Miten tieni vei ortodoksiseen kirkkoon

(Scroll down for English summary)
Ortodoksinen kirkko oli ollut mielessäni aina jotenkin mystisenä ja suljettuna paikkana, josta ainoastaan tiesin fyysisen sijainnin kotikaupungissani. Syy, miksi edes mietin sinne menemistä oli oman “sieluni hätä”. Se oli aukko, jota olin yrittänyt täyttää kaikella muulla uskon sijasta ja se edelleen kumisi tyhjää. Ja jotenkin se usko ilman kirkkoa tuntui valtamerellä pikkupaatilla ajelehtimiselta. Syy, miksi aloin miettiä ortodoksiseen kirkkoon tutustumiseen oli löytää kirkko, joka ei ole muuttunut ja ei muutu tämän maailman oikkujen mukaan. Aiemman ortodoksista kirkkoa käsittelevän postaukseni voit lukea täältä.
Koulun uskonnontunneilta ei juurikaan ollut jäänyt mitään mieleen ortodoksisesta kirkosta ja googletin jotain perustietoa siitä ennen kuin menin ensimmäisen kerran kirkkoon vuoden 2015 alussa: Ikonien suuteleminen ja kunnioittaminen. Neitsyt Marian huomattavasti suurempi esilläolo kuin protestanttisissa kirkoissa. Katumuksen sakramentti ja runsaasti vieraalta kuulostavia sanoja, joita en aiemmin kuullut. Se mystisyys lisääntyi entisestään.

Muistan vielä hyvin kun astuin tammikuun kylmästä hämyiseen kirkkoon illan palvelukseen. Olo oli varsin jännittynyt. Netti oli osannut kertoa monista ortodoksien tavoista ja kirkkokäyttäytymisestä, mutta niiden kokeminen sai aikaan jännityksesta hikoavat kämmenet ja möyrivän mahan. Kuiskasin edessäni kirkkoon tulleelle naiselle, että olen ensimmäistä kertaa täällä ja en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Nainen neuvoi istuutumaan kirkossa vasemmalle puolelle, siirtymään keskelle kun pappi liikkui kirkkosalissa suitsutusastian kanssa ja ehtoopalveluksen alkaessa nousin muiden mukana seisaalleen ja seurasin, kuinka muut tekivät ristinmerkkiä ja kumarsivat. Kokeilin itsekin, mutta se tuntui silloin jotenkin teeskentelyltä. Enhän minä ole ortodoksi. VIELÄ.
Jokin kuitenkin kirkossa veti puoleensa ensimmäisestä tilaisuudesta lähtien. Ehkä se oli tuota ehtoopalvelusta ennen ollut tapaaminen papin kanssa, joka hyvin lyhyessä keskustelutuokiossa toi esiin monia asioita, joita huomasin kaipaavani. Ehkä se oli palvelus, jonka tunsi kaikin aisten: kauniit ikonit, tuohuskynttilöiden liekkien hento lepatus, suisutussavun tuoksu, laulava rukous ja fyysinen osallistuminen rukoukseen. Ehkä se oli palveluksen jälkeen ollut opetus kirkosta. Ehkä se oli kirkon muuttumattomuus tässä koko ajan muuttuvassa maailmassa. Kaikki tuo sai minut palaamaan kirkkoon sunnuntaina liturgiaan (jumalanpalvelukseen) ja seuraavalla viikolla ehtoopalvelukseen ja katekumeeni opetukseen. Tiesin ja tunsin sen sisimmässäni, että tämä oli minun paikkani. 
Liityin kirkkoon sen vuoden palmusunnuntaita edeltävänä Lasaruksen lauantaina. Kirkkoon liittymisen jälkeen pääsin osallistumaan ehtoolliselle. Se oli todellinen juhlan tuntu. Tuosta tulee tänä vuonna kuluneeksi kolme vuotta. Kirkko oman vajavaisen uskoni tukipilarina on ollut tärkeä asia varsinkin nyt sairastumiseni aikana, mutta myös muutenkin elämässä. 

