Sä oot vanha nainen, ei sun pitäis puhua noin!

Oon melkein aina ajatellut, että ikä on vaan numeroita ja oma mielentila. Paitsi sillon joskus alaikäisenä teininä ois tehny mitä vaan, että ois saanu muutaman vuoden lisää mittariin. Aina jos joku poika kysyi ikää niin piti huijata pari vuotta ikää lisää ja helpostihan se läpi kyllä meni niille pojille. Noora viistoista vuotta oli helposti Noora seittemäntoista vuotta.

vanhuus2

Kahdeksantoistavuotiaana sitä osas hetken aikaa olla onnellinen siitä, että on täysi-ikäinen mutta nopeasti sitä alkoi toivomaan, että olis jo sen 20 vuotta. Jossain vaiheessa kuitenkin iän karttumisella ei ollu enää merkitystä. Silti jos esimerkiksi joku kysyy mun ikää niin herkästi mä vastaan siihen, että arvaa. Tiedän, se on varmaan helvetin ärsyttävää. On vaan hitsin mielenkiintoista kuulla miten näyttää eri ikäiselle eri ihmisten silmissä.

Mä oon aina juhlinut mun synttäreitä ja mun mielestä syntymäpäivät on ollu iloinen juhla. En oo juurikaan kriiseilly karttuvista vuosista ja siitä, että mulla ei oo sitä mitä oppikirjat kirjoittaa. Ei lapsia, ei miestä, ei mitään. Jotenkin mulla on  myös ollu aina sellanen olo, että jotenkin mun fyysinen ikä ei täsmää mun henkisen iän kanssa. Tai siis, täsmää juu. Järkeä on tullu joka vuosi roimasti lisää tähän päähän. Mulla kuitenkin on sellanen ajatus, että en koskaan halua menettää tätä tietynlaista lapsen pilkettä mun silmäkulmasta, minkä varsin hyvin tiedän sieltä löytyvän. Haluan hölmöillä ja hassutella ja tehdä lapsellisia juttuja. Jos joku ulkopuolinen meinaa määritellä mut sen mukaan jotenkin tyhmäksi tai pennuksi niin se on hänen mielipiteensä. Pääasia on, että mä oon onnellinen.

vanhuus1

Iän mukana on tullut roimasti myös itsevarmuutta. Tietää mitä haluaa eikä pelkää sanoa sitä ääneen. Tiedän, että mun ei tartte täällä mielistellä ketään ja mä pärjään varsin hyvin täällä elämässä näin. Sen takia myöskään muiden mielipiteet minusta ihmisenä ei juurikaan hetkauta suuntaan tai toiseen, tai lähinnä tarkoitan niitä negatiivisia kommentteja.

Tässä muutama päivä sitten käveltiin kauppaan. Oltiin kaupan pihassa jo missä nuorien poikien lauma oli just eroomassa eri suuntiin. Pojat oli jotain nelos – vitosluokkalaisia. Pojat huusivat toisilleen moikat, tai MO! niinkuin ilmeisesti nykypäivänä on tapana sanoa. Pojilla vaikutti olevan niin hyvä mieli, että mieki sit liityin (tietenkin) heidän juttuunsa ja huusin yhdelle pojalle takaisin MO! Poika käänty joponsa selässä ja sano, et en mä kyllä sulle puhunu. Mä olin sit et aiii etkö mulle puhunu 😀 Poika jatkoi matkaansa pyörällä ja hihkas mulle vielä, että sitäpaitsi sä oot niin vanha nainen, että ei sun pitäis puhua noin!

Että semmosta! Sitä alkaa jo oikeesti olemaan sen ikäinen ja näköinen, että tollasten nuorten jannujen, eli lapsien silmissä sitä alkaa näyttämään vanhalle. Kyllähän sen itsekin muistaa miten lapsena kolmekymppiset oli omissa silmissä jo tosi aikuisia. Nyt mä oon sitten siinä iässä itsekin.

Mut sitä mä en allekirjoita, että kun oon tän ikäinen, että mun pitäis olla ja elää tietyllä tavalla. Mää tuun höpsäilee aina ja ikuisesti.

vanhuus3

Kommentit (9)
  1. Tule isoksi elä aikuiseksi,näin olen mikäki aina ajatellu ja näin tulen ajattelemaan 😊

    1. Hyvä ajattelumalli 🙂

  2. Tommi Hartikainen
    20.4.2016, 19:12

    Onnellinen ihminen on sen ikäinen kuin tuntee olevansa. Mieliala merkkaa mielestäni enemmän kuin virallinen syntymävuosi 📍

    1. Nimenomaan. Ikähän on vaan numeroita, itse sä teet elämästäsi sellaista kun tahdot sen olevan 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *