Kun on niin kiire ettet kerkeä elämään!

En tiedä onko nämä nyt ne ruuhkavuodet vai mitkä. Tekemistä on niin paljon, että jostain joutuu karsimaan. Koiranpentu vie aikaa ihan hirveästi. Olenkin miettinyt, että miten pienen vauvan kanssa tämä kaikki tapahtuisi. Olen oikeasti miettinyt nyt, että onko minusta koskaan äidiksi?

Koiranpentu-arki ei ole helppoa eikä ylimääräistä aikaa ole. Koiraa joutuu opettamaan koko ajan, siis kaikki mitä tehdään on koiran opettamista. Koko ajan olisi uusia juttuja mihin koiraa tulisi totuttaa ja opettaa. Sitten saa potea huonoa omaatuntoa kun tajuaa, että jotain  on jäänyt nyt tekemättä. ARGH! (ja kaikki te jotka olette sitä mieltä, ettei koiraa ole harkittu tarpeeksi niin juoskaa kuuhun.) Miten voisin koskaan olla vastuussa ihmislapsesta? Entä jos pysty siihen?

Olen aina halunnut äidiksi

Olen aina ajatellut, että ehdottomasti haluan äidiksi joskus. Nyt mieleeni on tullut ajatuksia, jotka puhuvat paljon äitiyttä vastaan. Ymmärrän sen, että hormonihuuruissa äitiys menee ehkä helpommin, koiranpentu kun ei ainakaan minulla saa mitään hormoneja hyrräämään. Voiko sitä kuitenkaan tietää mistään, että onko minua tarkoitettu äidiksi vai pitäisikö tyytyä vain elämään koiran äitinä? Olisiko sittenkin pitänyt yrittää ensin elämää ihmislapsen kanssa ja hankkia sitten vasta Laku?

Kauheaa tajuta, että ajattelee edes tällaisia asioita. Voin sanoa, että vauvakuume on hyvin kaukainen ajatus tällä hetkellä, enkä osaa oikein ajatellakaan, että minulla olisi joskus ollut vauvakuume. Näin ne ajatukset muuttuu. Tuntuu hiukan pelottavalle. Haluaisin haluta lapsia ja tiedän, että mieheni haluaa niitä kyllä, minulle on vain tullut joku ihme lukko nyt päälle. On vain niin itsekäs olo, että haluan elää vielä itselleni, enkä liikaa olla vastuussa esimerkiksi ihmislapsesta.

Kolmekymmentä vuotta ikää ja nyt olen alkanut empimään sitä, että haluanko sittenkään lapsia? Tulee väkisinkin mieleen, että onko minun ajatuksissa jotain vikaa, vai onko elämä koiranpennun kanssa vain niin suuri muutos entiseen, että olen vain yksinkertaisesti järkyttynyt tästä kaikesta. Onhan minulla ennestään kissa, mutta ei se todellakaan sido samalla tavalla.

Nyt voin rehellisesti sanoa, että vaikka olenkin jo kolmekymmentä vuotta, niin lapsilla ei ole mikään kiire.

Miltä minun ajatukset kuulostaa sinun korvaasi kuulostaa?

Kommentit (9)
  1. Pystyn samaistumaan! Itsekin olen 30v, ei lapsia, ei lemmikkejä, sain viikoksi kissan hoitoon, niin joopas minun maailma on kääntynyt ylösalaisin 😀 En saanut nukuttua kunnolla, koska kissa raapi ja hiipi koko ajan, kun olen tottunut täydelliseen hiljaisuuteen öisin.. Mietin, et olenko niin mukavuudenhaluinen ja heikko, että en edes tälläistä kestä, mites se lapsi? Jotenkin kuitenkin uskon siihen, että kaikkeenhan ihminen tottuu ja lapsesta saa niin paljon rakkautta ja iloa, että se korvaa kaiken kärsimyksen 😀

  2. Kuulostaa siltä että jonkinlainen prosessi on käynnistynyt 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *