Luonnollisesti paras
Luonnollisesti paras

Turhia anteeksipyytelemättä

Siitä asti kun opimme kävelemään, ensimmäiset oppitunnit elämästä olivat sanojen kiitos, ole hyvä ja anteeksi merkitys. Kun toista löi hiekkalapiolla niin kuului sanoa anteeksi, ruokapöydästä noustessa kiitos ja niin edespäin. Muistan kun päiväkotiaikoina istuin lumihangessa tuntitolkulla, koska mielestäni sanan anteeksi lausuminen oli niin kamalan epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta, enhän mä mitään muuta ollut tehnyt kuin ajanut kaverin yli pulkkamäessä.

Viisitoista vuotta myöhemmin löydän itseni päinvastaisesta tilanteesta. Kirjaimellisesti päinvastaisesta, sillä olenhan vaihtanut pulkkamäen biitseihin ja välillä tuntuu, että sanaa anteeksi lausutaan ihan liikaa. Minä lausun liikaa.

Muutama ilta sitten matkalla keskustaan pyöräillessä meinasin nukahtaa pyörän rattiin ja mietin ain että pääsisipä omaan sänkyyn nukkumaan. Mutta enhän mä voi kaveriporukan yhteistä illanviettoa skipata, vai voinko? Mietin hetken millä verukkeella voisin livahtaa takaisin kotiin, miten ilmaisen kuinka pahoillani olen siitä, että haluaisinkin viettää illan kotona rauhassa. Vähän ajan päästä käänsin ratin kotia kohti tekstaten kavereille, että pitäkäähän hauskaa ja nähdään myöhemmin. Eipä tässä mitään anteeksipyytelyitä tarvita.

Ihan liian usein löydän itseni tilanteesta missä selittelen ja peittelen mitä oikeasti haluan. Anteeksi, kun en mennyt vielä yliopistoon, anteeksi kun vaan nyt tunnen näin. Sori kun tällainen mä vain olen. Kadulla huomaan pyytäväni anteeksi jopa ventovieraalta, joka oli lähellä törmätä minuun, muttei edes hipaissutkaan. Pyytää anteeksi, että pyydän anteeksi. Minkä takia ja kenen vuoksi?

Välillä huomaan pyytäväni anteeksi herkkyyttäni tai ylipäätänsä sitä miltä minusta tuntuu. Varsinkin nykypäivänä kun kaikki herkkyys tuntuu olevan heikkoutta, aina pitäisi olla vahva, vauras ja ylläpitää kovaa kuorta. Faktahan on se, että kaikilla meistä epävarmuuksia ja minua ahdistaa ihan yhtä lailla kuin sinuakin. Eikä sitä tarvitse pyytää anteeksi, päinvastoin. On ihanaa ja virkistävää kaiken tämän täydellisyyden ja rohkeuden keskellä nähdä haurautta ja haavoittuvaisuutta. Aitoutta, pehmeyttä.

Parikymppisenä en halua tuntea syyllisyyttä ja tarvetta pyytää anteeksi mielipiteistä ja ajatuksista. Tai siitä, että olen elämässäni ajelehtimisvaiheessa ja välillä aivan hukassa unelmien, tavoitteiden ja itseni kanssa. En halua olla pahoillani siitä, että kiinnyn ihmisiin todella helposti ja irtipäästäminen on minulle ehkä maailman vaikein asia maailmassa. Ja että se itkettää välillä. Monet asiat itkettävät välillä ja joskus mielialat heittelevät ukkosrintaman lailla. Ja siitäkään ei tarvitse pyytää anteeksi.

Pitkän matkan olen tullut noista hiekkalapiolla päähän ja pulkalla yli päivistä, ja tänä päivänä osaan pyytää anteeksi kun tilanne vaatii. Ehkä joissain asioissa vähän liikaakin. Haluaisin oppia olemaan vähän vähemmän pahoillani niistä valinnoista mitkä ovat minulle tärkeitä, ja muistaa ne päivittäin.

Elää elämää itselleni ja pahoitella vähän vähemmän. Joinain päivinä se vaatii vähän enemmän opettelua ja muistuttelua, mutta hei, sitähän varten täällä ollaan parikymppisiä. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *