Käärinliinoissa ei ole taskuja

Usein kuulee, että ihmiset valittavat rahasta. Yleensä siitä että sitä ei ole, rahaa nimittäin. Harmi on suuri, kun ei rahapulassa voi tehdä sitä, tätä tai tota vaikka haluaisi. Muistan tuon turhautumisen tunteen opiskeluajoilta. Varsinkin kesäaika oli täynnä kiinnostavia tapahtumia, jos vain olisi ollut varaa. Ehkä siksi en ole vielä tähän päivään mennessä käynyt koskaan festareilla (Pori jazz ja Ruisrock ovat tosin haaveissa, kenties jo ensi kesänä!)

Tein niin paljon viikonloppuisin päivystysvuoroja, että jouduin palauttamaan kokonaan kolmen viimeisen opiskeluvuoden opintorahat vaikka olin täysipäiväinen opiskelija. Työntekoa en silti kadu pätkääkään, niin paljon oppirahoja ja elämänkokemusta sain niiltä vuosilta. Tuskin kovinkaan moni haluaa elää vanhemman tai puolison siivellä, en minäkään.

Vaikka elin opiskeluaikoina köyhyysrajalla, en ollut yhtään onnettomampi. Ehkä siksi, että kaikilla kavereilla oli sama tilanne. Itse asiassa olen monta kertaa ajatellut, että raha ei tee onnelliseksi. Opiskeluaikojen jälkeen olen ollut koko ajan töissä joista viimeiset 15 vuotta yrittäjänä. Eläminen maksaa. Lapset maksavat. Korkeampi elintaso maksaa. Mutta tekeekö se onnelliseksi? Ei välttämättä. Olen monta kertaa pohtinut tekeväni “linkolat” ja tekeväni ekologisen elämänmuutoksen muuttamalla jonnekin korpeen pyörittämään omavaraistaloutta. Tiedättekö miksi? Sen vuoksi, että tämä jatkuva rahan perässä juokseminen aiheuttaa tunteen, ettei oikeastaan koskaan ole tarpeeksi aikaa.

Sillä se on rikas, jolla on aikaa.

Tähän lauseeseen kiteytyy tähänastisen elämäni tärkein oppi. Onni ei tule mutku- tai sitku-elämällä, vaan eläen. Onni tulee pienistä asioista. Raha ei tietenkään ole joko tai asia niin että sitä olisi tai ei olisi. Jokainen suhteuttaa taloutensa omien tarpeidensa mukaiseksi. Tottakai tietty tulotaso tuo turvaa, mutta raha ei ole itseisarvo.

Tällä hetkellä tulen paljon onnellisemmaksi siitä, että mulla on varaa olla viikonloppu vapaalla kuin paahtaa hikisenä töitä päivystyspolilla. Kaikki kunnia toki heille, jotka sitä työtä tekevät! Kaksikymmentä vuotta niinsanottua suolakaivosmeininkiä saa riittää ja tein pari päivää sitten päätöksen, että mun osalta päivystelyt on päivystelty. Samalla haikeaa ja kamalaa, mutta toisaalta vapauttavaa!

Nautin siitä, että saan edelleen herätä aikaisin viikonloppuisin, mutta suunnistaa töiden asemesta metsään lenkille koiran kanssa, tehdä brunssia heräävälle perheelle tai olla tekemättä yhtään mitään, jos siltä tuntuu. Niinä päivinä tuntuu siltä, että olen todella rikas enkä vaihtaisi niitä hetkiä mistään hinnasta.

Olen kiitollinen, että minulla on terveyttä, perhe ja ammatti, jossa saan auttaa ihmisiä. Olen onnellinen, että työ ja perhe ovat löytäneet tasapainon ja voin tehdä arkisin lääkärin työtä, mutta pyhittää viikonloput perheelle ja yhteiselle tekemiselle. Pian lapset ovat menneet menojaan ja olemme uuden ajanjakson edessä. Mitä sitten tekisi, ehkä sitten voisi muuttaa kaiken jäljelle jäävän ajan kanssa sinne korpeen puuhastelemaan omiaan?

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *