Elä elämää itsellesi

Nyt asiaa sieltä oikeasta elämästä.

Jos joku ei tiedä, niin minähän työskentelen keskussairaalan päivystyksessä sairaanhoitajana. Päivystyspoliklinikalla työssään kohtaa monen ikäisiä ihmisiä eri elämäntilanteissaan. Yhteistä näille kaikille kohtaamilleni ihmisille on se, että joku on sairastunut. Osa pahemmin, osa ei niin pahasti.

Muistan kouluaikoina kun ensimmäisiä harjoitteluita oli muutama jo takana, niin monet kyselivät, että miten esimerkiksi verta pystyy sietämään tai muita ihmisen eritteitä. Mitenkäs jos joku kuolee. Miten siihen osaa suhtautua. Vastailin näihin kysymyksiin, että kaikkeen tottuu.  Eritteisiin tottuu ja erilaisiin sairauksiin tottuu. Mutta voiko kuolemaan tottua?

Jollain tasolla varmaan voi. Tai en tiedä varsinaisesti tottumisesta. Ehkä se on ennemminkin hyväksymistä, esimerkiksi iäkkäämpien ihmisten kohdalla. Kun joku mummo tai pappa monisairaana, pitkän elämän nähneenä ja kokeneena vetää ne viimeiset henkäisyt, niin ehkä sen hyväksyy mieluummin. Mieluummin kuin nuoren, sellaisen jolla elämä on vasta alussa tai ehkä jo  vähän pidemmälläkin. Etenkin silloin nuoren tai aikuisen, mutta ei siis vanhuksen, kuoleman hyväksyminen on erityisen hankalaa, jos taustalla ei ole mitään pitkäaikaista sairautta. Silloin kun kuolema on äkillinen, niin sitä jotenkin hoitajana tulee mietittyä, että voi kun olisi voitu vielä jotain tehdä.

Tänä viikonloppuna omalle kohdalle sattui työssä paljon semmoista mitä ei kovin usein tule kohdalle. Se herättää kyllä ajattelemaan. Ajattelemaan elämää, niin omaa kuin muidenkin. Vaikka hoitajana ymmärrän sen, että kaikkia ei vaan voi mitenkään pelastaa. Ei vaikka olisi kuinka huippulääkärit ja tiimit taustalla. Mutta se on jotenkin niin surullinen ajatus, että ihan kuin sormia napsauttamalla jonkun ihmisen elämä päättyy. Hetki sitten sen ihmisen omaisilla oli hänet, sitten tämä ihminen vedetään pois heidän elämästä. Riistetään pois.  Jotenkin raadollinen ajatus, kun oikein syventyy ajattelemaan.

Sitä väkisinkin alkaa miettimään myös sitä omaa elämää. Mistä sitä tietää milloin minunkin on aika lähteä täältä? Tai sinun? Tänään siis työpäivän jälkeen päässä oli paljon ajatuksia siitä, että minä haluan elää elämääni, kerätä muistoja ja kokemuksia.  Pitäisi pyrkiä pois siitä ajatuksesta, että täällä eletään sitä varten, että sitten kun olet lomalla, sitten kun olet eläkkeellä, sitten kun, sitten kun. Mitä jos sitä aikaa ei koskaan tulekaan?

ElätvainkerranEn tällä tarkoita sitä, että joka päivä pitäisi laittaa tuulemaan oikein kunnolla. Tietenkin jokin järki elämässä ja toiminnoissaan pitää säilyttää. Tarkoitan niitä elämän joka päiväisiä, pieniä asioita.

Esimerkiski hymy kasvoilla. Se tuo itselle ja ympärillä oleville varmasti paljon paremman mielen kuin vakavat kasvot.  Hymy kasvoilla asioiden tekeminen ja ihmisten kohtaaminen saa aivan toisenlaisen luonteen.

Toteuta unelmiasi sitä mukaa kuin ne suinkin ovat mahdollisia, tai tee unelmistasi mahdollisia toteuttaa. Täällä eletään itselle. Muiden alituinen mielyttäminen ei tuo sinulle itsellesi sen onnellisempaa elämää.  Miellytä siis itseäsi. Tee itsesi onnelliseksi. Jos joku sanoo sinulle, että jossain unelmassasi ei ole mitään järkeä, älä välitä. Jos se on sinun unelmasi ja haaveesi, elä elämää sitä kohden. Tästä esimerkkinä nyt vaikka tämä bikinissä kilpaileminen. Monessa paikassa puhutaan, että monet tytöt lähtevät kisaamaan liian pian ynnämuuta tälläistä, niin mitä sitten? Keneltä se on pois jos se tyttö 20vee nousee kisalavalle, jos sen tytön suuri haave on kisalavalle nouseminen? Tämä siis vain esimerkkinä.

Ajatuksena siis itsellä on yrittää muistaa ja pitää mielessä se, että olisi hyvä jos jokaisen päivän jälkeen mielessä päällimmäisenä olisi kuitenkin se, että tämäkin päivä oli loppujen lopuksi oikein hyvä. Tietenkin on myös niitä huonoja päiviä, mutta ettei niihin jäisi vellomaan. Negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta ja päinvastoin. Tai näin ainakin itse koen.

Mjooh… Tekipä hyvä purkaa näitä ajatuksia edes vähän auki näin kirjoittamalla. Tämmöisiä ajatuksia ei suinkaan tule joka päivä, ei joka viikko eikä edes joka kuukausi. Näitä merkittäviä juttuja tulee työssä vastaan aina silloin tällöin. Koskaan en voi tietää etukäteen, kuka mahtaa olla se potilas tai kohtaamani ihminen työssäni, joka saa minut ajattelemaan jotakin vähän enemmän.  Vaikka urani hoitajana ei ole vielä monien vuosien mittainen, niin minullakin on jo muutama sellainen hyvä kohtaaminen sattunut työhistoriani aikana joista tiedän, että tulen nämä tilanteet muistamaan aina.

Parasta olisi jos pystyisin tarjoamaan jollekin toiselle tuollaisen samanlaisen, hyvän kokemuksen.

yolo

Suoritin tänään myös sen blogini arvonnan. Random.org arpoi Joen Fysiolymfan lahjakortin saajaksi Ellin. Berryfectin tuotepalkinnot voittivat Hellu sekä Johanna. Laitoin teille kaikille sähköpostia! Onnea teille ! 🙂

 

Kommentit (8)
  1. Kaunis kirjoitus! 🙂

    1. Kiitos Martsa! 🙂

  2. Hyvä kirjotus! Useesti ei tuu asioita noin ajateltua ennenkun kohtaa jotain mikä pistää ajattelemaan.
    Ja kiitos paljon palkinnosta!! 🙂

    1. Kiitos Johanna, Pakettisi lähtee viimeistään huomenna postiin!

      Totta, välillä elämän ottaa liian itsestäänselvyytenä, eikä sitä osaa arvostaa. Välillä tekee hyvää pysähtyä miettimään, että mihin on menossa ja mitä haluaa. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *