Jos mä parannun, niin meidän joukkue ei enää pärjää

Kilpaurheilu on rankkaa. Fitness elämäntapana saa nykyään pelkästään vain lokaa niskaansa. Ihmiset leikkivät siinä ainoastaan terveydellään, on sairasta olla niin laiha. Lopputuloksena kilpirauhasongelmat, ortoreksia tai joku muu sairaus, sitten kilpauran jälkeen, jollei jo aikaisemmin. Niin, tai onhan joidenkin mielestä fitness itsessäänkin jo sairaus.

Mitenkäs muut lajit? Useimmat kilpaurheilulajit uhkaa terveyttä ja hyvinvointia varmasti jollain tapaa. Kaikissa lajeissa pääpaino ei ole siinä, miltä näytät tai minkä kokoinen olet. Ulkomuodolla ei kaikissa lajeissa ole merkitystä mutta on useita lajeja, joissa sinun paino ja kroppa vaikuttaa siihen sinun kilpailun lopputulokseen. Kun sinun täytyy olla tietynlainen, että menestyt, sinä teet asioita sen eteen vaikka ne valinnat ei aina olisikaan terveellisiä sinun itsesi kannalta mutta kun sinä haluat menestyä. Ei palkintopallilla seiso voittajana se, joka olis ihan hyvä, mutta kun suoritus jää vajaaksi syystä tai toisesta. Niin, tämä tyyppi ei ole palkintopallilla, se on vasta siellä jossain sijalla.

Yleensä menestyneet kilpaurheilijat aloittaa uransa jo nuorena. Ihan keskenkasvuisena teininä, jollei jo nuorempana. Valmentajan on helppo syöttää tiettyä ajatusmallia valmennettaville ja he kuuntelevat tätä, ihan varmasti, ainakin he joilla on jano menestyä. Nuori, kasvava ihminen ei välttämättä osaa tuossa iässä vielä karsia kaikkea sitä turhaa pois mitä valmentaja kertoo, vaan hän sisäistää tai ainakin yrittää sisäistää ja omaksua kaiken kuten valmentaja sanoo. Kyllähän nyt aikuiseen, luotettavaan, osaavaan valmentajaan voi ja pitää uskoa.

Telinevoimistelu, uinti, hiihto, mäkihyppy, taitoluistelu. Kaikista näistä lajeista minä tiedän ihmisiä, jotka ovat lajin vuoksi, lajissa menestymisen vuoksi näännyttäneet itseään nälällä. Ihan vain siksi, että olisivat laihempia ja tulos olisi parempi kun taas seuraavan kerran kisoihin lähdettäisiin. Tuttuni deittaili jonkin aikaa hyvin menestynyttä mäkihyppääjää. Treffeillä tän mäkihyppääjän vatsa vaan kurisi nälkää ja rööki maistui, että pahimmat nälät menis ohi. Tervettä?  Jollekin nuorelle hiihtäjälle valmentaja oli sanonut ”tuon painoisena annat vastustajalle etumatkaa, tee jotain!” Ja tämä tyyppi teki jotain, ihan kuten valmentaja käski. Hän lopetti syömisen, laihtui kuukaudessa yli kymmenen kiloa ja sairastui syömishäiriöön. Hän oli 14 vuotias, nyt yli 30 vuotta ja edelleen hän taistelee syömishäiriötä vastaan. Valmentaja sen sijaan porskuttaa mennä eteen päin jossain ihan muualla.

Ylen sivuilla on koskettava tositarina erään nuoren kamppailusta: Jos mä parannun, niin meidän joukkue ei enää pärjää.

Onko vastuu valmentajalla? Vaikka valmentaja ja valmennettava molemmat haluaisivat yhtä paljon menestystä, ei sitä silti pitäisi tehdä kenenkään terveyden uhalla. Jos ihminen ei sellaisenaan, niillä rasvoilla tai ulkomuodolla pääse juuri sen lajin huipulle mihin tähtää, ehkä niin on silloin tarkoitettu. Ei valmentajan koskaan pitäisi kommentoida, että jos nyt vaikka viis kiloa tiputtaisit, niin olisit parempi. Valmentajan tulisi olla yksi niistä turvallisista aikuisista kasvavan ja kehittyvän nuoren elämässä, aivan kuten omien vanhempienkin. Valmentajan ei tulisi olla se, joka kommentoi epävarman nuoren ulkonäköä.

Sama homma on varmasti monessa muussakin lajissa. Valmennettava kuuntelee sokeasti sitä mitä valmentaja sanoo. Ota tästä purkista yksi, tuosta toisesta toinen. Saattaahan siinä epäilykset herätä, mutta miksi epäillä, eihän valmentaja nyt minulle varmasti mitään pahaa haluaisi. Niin, ei varmasti haluakaan mutta valmentaja haluaa sinun menestyvän, ehkä jopa vielä kovempaa kuin sitä itse edes haluat.

Minun mielestä kaikki ne henkilöt, jotka työskentelee nuorten ja nuorten aikuisten parissa, heillä on vastuu siitä mitä he sanovat ja puhuvat näille nuorille. On totta, ettei kaikki ole niin herkkiä, että sairastuvat jos heille sanotaan, että jos vähän olisit laihempi niin olisit parempi, mutta haluaisitko sinä ottaa sen riskin, että onko tämä nuori kenties se jolle nuo sanat jäävät kaikumaan mieleen? Minä en ainakaan tuota riskiä ottaisi.

Kommentit (3)
  1. Niin totta! Muistan ikuisesti kun nuorempana uin kilpaa ja meidän silloinen valmentaja pakotti koko ryhmän vaa alle (joka itsessään oli jo kamalaa). Muutama mun lisäksi sai tiputettavan kilomäärän ja kommentin että ”läskit ei paranna ennätyksiä”. Samainen herra myös laittoi pitämään treenipäiväkirjaa ja kun kerran juoksimme sotilaskotiin ja takaisin (eli ainakin 15 km) ainoa kommentti oli valitus munkista ja kaakaosta jonka siellä sotkussa söimme..

    Tuohon aikaan olin siis noin 15 vee, mutta nuorimmat jopa 12 vee… Silloinkin raivostutti jo varsinkin nuorempien puolesta. Onneksi ryhmänä oltiin tiivis ja järkeviä että ei lähdetty laihduttamaan.

    Vieläkin suututtaa kun ajattelee tota valkkua 😀

  2. Itse valmennan 7-11vuotiaita tyttöjä salibandyssa. He ovat toki vielä nuoria, mutta jo nyt painotamme terveellisen ruokavalion tärkeyttä ja ennen kaikkea ravinnon runsautta. Yleisohjeena olemmekin antaneet, että mieluummin syö Hesburgerissa kuin jättää aterian väliin. Pelipäivinä ei suoda herkkuja pelien välissä, mutta tottakai lapsi saa lauantai-iltana herkutella. En voisi koskaan kuvitellakaan punnitsevani tyttöjä (en edes muutaman vuoden päästä). Haluan ”kasvattaa” heistä urheilijoita en syömishäiriöisiä!

    Valmentajalla todella on suuri vastuu ja toivon, että ”kollegani” eivät käytä sitä valtaa väärin. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *