Mansikkapilvi
Mansikkapilvi

MUN URAN VAIKEIMMAT TAPAUKSET

Ne tapaukset on sellaisia, että ne ei mun mielestä unohdu vaikka vuosia kuluu. Osa vaikeimmista jutuista tapahtui silloin kun vielä opiskelin sairaanhoitajaksi ja tein keikkaa koulun ohessa. Ne oli ja on edelleen niin isoja asioita, että vaikka nyt kohtaisin samanlaisia tilanteita, jäisi ne mun mieleen varmasti.

Vaikeimmat tapaukset ei ole niitä, missä ihminen on tuotu hengenhädässä ambulanssilla päivystykseen. Ne ei ole niitä kun joku huutaa tuskasta sairaalan sängyllä, kun jalka on monesta kohtaa poikki ja sisäelimet vuotaa verta. Vaikein tapaus ei ole se kun odoteltiin päivystykseen potilasta jolla oli vatsa-aortta revennyt. Lopulta potilas ei tullut päivystykseen saakka vaan kuoli matkalle. Vaikeinta ei ollut katsoa silmiin miestä, joka oli ollut avannossa yli puoli tuntia ja jonka ruumiinlämpö oli 28,5 astetta. Ne silmät oli nähneet melkein kuoleman. Vaikeinta ei ole nähdä pientä lasta tajuttomana, kroppa konkreettisesti riekaleina kun kotona oli sattunut vahinko. Ei ole vaikeinta edes nähdä niitä surevia ja itseään syyttäviä vanhempia. Vaikeinta ei ole lopettaa elvytystä 30 minuutin jälkeen tuloksettomana ja tajuta, että jonkun äiti kuoli aivan liian aikaisin. Kyllä minä muistan nämä hetket, mutta ne ei ole niitä vaikeimpia.

Mulle vaikeimmat tapaukset on nähdä ihmisen uupuminen ja väsyminen. Nähdä ne piilotetut kyyneleet, jotka tulee esille kun kysyy miten sinä jaksat. On surullista nähdä kuoleman sairaan potilaan omaiset, jotka haluaisivat pitää sen rakkaan hengissä keinolla millä hyvänsä. Vaikeinta on käydä keskusteluja ihmisen kanssa eletystä elämästä.

Opiskeluaikoina mun mieleen jäi eräs herra, jolla oli laajalle levinnyt syöpä. Minä, opiskelija, sain hoitaa häntä joka vuorossa viikon ajan kun hän oli sairaalassa. Sain hoitaa häntä siitä hetkestä kun hän omin jaloin käveli osastolle ja sain olla se hoitaja kuka soitti miehen omaisille, että tulkaa nyt hyvästelemään isänne. Me käytiin hänen kanssaan sen viikon ajan isoja keskusteluja. Me juteltiin eletystä elämästä. Hän kertoi lapsistaan ja vaimostaan. Hän kertoi siitä miten oli käynyt lääkärissä usein erilaisten vaivojen vuoksi. Hän kertoi ettei hänen vaivojaan otettu todesta tai niitä vähäteltiin. Lopulta vuosi sen jälkeen kun oireet olivat alkaneet, mies pääsi tutkimuksiin joissa sitten levinnyt tauti löytyi. Kysyin mieheltä oliko hän katkera. Hän sanoi suoraan, että oli ollut jossain vaiheessa. Hän oli katkera siitä, että miksei potilasta kuunneltu. Miksi kerta toisensa jälkeen hänet lähetettiin kotiin vaivojensa kanssa. Mies oli kuitenkin onnistunut päästämään irti tuosta katkeruuden tunteestaan. Mies kysyi minulta myös, miten hän pääsee vessaan sitten kun jalat ei enää kanna? Ja minä vastasin hänelle. Kerroin kaiken sen mitä voimme hänen hyväkseen tehdä. Miehen ei tarvinnut miettiä sitä, tuleeko kipuja tai onnistuuko vessaan meno. Me pitäisimme huolta hänestä loppuun saakka.

Se tunne mitä koin noissa keskusteluissa oli mieletön. Tämä potilas luotti minuun vaikka minähän olin vasta ihan urani alussa, opiskelija! En miettinyt mitään erityistä noissa hetkissä. Olin läsnä aivan kuten kenen tahansa muun kanssa. Viikon lopulla tämä mies kuoli. Halasin hänen puolisoaan ja halasin hänen lastaan. Olin pahoillani. Nieleskelin kyyneleitä ja mietin kuinka epäreilua tuo oli.

Toinen kohtaaminen joka minulla on jäänyt mieleen on myös opiskeluajoilta ja on itseasiassa samaiselta osastolta. Oli yövuoro. Minut oli varattu vierihoitajaksi tuohon yövuoroon. Vierihoitaminen tarkoittaa sitä, että hoitaja on koko ajan läsnä potilaan vierellä. Syitä vierihoitoon voi olla monia, mutta yleensä potilas on levoton tai häntä joutuu tarkkailemaan tai hoitamaan jatkuvasti, eikä potilasta voi siis jättää yksin hetkeksikään. Tällä kertaa potilaana oli kehitysvammainen tyttö, tai nainenhan hän jo oli. Osastolla yöpyi myös hänen äitinsä, vaikka äiti olisi ihan hyvin voinut mennä kotiin lepäämään. Tämä äiti ei kuitenkaan siihen pystynyt. Hän oli tämän tytön omaishoitaja. Tyttö oli suurinpiirtein minun ikäinen. Tyttö tarvitsi kaikissa päivittäisissä toimissaan apua eikä hän juurikaan kommunikoinut, ainakaan sillä tavalla, että minä olisin siitä mitään ymmärtänyt.

Äidillä ja tytöllä oli kuitenkin vahva side. Äiti yritti nukkua yöllä tuossa huoneessa ja minun tehtäväni oli valvoa tämän tytön unta ja mahdollisesti rauhoitella hänet takaisin uneen jos hän heräisi. Hyräilin hänelle jostain syystä jumalan kämmenellä virttä. En tiedä mistä tuo tuli, hämmästyin itsekin ihan valtavasti, mutta siihen tyttö rauhoittui. Tyttö piti minun kädestäni kiinni ja katsoi minuun. Minä istuin vieressä ja hyräilin. Hänen äitinsä lopulta nousi ylös ja sanoi miten hyvin kohtelen hänen tyttöään. Tuo hyräilemäni virsi oli kuulema sellainen, mihin tämä tyttö aina rauhoittuu. Äiti tuli siihen ihan vierelle ja silitti tyttöään. Saman tien tämä tyttö nappasi tiukasti kiinni äitinsä hiuksista, tukisti niin kovaa, että äidiltä pääsi kyyneleet. Samaan aikaan tytön käsi puristi minun käsivarttani. Kynnet painuivat ihoon jättäen syvät nahkattomat urat muistoksi. Äiti sanoi tytölleen, että älä tukista äitiä, äitiin sattuu. Ei tyttö tuota varmaankaan ymmärtänyt, eikä hellittänyt otettaan. Minä hellästi aukaisin tytön nyrkin ja otin hiustukon pois hänen kädestään. Tyttö rauhoittui loppu yöksi.

Oli jo aamuyö ja me juteltiin tämän äidin kanssa. Kysyin oliko hänellä ollut milloin viimeksi vapaapäivä. Hän ei muistanut sellaista lähivuosilta. Äiti itki ja kertoi miten väsynyt on. Hän kertoi miten onnellinen on tytöstään ja kuinka tuo tyttö on tuonut perheeseen olemassaolollaan myös paljon iloa, mutta myös surua. Sairaalakierteitä oli monia ja oli odotettavissa, ettei tyttö enää eläisi kauan. Tarttuvat nuhaflunssat olivat normaalia raskaampia tälle tytölle ja ne heikensivät hänen kuntoaan suuresti. Äiti mietti olisiko se helpotus tytölle jos hän pääsisi täältä pois. Äiti sanoi, että on hirveää varmasti kuulla kun äiti puhuu omasta lapsestaan näin, mutta hän sanoi tällaisia ajatuksia tulleen mieleen. Siltikin äiti kyllä halusi, että tyttö eläisi mahdollisimman kauan, ei hän tytön kuolemaa toivonut. Pohti vain asioita. Ja taas, siinä minä olin. Opiskelijana isojen asioiden äärellä, jälleen nieleskellen kyyneleitä.

Seuraavana päivänä minulle soitti osastonhoitaja. Kysyi voisinko tulla taas ensi yöksi vierihoitamaan tuota tyttöä. Normaalisti keikkalaisille lähetettiin yhteinen tekstiviesti ja keikan nappasi se, joka ekana viestiin vastasi myöntävästi. Nyt minulle soitettiin ja kysyttiin työvuoroon. Minä vastasin kuitenkin kieltävästi. Tuo yö oli henkisesti todella raskas. Minun oli pakko ajatella itseäni ja kieltäydyttävä tuosta vuorosta. Osastonhoitaja sanoi, että tuo äiti oli halunnut, että minua pyydetään varta vasten tulemaan. Äiti oli antanut minusta hyvää palautetta osastolla. Siltikin kieltäydyin. En tavannut näitä henkilöitä enää tämän jälkeen, mutta ajatuksissa tuo yö on usein ollut.

