Uraputki, suunta vs. nopeus?

Kiirehdi, juokse, äläkä vaan pysähdy missään vaiheessa katsomaan maisemia ympärilläsi ja miettimään, että onko tämä edes oikea suunta. Näin mä tätä painetta ympärillä kuvailisin ja tiedän, että moni muu tuntee samoin. Tämä postaus on meille haaveilijoille, kokeilijoille ja seikkailijoille, jotka ovat tänä kesänä ilman koulupaikkaa ja suunnitelmaa.

Harva lähtisi suunnistamaan ja etsimään oikeita rasteja ilman karttaa ja kompassia. Mikä järki on sitten säntäillä elämässä ympäriinsä loputonta kyytiä, vailla mikäänlaista pelisuunitelmaa? Ajatus loputtomasta oravanpyörästä on meille monelle 20-jotain harhailijalle normaalia. Koko ajan täytyisi olla tekemässä jotain, ihan sama mitä kunhan se vie uraputkella eteenpäin ja raketin lailla suoraan CEO:n paikalle menestykseen.

Ajatus tälle postaukselle lähti viime viikolla kun moni ikäiseni pääsi korkeakouluihin opiskelemaan, some suorastaan räjähti. Moni ampaisi polulle, joka johtaa unelma-ammattiin ja pitkäaikaisiin haaveisiin. Väitän, että mukaan mahtui muutama jotka tulevaisuudessa päätyvät kouluttautumaan uudelleen ja vaihtamaan alaa. Joku tajuaa puolessa välissä, että tää ei kyllä ole sitten yhtään mun juttu. Sattumia toisen perään, niinhän se elämässä menee.

Instagram oli tulvillaan tulevan syksyn opiskelujuttuja ja minullekkin heräsi tunne, että no olisiko munkin vaan pitänyt hakea johonkin, kai tässä pitäisi olla jotakin tekemässä, samapa tuo mitä. Kun kaikki muutkin tekee.

Tarkan havainnointini seurauksena olen tullut siihen tulokseen, että varsinkin vanhemman sukupolven keskuudessa ajatus toisesta välivuodesta on suoraan sanottuna vähäsen nihkeä. Eka välivuosi menee vielä, olkapäälle taputellaan ja kehutaan, että hyvä kun etsit suuntaa ja tutkiskelet maailmaa. Toinen välivuosi, ei niinkään. Pitäisi olla jo tekemässä jotakin järkevää ja uran kannalta kehittävää. Meidän 20-jotain keskuudessa minua usein kehutaan rohkeaksi. Monesti ihastellaan kuinka uskaliasta on tehdä jotain muuta kuin mennä suoraa päätä koulunpenkille. Minusta tämä kertoo siitä, että en ole missään tapauksessa yksin ”hukassa uravalintani kanssa” vaan monelle muullekkin tekisi ehkä hyvää hidastaa ja harkita vähän. Karata oravanpyörästä.

Joku viisas sanoi mulle joskus, että suunta on tärkeämpää kuin nopeus. Nopeudella voi kenties päästä pitkälle, mutta väitän, että maltilla ja harkinnalla päätyy varmemmin elämään itsensänäköistä elämää ja omalle alalle. Ja vaikka olenkin luonteeltani spontaani ja nopea liikkeissäni, en halua päätyä vauhdilla uralle tai alalle joka ei loppupeleissä ole oma juttu.

Eli siis, onnea onnea onnea te koulupaikkanne ansainneet! Ja te, jotka vietätte välivuotta työn tai matkustelun merkeissä nauttikaa siitä älkääkä olko itsellenne liian ankaria. Meillä 20-jotain seikkailijoilla on joka ikinen mahdollisuus päästä uralla ja elämässä eteenpäin, jos ei ensi vuonna niin sitten seuraavalla. Väitän, että suunnan etsiminen on tärkeämpää kuin hätiköidyn ratkaisun tavoittelu ja hurjalla vauhdilla eteneminen. Kun vain muistaa keskittyä omaan polkuun ja omiin unelmiin, work on you, for you.

Nyt keski-iässä on alkanut valjeta, mihin omat nuoruuden valinnat ammatin suhteen ovat kuljettaneet. Lukioikäisenä menin 100% intohimon perässä enkä miettinyt pätkääkään, missä ammatissa tienaisin tai menestyisin hyvin. Mä uskon, että intohimo itsessään tuo menestystä ja no, usein auttaa myös vaurastumaan jos se kiinnostaa.

Meillä Suomessa on loistavat opiskelumahdollisuudet ja ikä ei todellakaan ole este kouluttautumiselle tai vaikkapa uuden uran luomiselle. Ja elämänkokemuksesta on taatusti hyötyä
millä tahansa alalla.

Just nyt mietin kaikkia heitä, jotka eivät päässeet opiskelemaan. Some on tulvillaan onnellisten läheisten iloisia viestejä joiden onneen on helppo yhtyä. Haluan sydämestäni toivottaa teille onnea! Miten puhdasta riemu onkaan, kun ahkeruus ja uurastus palkitaan himoitulla opiskelupaikalla!

Te, joilla ei tärpännyt tai etsitte vielä omaa suuntaa, älkää lannistuko! Laittakaa some kiinni, nauttikaa itsestänne, ystävistä, kesästä ja elämästä.

Olin omasta mielestä ikäloppu, siis 23-vuotias, kun lääketieteellisen ovet vihdoin aukenivat. Jälkeenpäin olen ollut kiitollinen että repussa oli upeita kokemuksia ennen vuosien pänttäämistä ja kirjastossa nujuamista.

Unelmoikaa, uskaltakaa tehdä nähdä ja kokea. Omalla urallani se on ollut ihan yhtä tärkeää kuin ahkera opiskelu.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *