Karkkipäivä
Karkkipäivä

Uskallatko olla onnellinen?

Eilen mietin sitä taas. Miten vaikeaa on sallia itsensä olla täysin vapautuneen onnellinen.

Astuin laivasta ja tuttu hymy levisi kasvoilleni. Olen aina ihan pöljän näköinen kun saavun Ahvenanmaalle. Täytyn niin naurettavan voimakkaasta onnen ja hyvän olon tunteesta että hymyilen koko matkan satamasta kotiin kuin joku juuri lottovoiton saanut. Ja lottovoittohan tämä onkin.

Maarianhaminakollaasi0_pieni

Mutta eivät onnellisuuden tuntemukseni pirskahtele ainoastaan Ahvenanmaalla. Olen aika lailla kokonaisvaltaisesti tyytyväinen elämääni juuri nyt. Olen ollut toistaiseksi terve, läheiseni ovat terveitä, saan tehdä hurjan hauskoja ja kiinnostavia asioita, minulla on ihania ystäviä. Ennen kroonisesti vaivanneet stressin ja ”kotiahdistuksen” tunteetkin ovat lieventyneet. Joka aamu herään kiitollisena siitä, että minulla on asiat näin hyvin.

Pienet asiat kuten kahvimukikin tuovat hyvää mieltä. Usein odotan jo iltaisin ennen nukkumaanmenoa että pääsisin jo heräämään ja keittämään aamukahvin..!

Maarianhaminakollaasi4_pieni

Mikäli olisin uskonnollinen, käyttäisin varmaankin sanaa ”siunattu”. Minua on siunattu.

Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Minulla on ollut elämässä pitkiä, hyvin vaikeita aikoja jolloin olen ollut iloinen lähinnä siitä, että pääsen taas nukkumaan eikä tarvitse olla hereillä kokemassa ja miettimässä satuttavia asioita ja pahaa oloa.

Maarianhaminakollaasi2_pieni

Minulla on, kenties taustani ja elämänkokemusteni muokkaamana, taipumus ahdistua ja huolestua helposti. Jos mitään oikeasti todennäköistä syytä huolelle ei ole, psyykeni kehittää huolen tunteen vaikka tyhjästä ilmasta. Etenkin silloin kun kaikki on erityisen hyvin.

Minuun on ikään kuin rakentunut ”onnen tunteen katkaisin”, vipu, joka menee päälle kun onnellisuuden kokemus saavuttaa tietyn maksimirajan. Vipu naksahtaa päälle ja lähtee valuttamaan onneani pois syöttämällä mieleen pelon ja ahdistuksen tunteita.

Tunne on tämä; ”Kaikki on niin hyvin että jotain on pakko sattua, sillä eihän kaikki vain voi olla näin pitkään näin hyvin.”

Aivan järjetöntä, mutta en mahda tälle mitään.

Maarianhaminakollaasi1_pieni

Huoligeneraattorin tyypillisiä manifestaatioita ovat lentopelko ja pelko siitä, että läheisille sattuu jotain. Juuri tämän vuoksi reagoin niin voimakkaasti esimerkiksi Jämijärven onnettomuuteen. Olin suunnattoman ahdistunut turman jälkeen, ja mielessäni velloi suru menehtyneiden omaisten puolesta sävytettynä ajatuksilla siitä, että oma läheiseni olisi myös voinut olla koneessa.

Tämän vuoksi olen myös aina niin ylimitoitetun huolissani ulkomailla reissailevasta siskostani.

Maarianhaminakollaasi3_pieni

Viime vuoden aikana lentopelko on asia, joka on kasvanut ehkä kaikkein suurimmaksi ongelmaksi. En ole koskaan pitänyt lentämisestä ja ainahan koneessa on sellainen ”ei ihmisen kuulu lentää, tämä on luonnotonta” –tunne sekä kontrollin menetyksen tuoma avuttomuuden kokemus. Suurimman osan elämästäni nämä tunteet ovat kuitenkin olleet aika lailla hallinnassa.

Viime vuoden aikana tilanne on ilman näennäistä selitystä dramaattisesti pahentunut, ja huhtikuun paluulennolla Kööpenhaminasta totesin jo, että kai minusta on pikkuhiljaa tulossa ”lentoalkkis”. Ahdistuksen tunteeni koneessa on niin suuri, että siihen auttaa käytännössä enää vain alkoholi. Koneen ei tarvitse kuin vähän heilahtaa ja mun sormi lentää kutsunapille tilaamaan punkkua. Rentoudun vasta viinin lähtiessä pureutumaan keskushermostoon.

Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa hilpeältä, mutta minulle asia on todella ikävä. Nyt jo kädet vähän hikoaa kun ajattelen ensi sunnuntaina edessä olevaa lentoa Frankfurtiin.

En keksi pelolle muuta selitystä kuin että olen liian onnellinen.

Maarianhaminakollaasi5_pieni

Miksi ei voi antaa itsensä olla rehellisesti ja vilpittömästi onnellinen? Onko tämä yleisempääkin vai johtuuko oma tilanteeni vain siitä, mitä elämässäni on aiemmin tapahtunut? Onko teillä tällaisia tuntemuksia?

Uskallatteko olla täysin onnellisia ja sanoa, että nyt on kaikki hyvin? Kun kaikki on hyvin?

Kommentit (71)

  1. riikka

    Moikka Sanni, ekaa kertaa sulle kommentoin. Oon vasta lähiaikoina löytänyt blogisi ja olen ihastunut kyllä :) Kiitokset siis ihanasta blogista!

    Olisin voinut itse kirjoittaa tämän postauksen, niin samalta ajatukset tuntuvat. ”Onnen tunteen katkaisin” on maailman osuvin kuvaus. Yksikin ilta kävelin kotiin töistä ja olo oli todella outo ja vasta kotona tajusin, että sillä hetkellä ei ollut stressannut eikä ahdistanut mikään. Hämmentyneenä aloinkin heti miettiä, että hei tässähän on pääsykokeet tulossa ja muitakin stressattavia asioita, että älä nyt innostu. Ja kohta oli taas kehitettynä muutama stressin aihe.

    Hassuintahan tässä on se, että vasta pari kuukautta sitten tajusin, että syy siihen että harvoin olen onnellinen on juurikin se, että en suostu siihen ja ehkä tiedostamattakin kehitän stressattavaa ja ahdistuttavaa. Nyt olen päättänyt, että illalla nukkumaan mennessä en kehittele ongelmia, sillä sen taidon kyllä omaan, ihan mistä asiasta vaan voi muodostaa maailman ahdistavimman tunteen. Voin sanoa, että ei kyllä ole helppoa maata sängyssä ja yrittää nukahtaa ilman jotain mielessä painavaa asiaa ja sen tunnustaminen tuntuu typerältä. Mutta se on sen arvoista herätä aamulla edes vähän onnellisempana ja levänneempänä kun ei ole puolta yötä valvonut!

    Tulipas sekava kommentti.. Kiitos kuitenkin tästä, ihanaa ettei olla yksin!

    • Sanni

      Moi riikka!

      Kiva kun kommentoit, ja mukavaa että saatoin olla ”vertaistukena” :) Yleensä näistä huolijutuista ei tule ystävien ja kavereiden kanssa juteltua niin ei oikein ole koskaan syntynyt mitään kuvaa siitä miten yleistä tällainen ”onnen tunteiden katkaisu” on, mutta näköjään, näidenkin kommenttien perusteella, yleisempää kuin kuvittelin..! Ja ehkä se vähän lohduttaa. Jollain tavalla.

      Tsemppiä, ja toivon sinulle leppoisia ja rentoja aamuja kirkkaalla mielellä :)

  2. tasku

    Samoissa tunnelmissa mennään täälläkin. Todella usein alkaa tuntumaan, ettei edes uskalla iloita tai sanoa ääneen, että nyt on hyvä olla, koska takana on suhteellisen pitkä putki kutakuinkin paljon onnellisuutta, mitään vakavaa ei ole tapahtunut ja näin. Jatkuva pelko siitä, että joku päivä näin ei olekaan.

    Lentopelko vaivaa itseänikin. Samaan aikaan yhdistyy korkeanpaikankammo, pelko syvistä vesistä, pimeästä, avuttomuudesta ja paineesta. Haah, ahdistaa jo ajatellakin. Varsinkin nyt, kun on ollut näitä lentoturmia ja Malesian lentomysteeri. Parin viikon päästä olisi lento Lontooseen edessä. Tällainen lyhyt ei ole mitään sen rinnalla, kuin lento rapakon taakse, mutta lento mikä lento. Onneksi lennän hyvän kaverin kanssa, joka varmaan tilaa sitten sen tuplaviskin mulle kun ei enää oma pää toimi :P

    • Sanni

      Onneksi lennän hyvän kaverin kanssa, joka varmaan tilaa sitten sen tuplaviskin mulle kun ei enää oma pää toimi :P

      :) <3

      Mullakin on muuten todella voimakas pelko syviä vesiä kohtaan, monesti jossain Kreikan lautoilla ollessa yritän olla ajattelematta mitä alla on… Laivamatka Englannista New Yorkiin Queen Mary 2:lla on ollut pitkään haaveissa mutta uskon sen lopulta (no tietty rahankin takia :D) kaatuvan siihen, että ajatus niin pitkästä matkasta todella syvien vesien päällä on liian pelottava.

      Pimeän pelosta kärsin nuorempana niin pahasti että nukuin jonnekin 19-20-vuotiaaksi saakka aina valot ja radio päällä. :/ Nukahtaminen oli aina yhtä taistelua. Sitten pelko yhtäkkiä katosi täysin koskaan palaamatta.

  3. Too

    Tämä onnesta nauttimisen problematiikka on minusta yllättävän yleinen ”vaiva”.

    ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”. Tämä vanha, suomalainen lentävä lause tuli mieleen tekstistäsi. Olen joskus miettinyt, että onko juurikin kyse jostain tiedostamattomasta perisuomalaisesta elämänasenteesta, joka tekee onnesta jotain kiellettyä, jota pitää piilotella eikä julistaa avoimesti olemalla näkyvästi onnellinen? Ja jos on avoimesti onnellinen, siitä pitää ”verona” kantaa syyllisyyttä tai pelkoa?

    Onnellisena olo on siinäkin mielessä vaikeaa, että siihen tunnutaan herkästi reagoitavan kateudella ja vähättelyllä. Tähän olen ainakin itse törmännyt. Kulttuurimme on ollut pitkään kovin tasapäistävä, mietin juontaako se juurensa siihen. Aivan kuin jokaisella pitäisi koko ajan olla jokin isompi ongelma varjostamassa elämää, ettei vaan vahingossakaan pääse nauttimaan elämästä muita enemmän…

    Inhottaa myös sellainen pahasuopainen ”vuoronsa kullakin” -ajattelu, jota myös kuulee viljeltävän. Siis siihen tyyliin, että ”ole sinä siinä vain onnellinen, kyllä sinunkin pilvilinnasi kohta romahtavat.”

    • Sanni

      Olen joskus miettinyt, että onko juurikin kyse jostain tiedostamattomasta perisuomalaisesta elämänasenteesta, joka tekee onnesta jotain kiellettyä, jota pitää piilotella eikä julistaa avoimesti olemalla näkyvästi onnellinen? Ja jos on avoimesti onnellinen, siitä pitää “verona” kantaa syyllisyyttä tai pelkoa?

      Näitä ajatuksia on minullakin, ja uskon että tämä ”kulttuuriperimäkin” varmaan osaltaan tuntemuksiini vaikuttaa.

  4. Eija

    Upeita kuvia! Kyllä iskee matkakuume Ahvenmaalle, pari kertaa olen siellä käynyt ja ehdottomasti haluan pian käydä uudestaan.

    • Sanni

      Mukava kuulla! :)

  5. Minä vain

    Itsellä on myös elämässä ollut todella vaikeita useampia ajanjaksoja mutta kaikista on jossain vaiheessa päässyt yli vaikka aikaa on vienyt todella paljon. Mutta niin paljon olen niistä oppinut itsestäni ja ylipäänsä elämästä. Viimeksi kun tällaisesta selvisin muistan vieläkin miten pelkkä oleminen ja auringon katselu tai linnunlaulun kuuntelu tuntui niin hyvältä. Olen lukenut asiasta kirjojakin ja yksi viimeisin oli hyvä. Siinä kerrotaan että ihmisessä on sekä tarkkailijaminä että ajatteleva minä. Olen huomannut että kun johonkin asiaan mitä tekee yrittää uppoutua 100 % niin vain näin elämästä uskaltaa nauttia.

    Esimerkkinä hyvänä joka tätä asiaa selventää oli kirjassa kuvaus kahdesta lapsesta jotka ovat autossa matkalla jonnekin jännään ja mukavaan paikkaan. Toinen lapsi ei kykene muuta kuin olemaan hermostunut kun hän vain odottaa että lopulta automatka päättyisi. Toinen lapsi katselee ikkunoista maisemia ja nauttii kaikesta näkemästään. Kun lopulta matka loppuu, niin paikka ei olekaan auki. Toinen lapsista saa kovan kiukkukohtauksen ja on hyvin pahoillaan että kun matkakin oli niin pitkä ja nyt ei päästykään sinne. Toinen lapsi pettyy huomattavasti vähemmän, sillä koko matka oli ollu niin mielekäs ja hän oli nähnyt paljon kauniita asoita….

    Niin tämä esimerkki siitä kuinka tulisi joka päivä yrittää nähdä ja uppoutua, kuinka kaunista onkaan… Matkalle tulee jokaiselle murheita joillekin enemmän joillekin vähemmän, mutta jokaiselle aurinko nousee samanveroisena. <3

    • Sanni

      Olipa taas ajatuksia herättävää tekstiä. Todella osuva tuo lapsi-esimerkki. Vaikka murehdinkin niin onneksi samaistun enemmän tuohon ikkunoista maisemia katsovaan lapseen…. :)

      tulisi joka päivä yrittää nähdä ja uppoutua, kuinka kaunista onkaan… Matkalle tulee jokaiselle murheita joillekin enemmän joillekin vähemmän, mutta jokaiselle aurinko nousee samanveroisena. <3

      Näin juuri <3

  6. Anni

    Moikka! Samaistuin minäkin sun tekstiin ja ajattelin mainita yhdestä keinosta, joka on itseäni auttanut melko paljon ahdistuksen ja turhan tulevaisuudenpelon hallitsemisessa. Oletko kuullut Mindfullnessista? Siinä yhdistyy joogan liikkeet ja hengitysharjoitukset ja tietoisen läsnäolon treenaaminen ajattelutekniikkaa muuttamalla. Olen ymmärtänyt että joogaat, joten tämä sopisi sinulle varmasti hyvin. Tekniikan on todettu tieteellisestikin auttavan ahdistukseen ja keskittymisvaikeuksiin, ja sitä käytetään yhä enemmän mm. masennuksen hoidossa. Kurssi kestää yleensä kahdeksan viikkoa, jonka aikana tehdään aktiivisesti kotiharjoituksia. Ohjaaja kuitenkin korosti, että niistä harjoitteiden tekemisestä ei sitten saa ottaa ylimääräistä stressiä ;) Mutta, jos haluaa saada aikaan pysyvän muutoksen, harjoitteita kannattaa tehdä päivittäin. Mindfulnessia voisi kutsua melkeinpä elämäntavaksi. Suosittelen kokeilemaan!

    • Sanni

      Oletko kuullut Mindfullnessista?

      Olen kyllä. Tutustuin tuohon lähemmin viime vuoden tammikuussa kun pääsin yhden kampanjan kautta käymään lifecoachilla.

      http://karkkipaiva.indiedays.com/2013/02/11/kotiressaaja/

      Tekniikasta voisi varmasti olla minulle jotain hyötyä jos vain saisin itselleni luotua meditaatiorutiinin. Olen jotenkin tosi huono järjestämään itselleni aikaa joogaan ja meditaatioon kotioloissa, siksi joogaakin on tullut harrastettua vain ryhmätunneilla.

