mutta, palautteena haluaisin antaa, että kaipaisin vähä lisää syvyyttä aiheeseen. Tai siis, enemmän pohdintaa, enemmän.. ehkä simppelisti kaipaan vaan enemmän! 😀 Tiedän että sulla on aika kortilla, mutta osaat kirjoittaa niin sulavasti, aidosti ja hienoista aiheista, että melko usein tuntuu kuin olen lukemassa loistavaa kirjaa, mutta siitä puuttuu viimeiset sivut… tai jatko-osa. Tällaisiin pohtiviin blogiteksteihin ehkä kaipaisin hieman lisää asiaa.

    • Monna

      Moi! 🙂
      Kiitos palautteesta! Joskun mietin, että jaksaako porukka lukea jos on tosi pitkiä tekstejä. 😀 Mutta näköjään ainakin osa jaksaisi!

  3. Juujuu

    Samaa oon miettinyt kuin eka kirjoittaja, että sillon omassa nuoruudessa/lapsuudessa piti olla pieni ja hoikka ja mahdollisimman kapeat reidet ja olematon peppu. Itsellä ei ollut ja vaikka nyt on ”in” olla isopeppuinen ja naisella saa olla reittä ja habaa niin en koe oloani mitenkään hehkeäksi oikeastaan koskaan. Treenaan mutta nyt on päässyt talven aikana tulee sellanen 6-7kg ylimääräistä ja oon niistäkin ottanut hirveet paineet koska vaikka sillon 7kg ja puoli vuotta sitten olin monenkin mielestä tosi hoikka niin koin itse silloinkin olevani iso. Koska peppu, reidet, tissit. Ei auta asiaa kun mies ekaa kertaa ikinä suutuspäissään haukkui mua läskiksi lehmäksi vähän aika sitten..

    • Monna

      Niinpä! Mä muistan myös tuon kapeareitisen ihanteen!
      Ja voi kamala, sun mies on sanonut pahasti. 🙁 Toivottavasti ymmärsi pyytää anteeksi.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *