7.10.2018

Aika pysähtyä

Paljon revittiin rikki.

Paljon, mihin luotin. Paljon, mikä oli itsestäänselvyys.

Minut pakotettiin pysähtymään. Ei varovasti jarrutellen, vaan kuin sadan kilometrin tuntivauhdilla ojanpientareelle. Kuin pyörähdys, toinen. Aivan kuin vauhdissa katolleen miettien, miten tästä eteenpäin. Tähänkö elämä loppuu.

Koneisto oli yskinyt ylikierroksilla jo pitkään.

Varoitusmerkit olleet punaisella. Minä jatkoin matkaa vielä koneen savutessa. Kerroin siitä kanssamatkustajille. Mitäpä kukaan siihen osaa sanoa. Minä olen kuskina. Kukaan muu ei hyppää tilalleni.

Muut ajoivat ylinopeutta rajoituksista huolimatta. Matkassa täytyi pysyä. Siellä jossain siintää se jokin päämäärä, mihin kaikilla on kiire. Sinne on päästävä.

Siinä minä lopulta makasin. Toipumassa. Hiljaisuudessa. Yritin luoda kiirettä. Se aiheutti aina vain takapakkia. Kiirettä ilman oli vaikeaa olla. Kun tahti hiljentyi, möröt alkoivat nousta sängyn alta. Sieltä, minne olin niitä painanut vuosien ajan. Ne eivät olleet pysyneet aiemmin vauhdissa mukana. Nyt niitä täytyi kohdata.

Peilistä takaisin katsoi nainen,

jota en tuntenut. Se oli elänyt kauan elämää, jota vastaan koko minuus huusi. Entä maisemat matkan varrella, jotka meni ohi? Entä se P-paikka tien varrella, jossa olisin voineet hengähtää? Entä se elämä, jonka läpi menin jalka tiukasti kaasulla? Kiihdyttäen vauhtia kuin automaatiolla.

Hiljaisuus on hankalaa.

Paikoillaan olo ahdistaa. Odottaminen on vaikeaa. Pelko siitä, että toiset löytävät sen valtatien päästä jotain, mikä minulla menee ohi. Toisten kulkupelit kestää. Paljon pidempään kuin omani.

Mitä jos minun matkani olisikin erilainen?

Hyppäisin nitisevät mankelini satulaan. Polkisin hitaasti silloin kun jaksan. Lepäisin kun väsyttäisi. Istuisin pysähdyspaikoille termarikahville. Selkä liikenteeseen ja kasvot edessä kohoavaa männikköä päin. Ihastelemaan, kuinka ihmeellistä ihmiselo on.