  7. Tiia

    Hhmm. Voiskohan tästä päätellä, ettei mulle ole ikinä sattunut mitään tarpeeksi kamalaa… Vaikka ei sekään kyllä ole totta. Muistan kokeneeni, niin lapsena, teininä (no kuka ei:)) kuin aikuisenakin vaiheita, jolloin maailma on täysin musta, tulevaisuus näyttää lohduttomalta ja kaikki tuntuu menevän pieleen…

    Jotenkin en vaan raahaa niitä asioita mukanani. Ehkä mulla on semipaha dementia, kun en muista kaikkia vastoinkäymisiä. Olen jo pitemmän aikaa miettinyt, että saatan olla vaan liian laiska stressaantumaan. Tai sitten teflonia.

    Olen kuitenkin havainnut tässä mielenkiintoisen lieveilmiön. Nimittäin moni tuntematon ja tutumpikin ihminen pitää minua automaattisesti joko a. hyvin köyhänä, b. vähän säälittävänä reppananan ja looserina tai todennäköisesti c. sekä köyhänä, että looserina. Ja ennen kaikkea omituisena (en kiistä).

    Köyhänä siksi, että en ole superhyvin palkatussa virassa ja ennen kaikkea en omista kaikkea sellaista, mitä ihmisen nykymaailmassa ”pitäisi” omistaa näyttääkseen kaikille, että hyvin menee. Todellisuudessa mun pankkitilin saldon tietää tasan minä itse ja Nordean pankkitäti.

    Ei tarvitse kuin katsoa mainoksia tai kaupassa ympärilleen ja miettiä miten tuotteita on brändätty. Kaikki brändättävissä oleva on tehty mahdollisimman helpoksi ja nopeaksi. Ja niitä helppoja ja nopeita ratkaisuja tarjotaan kaikkiin ”arjen ongelmiin”. Eritoten sellaisiin, joita aiheutetaan sillä, että kaiken pitäisi olla helppoa ja nopeaa.

    Jotenkin se jatkuva ahdistus, stressi ja valittaminen tuntuu olevan normaali (ja ainoa hyväksyttävä. tietoisesti tai tiedostamatta) olotila nykyään ja kaikilla. Samoin se, että pitää isoon ääneen kertoa kaikille kuinka paljon, mitä ja kuinka kallista on hankkinut ja mitä kaikkia bisneksiä on meneillään mihinkäkin suuntaan kaiken aikaa ja kuinka tärkeä ihminen sitä oikein onkaan. Nykyään sitä on vaan vaikeampi tunnistaa, koska se ei ilmene sellaisena kasari/ysäri juppi-ilmiönä ja suoranaisena kehuskeluna, vaan siitä on tullut normaaliutta.

    Mä voin olla aidosti ihan yhtä onnellinen vaikka siitä, että olen itse kasvattanut sitruuna”puun” siemenestä kuin joku muu on uudesta iPhonesta. Ja se, että se sitruunapuu on minulle paljon läheisempi ei automaattisesti johdu siitä, ettei minulla ole rahaa ostaa iPhonea. Monet mulle tärkeät asiat on monille muille täysin yhdentekeviä. Ja päinvastoin…

    Kuitenkin ehkä joillekin muillekin ihmisille tekisi hyvää välillä miettiä onko jonkun asian arvo=hinta…

    Matti Nykäsen sanoin: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa”. Eikä sitä kannata ainakaan itse ehdoin tahdoin itseltään pilata silloin, kun kaikki on hyvin:)

    • Sanni

      Taas voin vain nyökytellä kun Tiia pukee niin hyvin sanoiksi minunkin ajatuksiani. Sinulla on kyllä ilmaisutaito hallussa. Kiitos Tiia.

  8. maria

    Täällä kanssa yksi stressaaja. Elämässäni on hyviä kausia, jolloin stressaan jostain turhasta, kuten ulkonäöstä. Pääasiassa olen elämääni tyytyväinen: mulla on hyvä mies, ihanat vanhemmat, miehellä on ihana lapsuuden perhe (tullaan superhyvin juttuun), mulla on ystäviä, opiskelen alaa jolle olen halunnut 6-vuotiaasta asti. Mies on vakituisessa virassa (= työttömyys tuskin uhkaa helposti) ja olemme ostamassa nyt asuntoa, josta olen haaveillut jo pitkään.

    Kaikki on ollut niin hyvin, kunnes kaikkien sattumien kautta jouduin tutkimuksiin ja jonotan nyt yliopistosairaalan neurologille aikaa. Tuntuu, että koko elämä romahti. Minä, joka olen yleensä superpositiivinen ja hoen aina kaikille, että asiat järjestyy ja kaikella on tarkoitus. Nyt en osaa ollenkaan kaivaa tuosta positiivisuudesta itselleni mitään. Järjellä ajatellen mulla ei ole mitään pelättävää ja stressaaminen ei auta mitään, mutta silti.

    Mies ei oikean halua puhua tilanteesta, hän syyttää minua siitä, etten jaksa innostua mahdollisesta uudesta asunnosta. Tekisi mieli huutaa vaan, että ”En kai mä innostu kun mä pelkään, että en pääse nauttimaan siitä kuin hetken ennen kuin kuolen!” En huuda, se on järjetöntä, mulla ei ole mitään rationaalista syytä pelätä, että mä nyt kuolisin (ainakaan siihen syyhyn miksi sinne lääkäriin joudun). Autokaupassa myyjä kysyi, että onko meillä tarvetta tilaville takatiloille ja mies vastaa hymyillen ”No ainakin vielä ollaan kahdestaan”. Meinasin alkaa itkeä, mies ei ymmärrä, että me ei ehkä voida saada (tai siis varmasti voitaisiin, mutta mahdollisen sairauteni takia se ei olisi järkevää) omia lapsia.

    Käyn aivan ylikierroksilla, säpsähdän ihan kaikkea. Istuin mummun olohuoneessa kun kuulin ambulanssin menevän lähistöllä. Äiti oli hetkeä aiemmin lähtenyt kauppaan, mun oli pakko soittaa sille, ihan vaan siksi, että jos se olisikin ajanut kolarin.. Aivan järjetöntä touhua.

    Onneksi oloni on helpottanut tässä muutaman päivän ajan jo, pystyn rentoutumaan ja ajattelemaan muutakin.

    Mä olen miettinyt, että ehkä tää juttu oli ihan tarkoitettu mulle. Herättämään mua vähän; elämään tässä hetkessä. Olemaan onnellinen nyt, eikä sitten kun olen laiha, lihaksikas, rikas, töissä, matkoilla.. Ehkä mä olen pitänyt terveyttäkin itsestäänselvyytenä ja nyt mun oli vaan aika herätä myös siihen, että sitäkin pitää osata arvostaa! :)

    Sanni, sä et todellakaan ole yksi ajatustesi kanssa!

  9. Jonsku

    Hei. Minulla on ystävä, joka aina sanoo että ”ei kahta ilman kolmatta” , ”itku pitkästä ilosta” ja ”kyllä routa porsaan kotiin ajaa” ym. Hänelle on aivan kuin sisäänrakennettua ajatella, että aina käy huonosti. Kannattaa keskittyä niihin asioihin jotka ovat hyvin. Itse ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä ja että elämä kantaa ja että ei siihenkään asiaan maailma kaadu kuitenkaan. Itsensä tunteminen ja heikkouksiensa tunnistaminen on tie vahvempaan minuuteen. Peloista voi aina mennä keskustelemaan ammattilaisen kanssa. Mieheni kommentoi asiaa, että ”Se mikä ei tapa, vahvistaa. ” Tsemppiä kaikille, joilla on oikeasti vaikeaa. Smile and world is smiling To You. ;-)

  10. h-h

    Itse olin ennen ihan samanlainen, mutta sen jälkeen kun tulin uskoon olen uskaltanut luottaa että mikään ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi minun käsissäni vaan Jumalan ja turha ahdistuneisuus on helpottanut :)

  11. satu

    Minäkin olin ennen stressaaja, ja olen sitä vieläkin välillä. Olin eräässä valmennuksessa jossa kouluttaja sanoi jotain mikä on helpottanut elämääni valtavasti: Päätän itse asioiden merkityksen. En voi esimerkiksi päättää mitä toinen ihminen sanoo tai tekee, mutta voin päättää miten se vaikuttaa minuun. Kun hermostuttavat ajatukset alkavat pyörimään mielessä, pysäytän ajatusmyllyn heti ajattelemalla aktiivisesti jotain muuta. Kieltäydyn kuuntelemasta tai lukemasta ikäviä asioita (vaikka uutisia) jotka ennen aiheuttivat pahan mielen moneksi päiväksi. Kieltäydyn heittäytymästä ahdistaviin ajatuksiin. Aina en siinä onnistu, mutta usein.