Minulla valuu nytkin kyyneleet kun kirjoitan tätä tekstiä ja palaan ajatuksissani tuohon hetkeen ja tuohon yöhön.

Muistan joskus työvuorossa keskustelleeni erään iäkkäämmän syöpäsairaan miehen kanssa. Hän kertoi minulle miten oli haaveillut elämästä puolisonsa kanssa. He olivat molemmat hyväkuntoisia ja terveitä. Eräänä päivänä miehen puoliso oli kuitenkin menehtynyt äkisti. Mies jäi yksin melkein 60 avioliittovuoden jälkeen. Istuin miehen vuoteen laidalla. Mies oli saanut diagnoosin; syöpä joka oli levinnyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Mies kysyi minulta, että tässäkö tämä elämä oli. Hehän juuri suunnittelevat elävänsä yhdessä vaimonsa kanssa myös vanhuuden ajan. Tekevänsä asioita yhdessä joista nauttivat niin kovasti. Nyt ei ollut enää vaimoa ja miehellä itselläänkin oli parantumaton sairaus. Juttelimme pitkään. Juttelimme miehen lapsista ja lapsenlapsista. Kerroin miehelle, miten hänellä oli vielä monta syytä elää ja nauttia elämästään, vaikka parantumatonta sairautta sairastikin, eikä vaimokaan rinnalla enää ollut. Ei kuitenkaan kannattanut jäädä odottamaan kuolemaa. Mies hymyili ja kiitti. Sanoi, että tuon hän halusi juuri nyt kuullakin.

Tällaiset kohtaamiset on minulle niitä raskaimpia ja niitä jotka jäävät mieleeni.

Tämä työ ottaa paljon, mutta samalla se myös antaa. Se vaatii vain sen, että pysähdyt ja kuuntelet. Kysyt sen helpon kysymyksen, miten sinä voit. Koskaan ei ole väärin kysyä. Koskaan ei saa olla liian kiire kysyä.

Kuvat pixabay

Kommentit (21)

  1. Miku

    Aivan mahtavia tarinoita. Eläydyin noihin tilanteisiin hyvin. Olen ollut itsekin vierihoitajana yövuorossa. Syöpää sairastava iäkäs pariskunta, joista molemmat nukkuivat pois hyvin lyhyellä aikavälillä toisistaan, kädestä kiinni pitäen. Tehtiin heille sairaalasängyista parisänky yhteiseen huoneeseen. Miesvanhus kysyi, voisimmeko mennä pelaamaan shakkia aamulla. Vastasin myöntävästi, vaikka hän ei kyennytkään pelaamaan sitä ja koko peliä ei ollut osastolla. Olisin minä sen pelaamisen mahdollisuuden järjestänyt jos hän olisi kyennyt sitä pelaamaan.
    Olen istunut itkevän lesken vieressä, halannut ja lohduttanut kun puoliso oli menehtynyt yllättäen.
    Nuo kohtaamiset ovat niin aitoja. Ja meidän reaktiomme, suru ja kyyneleet, kertovat sydämestämme, siitä että meillä on sellainen.

    Arvostan todella, että kysyt omaisilta, kuinka he voivat. Se on pieni kysymys meille, mutta niin iso heille että itkettää. Joku välittää. Esitän usein tuon saman kysymyksen, valitettavasti jotkut kollegat arvostelevat sellaista toimintaa. En välitä siitä, tiedän miten iso kysymys se on. Olen itse ollut kuukauden ajan äitinä vain pari kuukautta vanhan lapsen kanssa menetystä peläten sekä tyttärenä vuoteen vierellä hyvästejä odottaen. Muistan ikuisesti noissa tilanteissa sen, kun hoitajat huomioivat myös minut. Jaksamisestani huolehtien.
    Tuntui, kuin olisin saanut antaa osan kantamastani taakasta heille hetkeksi.

    Kirjoituksesi kosketti minua.

    • Miku

      Kuukauden ajan sairaalassa äitinä*

    • Noora

      Kiitos <3

      Isoja asioita sinäkin olet kokenut ja mahtavaa, että sinultakin on kysytty jaksamisesta. Omaisten jaksamisesta pitää huolehtia myös <3

      Ihanaa kevättä sinulle!

  2. Nimetön

    Mä haluaisin kysyä sellaista, että koetko että olet herkkä ihminen? Tai että alkaako töissä itkettää herkästi? Koska itse olen sellainen, että eläydyin muiden ihmisten tilanteisiin tosi voimakkaasti ja ajattelen, että sairaanhoitajana itkisin varmaan jatkuvasti muiden suruja ja kärsimystä. Vai pääseekö siitä kokemuksella jotenkin sellaiseen moodiin, että ei niin itketä jatkuvasti?

    • Noora

      Olen mä herkkä ihminen joo, mutta aika hyvin työssä osaan suhtautua noihin tilanteisiin sillä tavoin, että suurin osa tilanteista ei mee ihon alle. Ei tätä työtä vois tehdä jos kaikki jutut jäis mieleen ja niitä sitten pyörittelisi mielessään.

      Varmasti kokemus auttaa tässä asiassa.

  3. Nimetön

    Olisit nyt vaan mennyt, ikävää noiden ihmisten puolesta että empaattiselta vaikuttava tyyppi käyttäytyykin noin kylmästi.

    • Noora

      Mennyt minne?

    • Noora

      Niin joo, siis siihen toiseen yövuoroon. Opiskelijana mun piti tehdä päätös, mennä tai olla menemättä. Tuossa vaiheessa uraa mä en olisi pystynyt tekemään toista yövuoroa, eka vuoro jo vaikutti muhun niin suuresti. Valitettavasti. Mielestäni se ei ole kylmää käytöstä. He saivat varmasti hyvän hoitajan seuraavaankin yövuoroon. Ei osastoillakaan samat hoitajat hoida samoja potilaita useaa vuoroa putkeen, sillä se käy henkisesti hyvin raskaaksi, etenkin jos hoidettava on jotenkin erityislaatuinen, eli juuri vaikka henkisesti hyvin kuormittava.

    • PP

      Meillä hoitajilla on oikeus suojella omaa psyykettä. Jos henkinen kuormitus on liian raskas, on vain järkevää jättäytyä sivummalle. Empatia on mahtava työväline, mutta sillä on myös varjopuolensa. Kun vuodesta toiseen elää ja peilaa toisten murheita, käy se jaksamisen päälle. Ja me ihmiset olemme erilaisia. Itsekin työskentelen akuuttipuolella suuresti sen takia, että potilaskontaktit ovat lyhyitä ja näin rasittavat henkisesti vähemmän. Sen valinnan saamme tehdä.

  4. Nimetön

    Juuri siksi omallakin alalla sanotaan, että liika empatia on huono juttu. Eihän se potilasta auta, jos näin kärjistäen auttaja nyyhkii vessassa hoidettavansa surkeaa kohtaloa ja säälii ja huokailee, eikä pysty työhönsä.

    • Noora

      Empatia ei aina myöskään tarkoita sitä että ei olisi kykenevä hoitamaan työtään. Vaikka itse tunnen niin pystyn myös tekemään työni. 🙂

  5. Susanna

    Todella koskettava kirjoitus. Olen lukenut blogiasi jo jonkin aikaa, enkä aina ole samaistunut kaikkiin mielipiteisiisi. Tämän tekstin myötä on kuitenkin viimeistään selvää, että olet oikeassa ammatissa, ja toivon, että jos minä tai perheenjäseneni joutuu joskus hoitoon, saisimme jonkun kaltaisesi hoitamaan meitä. Aurinkoista kevättä! 🙂

    • Noora

      Kiva, että kommentoit! Aina ei tosiaan tarviikaan olla samaa mieltä kaikesta, mun mielestä se on vaan hyvä juttu!

      Ihanaa, lämmintä ja ennenkaikkea aurinkoista kevättä myös sinulle 🙂

  6. Johanna

    Todella koskettava kirjoitus. Voi kumpa olisin kohdannut sinunlaisesi henkilön, joka olisi aikoinaan kysynyt ”miten voit”? Itsekin jälkikäteen ihmettelen, kuinka selvisin esikoisvauvan kuolemasta ja melko pian tämän jälkeen uudesta raskaudesta ja vauvavuodesta…

    • Noora

      Voi että. Hyvin tärkeä kysymys sinun kohdallasi jäänyt kysymättä.

      Toivottavasti asiat nyt kuitenkin hyvin siellä teillä. Ihanaa kevättä 🙂

  7. lila

    <3 kiitos Noora kun muistutit tällä kirjoituksellasi elämän rajallisuudesta. Kyyneleet tuli.

    • Noora

      <3

  8. Sh

    Ihana kirjoitus, olispa kaikki hoitajat sinunlaisia (ei kyllä sillä, mulla on kollegoina myös hyviä hoitajia).

    Itsellä myös vaikeimmat hetket liittyy aika vahvasti sinne elämän loppupäähän. Ihan yhtä vahvoja kokemuksia ei ehkä ole tullut vastaan, mutta erityisesti ekassa harjottelussa kun kohtasi omaishoitajia, jäi kyllä mieleen se väsymys, ja se miten hienosti muakin opiskelijana ohjattiin kohtaamaan omaishoitajat (tosin aika vähän heitä jakson aikana näin, kun monesti he piti ihan täysin lomaa aina sen viikon). Ulkomaan harjoitteluvaihdosta muistan myös muutaman tilanteen, jossa omaisille selkeästi valkeni miten vaikea tilanne on. Ja sen kielimuurin ja tunteen siitä, että haluaisi lohduttaa mutta ei kielimuurin takia löydä sanoja (toimi myös toistepäin, kun osastolle tuli iäkkäämpi, rauhaton mies joka ei puhunut sanaakaan maan kieltä tai englantia – eikä omaiset, jotka kuitenkin hääri 24/7 ympärillä).

    Nykyään työskentelen hoivakodissa, joten kuolema on ”luonnollinen asia”, mutta kuitenkin ne tilanteet on aina yksilöllisiä ja ikinä ei ole helppoa kertoa jonkun olevan siinä tilanteessa että toivoa ei enää ole tai soittaa omaiselle suruvalittelut. Ensimmäisen kerran muistan käsien ja ehkä äänenkin värisseen, kun kyseessä oli vielä läheiseksi päässyt asukas, jonka omaisten kanssa olimme päässeet hyviin väleihin. Ja kuitenkin kun vaikka omaiset tietää jo muuttaessa että se aika voi koittaa teoriassa piankin, on se oman vanhemman/muun läheisen menettäminen aina vaikeaa. Vaikeaa on myös joskus hoitajana toimia, jos tuntuu että on oireita joita ei voida hoitaa (siis vaikka limaisuus, johon ei lääkkeet tehoa tai se tehokas lääke ei muuten sovellu, tai se hetki ennen kuin kipulääkitys saadaan kohdilleen).

    • Noora

      Voi, teet tärkeää työtä hoivakodissa. Ihmisillä on jo se elämän ehtoopuoli menossa ja he ansaitsevat vain parasta siinä vaiheessa <3

      Voimia työhösi!

  9. Lh

    Moikka!
    Kiitos, ihana kirjoitus <3
    Vaikeinta varmaankin on vastaa omaiselle, kun toinen kysyy miten kauan menee, kun omainen kuolee. Silloin on vastattava omaiselle, että en valitettavasti tiedä kun en osaa olla mitenkään ennustaja ja samalla on osata kohdattava se omaisten suru.
    Vuosien aikana on muutamista hoidettavista tulleet läheisiä tavalla tai toiselle…
    Muistan tapauksen, kun tulin yövuoroon ja tiedossa oli että potilas tulee menehtymään. Kävikin niin, että potilas oli menehtyi yövuoron alussa. Loppuyön menikin siten itsellä, että ihan kuin joku olisi ollut olkapäällä istumassa. Aina kun käänsin katseeni taakse päin, ketään ei näkynyt. Tulin seuraavaan yövuoroon, tämmöistä samanlaista tunnetta ei ollut enää kuin edellisenä yönä. Ihmettelen edelleenkin tänä päivänä tuota tunnetta 🙂

    Itse työskentelen muistisairaiden parissa niin aina tulee kinkkisiä tilanteita jonkun asukkaan kohdalla esim. jos asukas on levoton, eri lääkkeitä on kokeiltu ja joista ei ole ollut vastetta eikä välttämättä hoitajan läsnäolostakaan ole apua. Silloin alkaa loppua kyllä keinot.

    • Noora

      Niin, muistisairaalle ei oikein voi selittää, miksi mitäkin tehdään tai miksi syödään jotain lääkettä tai yrittää rauhoitella. He ei sitä ymmärrä, tai jos hetkellisesti ymmärtäisivätkin, niin eivät enää kohta muista.

      Sinäkin teet tärkeää ja arvokasta työtä. Jaksamista sinulle <3

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.