Viivi

Tänään aamupäivällä rakkain pieni filosofini, tuhiseva energiakenttäni ja loputtoman sitkeä sissimme Viivi-koira siirtyi ajasta ikuisuuteen.

Ikävän ja suuren surun keskellä tunnen iloa ja kiitollisuutta, että sain olla mukana Viivin viimeisissä päivissä ja hetkissä.

Tätä hetkeä olen pelännyt, tätä hetkeä olen odottanut. Tähän päivään saakka en tiennyt, kestäisinkö olla läsnä kun se tapahtuu. Nyt tiedän, että se oli parasta mitä minulle ja ystävälleni olisin voinut toivoa.

 

Palasin Tanskasta tietämättä, että yhteinen aikamme oli ihan juuri käytetty loppuun. Kun koiria matkani ajan hoitanut ystävä toi koirat, Viivi kirmasi pihan yli luokseni kuin 10 vuotta nuorempi Viivi konsanaan. Ilahduin niin, kun näin Viivin niin pirteänä. Nämä pienet hetket olivat lahjoja. Halasin Viivin hoitajaa, olin niin onnellinen.

Eilen kävelimme Pyynikille ja Viivi askelsi päämäärätietoisesti kaksi viimeistä korttelia kotiin.

Se on viime päivät ollut tavallista aktiivisempi, seurannut minua asunnossa, tarkkaillut puuhastelujani keittiön ovensuussa ja odottanut, että menemme yhdessä nukkumaan.

15-vuotiaan rouvan askel oli viime vuosina hidastunut, turkki harmaantunut ja rakastettava nenäkkyys loiventunut, mutta tuttu persoonallisuus ja aseistariisuva energia oli yhä siellä. Ja se uskomaton sitkeys. Viivi ei todellakaan aikonut lähteä täältä tuosta vain. Kaksi vuotta sitten se kävi kuoleman porteilla ja totesi, ettei nyt kuitenkaan vielä huvittanut lähteä ja voisihan täällä vielä tuhista, herkutella tienvarsituotteilla, retkeillä metsäpoluilla ja nuolla emäntien ja isäntien ihoa vähän pidempään.

Viivi jäi, toipui ja tuhisi ja rakasti – ja oli rakastettu – vielä kaksi kokonaista vuotta. Se eli täyden elämän ja koki kanssamme Kilpisjärven luontopolut, Hämeenlinnan hiekkarannat, Kuopion toritunnelmat ja Maarianhaminan puistotkin.

Erityisesti Viivi viihtyi luonnossa ja metsässä. Se ei tiennyt parempaa paikkaa kuin Pyynikin polut tai Seitsemisen sammalmättäät. Kaikkein kuvaavin muisto Viivistä on näky pienestä chihuahuasta tomerana vaellusjoukon etunenässä, kaukana muiden edellä. Välillä tuo pieni siluetti pysähtyi polulla ja kääntyi katsomaan perässätulijoita. Kuin sanoen, ”Tulkaa jo, mitä te maleksitte! Nyt mennään!”

Viivi oli pikkuinen, ponteva, arvokas ja arvonsa tunteva. Se oli lauman johtaja ja otti tilansa majesteetillisella vaan ei lainkaan ylimielisellä itsevarmuudella. Se rakasti ihmisiä ja tutustui mielellään melkein kaikkiin koiriinkin. Se oli rohkea ja utelias. Se viihtyi yhtä hyvin sylissä kuin omassa tilassaan ympäristöä rauhallisesti tarkkaillen. Mielellään jossain vähän korkeammalla tyynyn tai sohvan päällä, josta se saattoi valita, osallistuuko ympäröiviin tapahtumiin vai tarkkaileeko vain.

Pakkasesta Viivi ei tykännyt, eikä myöskään puisista lankkusilloista. Raot edustivat epämukavuutta ja riskimomentteja pienille tassuille.

 

Kun Viivin aika viimein koitti, se koitti hetkessä, jolloin kaikkien sen perheen jäsenten oli mahdollista päästä saattamaan Viiviä. Vaikka jouduimme tekemään päätöksen, se päätös mahdollisti kaikkein kauneimman siirtymän Viiville tästä ajasta.

Tiedättekö sen tunteen. Maailman ristiriitaisimman tunteen. Kun itsekkyys ja oikeudenmukaisuus käyvät vielä väsynyttä käsirysyä vaikka itsekkyys tietää, että se häviää. Sen pitää hävitä.

Mutta kun minä rakastan sitä, minulle tulee niin paha mieli, jos se menee pois, en halua vielä kohdata tätä oloa. Oikeus: tee oikein, tee arvokkaasti. Ja lopulta se mikä on oikein voittaa. Mutta aina siinä on pieni hätääntynyt taisto. – Koska olemme ihmisiä, ja ihmisyys on sellaista, että viimeiseen asti yritämme rutistaa rakkaita asioita itseämme vasten ja säilyttää niiden tuoman lämmön, peläten lopullisuutta, peläten menetystä. Peläten sitä, että suru jättää meidät kylmiksi. Vaikkei se lämpö lopulta mihinkään katoa, jos valitsemme rakastaa omistamatta.

Kaikkea ei voi säilyttää ikuisesti, mutta voi rakastaa, vaikka päästäisikin irti.

hyvinvointi onnellisuus
Kommentit (50)
  1. Ja kaikkein suurinta rakkautta on juurikin irti päästäminen.

    Suuri, lämmin osanotto valtaisan isoon suruun ja ikävään.

    1. Kiitos Suvi ❤️

  2. Kovin kauniisti kirjoitettu. <3 Teksti porautui syvälle sydämeen ainakin tällaisella elämänpolkunsa varrella jo monta koirakaveria hyvästelleellä. Aina yhtä vaikeaa, aina yhtä kamalaa, mutta silti se hienoin lahja, jonka tuossa tilanteessa voi rakkaalle ystävälleen antaa – arvokas, rauhallinen, kivuton lähtö. Lämmin osanottoni teille.

    1. Kiitos Katariina ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *