Miten kertoa lapsille sairaudesta?
Tarvitseeko sairaudesta välttämättä kertoa lapsille? Ehdottomasti kyllä, jos sairaus muuttaa lapselle tuttua ja turvallista arkea. Kun äidillä on veto täysin pois, joutuu pitämään ekaluokkalaisen esikoisen olkapäästä tukea parinsadan metrin kävelymatkalla ja on hermot kireällä miltei koko ajan, tajuaa pienempikin lapsi, että jotain on vialla. Meillä minun sairastuminen on vaikuttanut normaaliin perhe-elämäämme, vaikka ONNEKSI on ollut hyvä tukiverkko (iso kiitos kuuluu isovanhemmille).
Maalaisjärjellä ja suurella tunteella
En lukenut opuksia, miten lapsille pitäisi kertoa sairaudesta. Ajattelin kuitenkin selvitä tästä maalaisjärjellä ja äidinvaistolla. Ensin kerrottiin, niin kuin asia oli. Äiti oli pari päivää lääkärissä, kun äidin jalat eivät toimineet normaalisti. Diagnoosin varmistuttua ja kun toimintakykyni ei korjaantunut toivomallani tavalla, koin että oli aika keskustella asiasta esikoisenikanssa.
Kerroin, että äidillä on sairaus, jonka vuoksi äiti on väsynyt ja ei jaksa kävellä pitkään. Esikoinen kysyi, milloin minä paranen. Kerroin totuuden – tämä sairaus on äidillä aina. Tämä mietitytti esikoista ja hän kysyi, että olenko vieläkin sairas kun hän on kasvanut isoksi. Kyllä, mutta äitikään ei tiedä sitä, onko tämä väsymys äidillä aina. Keskusteluun tuli myös kuolema ja miksi äiti on sairastunut. Äiti ei kuole nyt ja kukaan ei tiedä, miksi äiti on sairastunut.
Ei pidetä piilossa
Kolmivuotias kuopus ei paljon selityksiä kaipaa, eikä oikeastaan edes halua. Kun äiti sanoo, että äiti on nyt tosi väsynyt, niin se on tai ei ok lapselle. Touhuun ei vaikuta vanhemman jaksamiset. Onneksi meillä on ollut aikaisemmin mainitsemani mahtavat isovanhemmat huolehtimassa, että äiti saa ladata nolla-akut puolison ollessa pois kotoa.
En ole piilottanut sairauttani lapsiltani, koska – no siinä ei olisi mitään järkeä. Silloin kun on ketuttanut, olen purkanut tunteita lasten kuulumattomissa. Kyyneleet sen sijaan kuuluu elämään ja lapset ovat meillä nähnyt, että aikuinenkin voi olla surullinen itkuun saakka.
Lasteni kasvaessa sairautta joko tarvitsee tai ei tarvitse käsitellä uudestaan. Se riippuu, miten tauti käyttäytyy. Jos oireet pysyvät minimissä ja relapseja ei tule, niin muut perheestämme saa melkein unohtaa minun tautini. Jos näin ei ole, niin onneksi lapset ovat sopeutuvaisia. Kahden vanhemman ja tukiverkoston varassa he saavat kuitenkin elää lapsuuttaan ilman, että äidin tauti suuremmin siihen vaikuttaa. Ainoa, mitä äiti toivoo tällä hetkellä on se, mitä kaikki äidit toivoo omien voimavarojensa kannalta: siivoa omat sotkut, tottele äitiä ja käyttäydy kiltisti. Meidän perheessä nuo listautuu otsakkeen alle: useinmiten mahdoton tehtävä.