    Tärkein asia on ymmärtää että voin itse päättää mitä tunnetilaa ruokin. Omia ajatuksia voi ohjailla.

  12. H.

    Hyvä kirjoitus. En nyt jaksanut kaikkia kommentteja lukea, mutta osaan samaistua niin hyvin ”Minulla on, kenties taustani ja elämänkokemusteni muokkaamana, taipumus ahdistua ja huolestua helposti.” Juurikin tämän syyn takia olen käynyt terapiassa viime vuodesta lähtien. Suosittelen että sinäkin kokeilisit vaikka käydä juttelemassa (jos et jo ole) ihan ammattilaien kanssa tuosta ahdistuksesta, itse menin sinne aika myöhään ottaen huomioon miten kauan tuo on vaivannut. Nyt kun miettii niin olisi pitänyt mennä jo kauan sitten. Mä en osaa olla onnellinen koska ajattelen vieläkin että multa puuttuu asioita elämästä, rakkautta, tapahtumia ja kokemuksia, jotain sellaista mikä säväyttäisi sydäntä. Mä stresaan kamalasti asioista mihin en oikastaan nytkään voisi vaikuttaa ja se kalvaa mieltä. Mä löydän itseni välillä siitä ihanata tunteesta kun kaikki on upeaa ja mun sisällä virtaa niin paljon hyvää, vapautunutta oloa, mutta mä en yleensä löydä sitä arjesta. Se on löytynyt siitä kun saan seista tuhansien ihmisten kanssa kuuntelemassa musiikkia ja siitä kun meren tuuli puhaltaa naamaan hiekkarannalla ystävien kanssa. Huomasin muuten tuolla merellä että saatan pelätä sitä, että entä jos se tunne menee hukkaan, häviää jonnekin. Siitä kun haluaisi pitää niin kamalasti kiinni, koska se on varmaan maailman paras tunne. En mä mikään kamala mörrinmöykky ole, mutta onni on jossain siellä. :) Eiköhän se vielä meille kaikille löydy. Mukavaa kesää!

    • Sanni

      Suosittelen että sinäkin kokeilisit vaikka käydä juttelemassa (jos et jo ole) ihan ammattilaien kanssa tuosta ahdistuksesta

      Olen käynyt. Valitettavasti se ei ole auttanut. :/ – Muuhun kuin ehkä ymmärtämään, mistä huolen tunteet kumpuavat. Mutta poistamaan niitä tunteita, siihen ei keskusteluista ole ollut apua.

      Kiitos sinullekin kokemuksesi jakamisesta, ja hyvää kesää sinnekin! :) On ollut jollain tapaa lohdullista huomata kuinka moni muukin kokee näitä samoja tuntemuksia, vaikkei se niitä poistakaan tai hälvennä.

  13. sun

    Tanaan on hyva paiva olla onnellinen…
    Tulee aika kun et ole onnellinen.
    Tulee aika kun sairastut, menetat puolisosi, vanhempasi, ehka lapsesi. Hautaat mahdollisesti parhaan ystavasi.
    Saatat menettaa tyosi, rakkaan kotisi, oman sisimpasi.
    Ala kuvittele, etta saastyisit elamasi karikoilta ja murheiden valtaamilta hetkilta. Ne kuuluvat meille jokaiselle.
    Mutta tieda, etta kaikesta voit selvita, silla se miten asennoidut elamaasi ratkaisee.
    Tanaan on hyva paiva olla onnellinen

    Löysin avaimen huolettomuuteen näistä sanoista ja tästä hetkestä. On vain tämä hetki, ei mitään muuta. Siihen on keskityttävä. Jos se on hyvä, se on ainoa asia, mistä voit olla huolehtimatta.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.