Metallisydän
Metallisydän

Isimasu

Katselin tänään salilla ollessani itseäni peilistä. Muutama vuosi sitten peilissä näkyi rintalihasten kohdalta puristava paita ja suonikkaat käsivarret. Nyt niiden sijaan peilistä katsovalla kaverilla oli selkeästi havaittavissa pullotusta vatsan kohdalla. Siellä se isimasu piileskeli paidan alla…

isimasu

Isimasu

Isimasu ei ole paidan alle ilmestynyt kertarysäyksellä, se on hiipinyt sinne pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan. Vielä muutama vuosi sitten selkeästi näkyvissä olleet vatsalihakseni ovat kätkeytyneet hyvään piiloon pienen vararenkaan alle. Tilanne on sinänsä hassu, että se ei stressaa minua lainkaan.

Vielä muutama vuosi sitten nykyisenlainen vatsa olisi ollut minulle kauhistus. Silloin elämä pyöri suuressa määrin treenaamisen ja tarkan ruokavalion ympärillä. Treenaaminen tuli ensin ja sitten vasta muut asiat. Ruokailujen välit oli tarkkaan mietitty ja mitään ylimääräistä en suuhuni laittanut. Edelleen treenaaminen on arjessani suuressa roolissa, mutta se on taas vuosien jälkeen palannut koko arkea määrittävästä elämäntavasta takaisin harrastukseksi, eikä ruokavaliokaan ole ollut sitä fitnesstä pitkiin aikoihin.

Arvomaailman muutos

Tuolloin muutama vuosi sitten viikon kohokohta oli kova jalkatreeni pudotussarjoineen. Edelleen se on kyllä mieluista puuhaa, mutta häviää mennen tullen yhteiselle levontahetkelle Emilian kanssa. Enää ei edes korvapuustien maistelu jää haaveilun tasolle kuten aiemmin, vaan leipomiseen kuuluu oleellisena osana myös yhdessä tuoreiden leipomusten maistelu, useammankin pullan tai sämpylän verran.

Treenaamista puolestaan luonnollisesti jossain määrin rajoittaa lapsiperheen kiireinen arki. Mitenkään ei olisi mahdollista treenata aiempaan tapaan kuutta kertaa viikossa, hyvä kun pääsee sen neljä kertaa viikossa salille. Ihan joka viikko ei tosin ole mahdollisuutta siihenkään – ja aina silloin tällöin yhteiset barbie-leikit menee treenaamisen edelle vaikka aikaa salitreenille olisikin. Elämän prioriteetit on menneet jokseenkin uusiksi.

Eikä tässä nyt missään nimessä ole tarkoitus vatsan kasvamisesta Emiliaa syyttää. Kyllä syypää paidan kiristämiseen muualtakin kuin hihoista löytyy nimenomaan sieltä peilistä. Ihan hyvin voisi lapsiperheen arjessa syödä tarkasti ja terveellisesti, vaikka ei treenaamaan ihan entiseen tahtiin ehtisikään. Lauantaisin irtokarkkeja voisi valita vain Emilialle ja pullaakin voisi toki leipoa sitä itse sen kummemmin ahmimatta – mutta miksi? Vatsalihastenko takia? Jotenkin sellaiset asiat on vaan menettäneet merkitystään ja muut asiat nousseet merkityksellisemmiksi.

Joskus vielä…

Oikeasti se palo tuohon fitness-touhuun löytyy kyllä vielä jostain sisältäni ja aina silloin tällöin se sieltä kurkkii. Ne kovat jalkatreenit maistuu edelleen hyvältä ja dieettaamistakin on tietyllä tavalla ikävä. Olenkin vakaasti päättänyt että ne piilossa olevat vatsalihakset tulen joskus vielä kaivamaan esiin. Sitä en kuitenkaan osaa varmaksi sanoa, tapahtuuko se jo ensi kesäksi vai vasta joskus myöhemmin. Nyt viihdyn sen verran hyvin isimasuni kanssa, ettei ainakaan välitöntä tarvetta fitness-kuplaan takaisin sukeltamiselle ole…

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.