On vielä paljon asioita, joita en ole ortodoksisesta kirkosta kokonaan elänyt/ omaksunut. Juhlia on paljon, ja ortodoksisen kalenterin seuraaminen todella rikastuttaa elämää. Onnun paastoamisessa, mikä sekin on muistutus heikosta ihmisluonteesta ja vajavaisuudesta. Elämä sinänsä jo on matka ja niin on uskonelämä, jossa olen vieläkin hyvin alussa. Ehkä kauneimpia ja lohdullisia lausahduksia itselleni ortodoksisuudesta on, kuinka ortodoksinen askeesi on hengellistä psykiatriaa (lue lisää täältä) ja kuinka kirkko on hengellinen sairaala (lue lisää täältä). Niissä jotenkin huokuu lämpö ja Jumalan armo.

Miten ortodoksisuus näkyy elämässäni muuten kuin kirkon elämään osallistumisessa? Kotona on ikoneja ja pieni kotialttari. Sen luona, ikonien edessä rukoilen (rukoilen muulloinkin, se ei ole “kahlittu” asiaksi, joka tehdään vain ikonin edessä). Kannan kaulassa ns.kolmen poikittaisen puun ristiä eli slaavilaista ristiä. Pyrin käymään ehtoollisella säännollisesti. Myös katumuksen sakramenttiin osallistuminen eli rippi kuuluu ortodoksin elämään. Kuten moni muu kristitty, pyrin toteuttamaan kristillistä vakaumustani kaikissa arkisissa toimissani. Tähän viimeisen kohtaan moni usein älähtää: muka kristitty ja tekee sitä sekä tätä. Kristitty ei ole virheetön ihminen. Kukaan meistä ei ole. 

Jos ortodoksisessa kirkossa käynti kiinnostaa, niin ei välttämättä  kannata minun tavoin etsiä netistä tietoa ja tulla jokseenkin jännityksen sekaisia tuntein kirkkoon ensimmäistä kertaa. Pidä vain kaikki aistit auki. Kaikki muu tulee aikanaan. Jos kuitenkin haluat lisää tietoa, niin kannattaa ottaa yhteyttä oman paikkakunnan seurakunnan pappiin ja lisää voit esimerkiksi lukea ortodoksisesta kirkosta  erinomaisesta tietopankista TÄÄLTÄ.
_________________________________________________________________________________
English summary: ” How I became Eastern Orthodox”  I became Eastern Orthodox Christian three years ago. It was 6 months after I found faith in Christ. I knew very little of Eastern Orthodox church and it was in my mind somewhat mysterious and closed from outsiders. I was wrong and very pleasantly surprised. Many thing draw me to the church. Maybe it was the first meeting with the priest and how from our discussion I realised that the church consisted of many things I had been missing from my life. Maybe it was the first time I stepped to the dimly lit church for an evening service. Maybe it was the beautiful icons, prayer that was sang and the how the people participated in the prayer with bows and making the sign of cross. Maybe it was the scent of the incense in the church, maybe it was all of it but I knew very quickly that I wanted to be a member of this church. 


What does it mean to be Orthodox Christian? I have home altar with icons where I pray ( I do pray other times too. Talking to Heavenly Father is not tied to place or time). I carry so called slavic cross with three crossbars on my neck. I try to participate Divine Liturgy and holy communion regularly and do also go to confession. Like other Christians I try to apply Christian way of life to all the aspects of my life. It continuous growth.
Kommentit (2)
  1. Hei, minäkin olen liittynyt ortodoksiseen kirkkoon. Siitä tulee tänä vuonna… hetkinen… 20 vuotta. Löysin muuten blogisi, kun aloin tässä kärsiä pahenevasta vapinasta. Sitten googlettelin kaikkia sairauksia ja (luulo)sairastin milloin parkinsonia ja milloin mitäkin neurologista juttua. Mutta nyt vapina on hellittämässä, kai?Kaunis kotialttari! Minä en ole muuten ikinä osallistunut (vielä) sairaanvoitelun sakramenttiin.

    1. Maria Strong
      21.1.2018, 19:43

      Kiitos kovasti kommentista! Itsellä oli kynnys sairaanvoiteluun,mutta sillä oli jo mielelle jotenkin parantava vaikutus.Kyllä tämä tästä ja Luojan haltuun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *