Uskallatko olla onnellinen?

Eilen mietin sitä taas. Miten vaikeaa on sallia itsensä olla täysin vapautuneen onnellinen.

Astuin laivasta ja tuttu hymy levisi kasvoilleni. Olen aina ihan pöljän näköinen kun saavun Ahvenanmaalle. Täytyn niin naurettavan voimakkaasta onnen ja hyvän olon tunteesta että hymyilen koko matkan satamasta kotiin kuin joku juuri lottovoiton saanut. Ja lottovoittohan tämä onkin.

Maarianhaminakollaasi0_pieni

Mutta eivät onnellisuuden tuntemukseni pirskahtele ainoastaan Ahvenanmaalla. Olen aika lailla kokonaisvaltaisesti tyytyväinen elämääni juuri nyt. Olen ollut toistaiseksi terve, läheiseni ovat terveitä, saan tehdä hurjan hauskoja ja kiinnostavia asioita, minulla on ihania ystäviä. Ennen kroonisesti vaivanneet stressin ja ”kotiahdistuksen” tunteetkin ovat lieventyneet. Joka aamu herään kiitollisena siitä, että minulla on asiat näin hyvin.

Pienet asiat kuten kahvimukikin tuovat hyvää mieltä. Usein odotan jo iltaisin ennen nukkumaanmenoa että pääsisin jo heräämään ja keittämään aamukahvin..!

Maarianhaminakollaasi4_pieni

Mikäli olisin uskonnollinen, käyttäisin varmaankin sanaa ”siunattu”. Minua on siunattu.

Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Minulla on ollut elämässä pitkiä, hyvin vaikeita aikoja jolloin olen ollut iloinen lähinnä siitä, että pääsen taas nukkumaan eikä tarvitse olla hereillä kokemassa ja miettimässä satuttavia asioita ja pahaa oloa.

Maarianhaminakollaasi2_pieni

Minulla on, kenties taustani ja elämänkokemusteni muokkaamana, taipumus ahdistua ja huolestua helposti. Jos mitään oikeasti todennäköistä syytä huolelle ei ole, psyykeni kehittää huolen tunteen vaikka tyhjästä ilmasta. Etenkin silloin kun kaikki on erityisen hyvin.

Minuun on ikään kuin rakentunut ”onnen tunteen katkaisin”, vipu, joka menee päälle kun onnellisuuden kokemus saavuttaa tietyn maksimirajan. Vipu naksahtaa päälle ja lähtee valuttamaan onneani pois syöttämällä mieleen pelon ja ahdistuksen tunteita.

Tunne on tämä; ”Kaikki on niin hyvin että jotain on pakko sattua, sillä eihän kaikki vain voi olla näin pitkään näin hyvin.”

Aivan järjetöntä, mutta en mahda tälle mitään.

Maarianhaminakollaasi1_pieni

Huoligeneraattorin tyypillisiä manifestaatioita ovat lentopelko ja pelko siitä, että läheisille sattuu jotain. Juuri tämän vuoksi reagoin niin voimakkaasti esimerkiksi Jämijärven onnettomuuteen. Olin suunnattoman ahdistunut turman jälkeen, ja mielessäni velloi suru menehtyneiden omaisten puolesta sävytettynä ajatuksilla siitä, että oma läheiseni olisi myös voinut olla koneessa.

Tämän vuoksi olen myös aina niin ylimitoitetun huolissani ulkomailla reissailevasta siskostani.

Maarianhaminakollaasi3_pieni

Viime vuoden aikana lentopelko on asia, joka on kasvanut ehkä kaikkein suurimmaksi ongelmaksi. En ole koskaan pitänyt lentämisestä ja ainahan koneessa on sellainen ”ei ihmisen kuulu lentää, tämä on luonnotonta” –tunne sekä kontrollin menetyksen tuoma avuttomuuden kokemus. Suurimman osan elämästäni nämä tunteet ovat kuitenkin olleet aika lailla hallinnassa.

Viime vuoden aikana tilanne on ilman näennäistä selitystä dramaattisesti pahentunut, ja huhtikuun paluulennolla Kööpenhaminasta totesin jo, että kai minusta on pikkuhiljaa tulossa ”lentoalkkis”. Ahdistuksen tunteeni koneessa on niin suuri, että siihen auttaa käytännössä enää vain alkoholi. Koneen ei tarvitse kuin vähän heilahtaa ja mun sormi lentää kutsunapille tilaamaan punkkua. Rentoudun vasta viinin lähtiessä pureutumaan keskushermostoon.

Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa hilpeältä, mutta minulle asia on todella ikävä. Nyt jo kädet vähän hikoaa kun ajattelen ensi sunnuntaina edessä olevaa lentoa Frankfurtiin.

En keksi pelolle muuta selitystä kuin että olen liian onnellinen.

Maarianhaminakollaasi5_pieni

Miksi ei voi antaa itsensä olla rehellisesti ja vilpittömästi onnellinen? Onko tämä yleisempääkin vai johtuuko oma tilanteeni vain siitä, mitä elämässäni on aiemmin tapahtunut? Onko teillä tällaisia tuntemuksia?

Uskallatteko olla täysin onnellisia ja sanoa, että nyt on kaikki hyvin? Kun kaikki on hyvin?

Kommentit (71)
  1. Muutaman viimeisen vuoden ajan minulla on ollut koko ajan jonkinlainen stressi ja ahdistus ja muutoksenvastaisuuksiin kohdistuva pelko mielessäni. Toki elämään on tullut turvallisen nuoruuden jälkeen kriisejä aivan eri lailla. Tänä keväänä olen nähnyt painajaisia enemmän kuin koskaan, hainkin nyt apua tähän kun omaan huutoon herääminen keskellä yötä alkoi kyllästyttää niin poikaystävääni kuin minua.. Pitkän juttelun jälkeen, totesimme että pelkään elämässäni hirveästi jotain, varmaan muutosta – sitä että jotain pahaa tapahtuu taas, ja en selviä siitä. Nyt muutaman viimeisen päivän aikana olen hieman oivaltanut, että pelkään aivan turhaan. En pysty vaikuttamaan pelkäämiini asioihin, ja oikeastaan niiden pelkäämnen vain tekee sen tapahtumisesta todennäköisempää. Tänään olen onnellinen, toki pelkäämäni asiat ovat osa edelleen ”räjähdysalttiina”, mutta yritän ajatella tankkaavani tästä onnellisuudesta voimaa mahdolliseen räjähdykseen. Sen pelkääminen syö voimavarojani jo nyt, niin keskittymällä tämän päivän onneen saan nautittua elämästäni ja yölliset painajaisetkin jäävät pois :) Ja toki onnellisuus pelottaa myös, entä jos en ansaitse tätä onnea? senkö takia muilla elämänaluieilla kuplii nyt? Vai toimiiko elämä oikeastaan sillä tapaa sitten kuitenkaan..

    olips sekava sepustus :D mutta vaikka meikkejä rakastan, ovat juuri tämäntyyppiset postauksesi lemppareitani :)

    1. Ei ollut yhtään sekava sepustus! :) Kiitos kun jaoit ajatuksiasi ja fiiliksiäsi.

      Ja toki onnellisuus pelottaa myös, entä jos en ansaitse tätä onnea?

      Samoja fiiliksiä täälläkin..! Mutta toisaalta osaan usein kumota nämä sanomalla itselleni lämmöllä, ”Kyllä, sinä OLET ansainnut sen.” :)

  2. Voi, kuulostaa niin kovin tutulta! Olen itsekin vahvasti taipuvainen yleiseen ahdistuneisuuteen ja olen erittäin taitava keksimään huolenaiheita ihan tyhjästä! Usein olen vihainen itselleni siitä, että ”haaskaan” onnelisia aikoja turhaan murehtimiseen. Varmasti elämässä tulee eteen aikoja, jolloin murheita ja huolia ei todellakaan tarvitse keksiä. Kovasti yritän opetella tästä turhasta murehtimisesta pois… helppoa se ei ole. :)

    1. Varmasti elämässä tulee eteen aikoja, jolloin murheita ja huolia ei todellakaan tarvitse keksiä.

      Niinpä. On se vain tämä mieli kummallinen..!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *