Ystäviä ja menetyksiä

Matka on jälleen ollut täynnä tunteita laidasta laitaan, eikä pelkkää hyvää.

Olen saanut vuosien varrella Kreikassa paljon ystäviä, tuttuja ja tutun tuttuja. Osan olen tuntenut jo pari vuosikymmentä, osan vuosia.

Uusimmat ystävät sain vasta viime viikonloppuna Amorgoksen Yperia-festivaalilla; nyt minulla on kutsu viettämään kreikkalaista Halloweenia Thessalonikiin, maistamaan ruukussa kypsytettyä juustoa Kythnokselle, kiertämään Roomaa kahden ihan samannäköisen italialaisen filmintekijän kanssa ja syömään illallista Amsterdamiin eläköityneen mediaopettajan ja hänen vaimonsa kanssa.

Ateenassakin kaveripiiri kasvoi kahdella animaatioita työkseen piirtävällä hepulla ja matkatoimiston omistajalla.

Reppu täyttyy joka vierailulla.

Välillä joku lähteekin.

Sain viikonloppuna musertavia uutisia erään hyvin erityisen ystäväni poismenosta, ystävän, joka yhdisti minut ja Amorgoksen pysyvästi. Hän on niitä ihmisiä, jotka ovat jättäneet poikkeuksellisen vahvan jäljen elämääni. Tutustuimme kolme vuotta sitten emmekä ole sen jälkeen tavanneet kuin kahdesti, mutta jo ensitapaamisella meistä tuli sielunystäviä 15 minuutissa. Kuin olisimme aina tunteneet toisemme. Tiedätte, jos tällaisia ihmisiä on sattunut polullenne.

Olemme pitäneet yhteyttä ja seuranneet toistemme kuulumisia sähköisesti. Tiesin, että ystäväni on viime vuoden matkustellut Espanjassa ja Portugalissa, mutta toivoin, että jonkin yllätyskäänteen kautta hän olisi taas Amorgoksella.

Vastassa oli toisenlainen yllätyskäänne uutisen myötä.

Olen viime päivät miettinyt ihmisten jalanjälkiä elämässä.

Aiemmin kuvasin erään toisen minulle hyvin tärkeän ihmisen aikaa elämässäni, aikaa, joka oli ja meni. Jonkin aikaa minulla oli ikävä tätä ystävää, ja olin vähän loukkaantunutkin siitä että hän etääntyi. Sitten tunteeni muuttui. Voin arvostaa häntä ja vaalia sitä ystävyyttä mikä meillä oli, surematta enää hänen etäisyyttään. Hän kuului yhteen vaiheeseen elämääni. Kaikkien ei ole tarkoitus jäädä.

Uskon, että Amorgoksen ystäväni kanssa käy samoin. Tavallaan hän ei olekaan poissa, sillä hänen vaikutuksensa on jäljellä, kaikki se mitä olen saanut hänen kauttaan. Ihmiset, oivallukset, melkein kokonainen kyläyhteisö ja verkosto ystäviä joka ulottuu pieneltä Kreikan saarelta Valtameren toiselle puolelle.

Tietysti suren sitä, että en enää koskaan voi tavata häntä. Mutta iloitsen siitä, että tapasimme. Että hän sattui elämääni.

Saavuttuani eilen Ateenaan sain kuulla seuraavan ikävän uutisen. Jo valmiiksi suuresta elämänkriisistä toipuva hyvä ystäväni on juuri menettänyt työnsä.

Arvatkaa onko minulla ihan kummallinen olo. Olen monen päivän ajan kokenut kaikkea hauskaa, tutustunut kiinnostaviin ihmisiin, verkostoitunut, oppinut uutta, syönyt hyvin (ja liikaa) ja nauttinut olostani Egeanmeren auringon alla. Ja sitten saan kahden päivän sisällä kaksi uutista, jotka vetävät fiiliksen ihan pohjaan.

Valoa ja varjoa.

Istun aurinkoisella katolla Ateenan Psyrrissä, lempikaupunginosassani. Tunnen auringon ihollani ja näen katolta Akropolin kukkulan ja Parthenonin temppelin. Yhdenlaisia kreikkalaisia ystäviä nekin.

Akropolin vasemmalla puolella maisemaa reunustaa Imittos-vuori. Ystäväni talon katolta näen sen vielä lähempää, hän asuu kaupunginosassa ihan vuoren vieressä. Olen kuvannut vuorta auringon nousiessa ja laskiessa. Olemme patikoineet siellä joskus ystäväni kanssa.

Kirjoitan tietokone sylissäni, sen ja ihoni välissä on musta kangaskassi ettei iho mene hikiseksi. On vieläkin tosi lämmin, vaikka on marraskuu. Tampereella oli aamulla -8 astetta, täällä 20 astetta.

Istun tässä ja olen samaan aikaan onnellinen ja surullinen.

Eilen purin suruani kirjoittamalla poismenneelle ystävälleni muistokirjoituksen. Tänään vien työnsä menettäneen ystäväni hemmotteluhoitoon läheiseen hammamiin. Lähetin viestin; ”Tule kello 18.00 Monastirakin asemalle. Vien sinut yhteen paikkaan.”

Toivottavasti hän ilahtuu.

Ajatuksia Ateenassa, kuudes marraskuuta.

Kommentit (10)
  1. Voi, miten surullinen ja pysäyttävä postaus. Kuvaat tunteitasi, taas kerran, niin todesti ja koskettavasti. Ja mukaan olet liittänyt kertomaasi vahvistavia tunnelmakuvia. Ilo ja murhe käsi kädessä. Voin kuvitella sinut siellä lempimaisemassasi ristiriidan aallokko sisälläsi. Kaikki olisi hyvin, ellei… Mutta nyt on näin. ”Menetykset kuuluvat elämään” on klisee, mutta myös niin totta. Valoa ja voimia sinulle Sanni – jonka nimen voi ajatella myös muotoon ”Sunny”, aurinkoinen.

  2. Lämmin osanottoni ystäväsi poismenon johdosta.

    ” Suru suurempi kuin jos jokin luotain sut veisi pois olis vain ettei koskaan kohdattu ois!”
    (Timo Koivusalo)

    Samalla toivotan voimia suru-uutisesta toipumiseen sekä hyviä hetkiä upeassa Ateenassa ❤️🇬🇷

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *