Karkkipäivä
Karkkipäivä

tuhkaa ja villapaitoja

Millä te tykkäätte palkita itseänne, rentoutua? Jos on ollut rankka viikko, millä te nollaatte kuorman?

Mä nollaan perinteisellä makuaistin kautta tapahtuvalla hemmottelulla. Viiniä, juustoa, suklaata.

Ja näemmä myös bloggaamalla.

Perjantai100616_IMG_2584_3

Perjantai. Istuin tähän ja ajatuksena oli vain hörpätä viiniä ja katsoa ikkunasta talojen kattoja ja niiden reunoilla makaavia pilviä, ja auringon valon muutosta illan taittuessa. Vielä yhdeltätoista on valoisaa. Maisema on minulle rakas; peltikattoja, puutalojen seiniä vihreän ja roosabeigen sävyssä, viisi savupiippua. Puiden latvoja. Kun aurinko laskee tiettyyn kohtaan, vastapäisen talon ikkunat heijastavat valoa niin että ne näyttävät kultaisilta peileiltä.

Olin laittanut koneen pois, mutta otinkin sen esiin.

Tekee mieli kirjoittaa monestakin asiasta. Kai tämä on sitä toisenlaista ”kirjeystävyyttä” mistä joskus kirjoitin, blogista on muodostunut minulle kuin julkinen kirjeystävä. Nuorempana kirjoitin valtavasti kirjeitä; jaoin ajatuksia, tunteita ja hetkiä lukemattomilla käsinkirjoitetuilla sivuilla Sloveniaan, Meksikoon, Japaniin ja Skotlantiin. Nyt kirjepaperin sijaan edessäni on tietokoneen ruutu ja näppäimistö. Yleisö on eri enkä tunne teistä juuri ketään, mutta kirjoittamisen halu on tallella. Välillä haluaa jakaa muutakin kuin ajatuksia shampoon ainesosista.

Viikko on ollut täynnä itsetutkiskeluun ohjaavia asioita ja kokemuksia. On joutunut vähän tsemppaamaan, niin sanoakseni. Mikä tekee varmasti hyvääkin pääkopalle.

Perjantai100616_nollaus

Arkielämäni on aika helppoa, niin voi kai sanoa. Vailla suurempia haasteita, tai no, jos nyt saisi sitä ikuista sähköpostijonoa purettua.  Normaaliarkeni pysyttelee hyvin pitkälle mukavuusalueella, mitä innostavimmalla sellaisella. Nukkumaan ei meinaa päästä ennen puolta yötä mutta ei se mitään (tai kyllä se mitään, jos avopuolisolta kysyy), olen vain hyvin onnellinen siitä miten hyvää elämää saan juuri nyt elää. Aamukahvikin saa minut hymyilemään kuin idiootin. Olen siitä valtavan kiitollinen ja siksi myös pelkään, että tämä tila viedään minulta pian pois, jonkin täytyy sabotoida se kauneus ja ilo joita koen, sillä varmastikaan en ole sitä pohjimmiltaan ansainnut. Tiedätte tämän perisuomalaisen asenteen. Monessa meissä asuu tiukassa peikko nimeltä ”Emmää tätä ansaitse, määhän oon vaan…”

Olen viime viikot ollut voimakkaasti mukavuus- ja varmuusalueeni ulkopuolella. Ihan omasta valinnastani, mutta kuitenkin. Stressitilanteet tuovat esiin heikon puoleni joka ei ole niin kiva puoli, tunteita joita minun pitäisi oppia työstämään. Teen sitä sitten vaikka näin kirjoittamalla.

Teen aina välillä hommia vanhalla työpaikallani, ja tänä kesänä minulle tarjottiin tehtäviä eri osastolta jossa olen aiemmin työskennellyt. Kilttinä tyttönä otin tarjouksen vastaan. Työtehtävät ovat huomattavasti vaativammalla tasolla osaamisalueeseeni nähden ja vaativat nopeaa ongelmanratkaisukykyä, multi-taskingia sekä erittäin sujuvaa kielitaitoa. Pähkinänkuoressa: työ vaatii ominaisuuksia joita minulla ei ihan ole.

Eri luonteiset ihmiset kokevat tällaiset tilanteet eri lailla, kaikki eivät varmastikaan ahdistu ja ala sirotella tuhkaa päälleen kun homma ei ”skulaa”. Mutta minä. Voidaan puhua merkittävästä tuhkakerroksesta. Muutamana päivänä olen lähtenyt töistä itku kurkussa koska koen pettäneeni odotukset niin pahasti. Minua pyydettiin tehtävään koska minun uskottiin selviytyvän siitä, minuun luotettiin. Ja olen ihan surkea.

Karkkipäivänkin kautta on varmaan välittynyt luonteeni tietynlainen perfektionistisuus, en viihdy ”puolivälissä” vaan ääripäissä. Haluan hallita asiat, haluan sen hallinnan tunteen. Että mä osaan ja pärjään. Täydellinen ei tarvitse olla sanan kirjaimellisessa merkityksessä, epätäydellisyys tekee meistä inhimillisiä ja helpostilähestyttäviä, mutta haluan hallita perusasiat joilla selviää. Kun joutuu tilanteeseen, jossa onkin riippuvainen toisista eikä pysty suoriutumaan itsenäisesti… no, en ole hyvä näissä tilanteissa. Minun on vaikea sietää tunnetta siitä, että olen jollekulle ”taakka” tai vaiva. Tai että en täytä odotuksia. Teema, johon palaan aina uudelleen. Odotukset. Miten ne voivatkin niin hallita.

Perjantai100616_IMG_6607_2

Tosiasiassa olen varmaankin pärjännyt tehtävässäni ihan ok. Liioittelen huonouttani ja aiheutan kollegoissa hämmennystä tuhkasirottimellani. Se on rehellinen kokemukseni, mutta mietin: miksi käyttäydyn näin, miksi tunnen näin? Miksi pitää niin mollata itseään? Miksi pitää pyydellä anteeksi sitä mitä ei osaa, kun voisi keskittyä vaalimaan vahvuuksiaan? Jos nyt tämä tehtävä ei ollut ihan minun ykkösosaamisaluettani, niin mitä sitten? Olen hyvä jossain muussa, eikä itsesurkuttelussa lilluminen ainakaan vie minua eteenpäin kehitysalueilla.

(Luen tekstin uudestaan aamulla. Olo on levännyt ja mieli hyvä. Levollinen. Tapani nollata kirjoittamalla auttaa selvästi. Tein aamiaiseksi vissyllä kuohkeutettua munakokkelia ja laitoin pellillisen siemennäkkäriä uuniin. Ehkä keitän vielä toisen pannullisen kahviakin. )

Työviikkojen tietty alakulo ei ole liittynyt pelkästään kokemukseen hitaasti lyövästä älystä. Tilanteeseen liittyy syvempi sosiaalinen tekijä.

Toinen työpareistani on entinen paras ystäväni, henkilö joka on ollut minulle kuin veli, niin läheinen että olemme olleet kuin erottamattomat. Joskus kauan sitten.

Olemme puhuneet ihan kaikesta. Minä olen itkenyt hänen villapaitaansa vasten räkä poskella suhdeongelmiani, hän on kertonut omista haamuistaan ja haavoistaan. Olemme nukkuneet vieretysten, nauraneet ja itkeneet vieretysten, juopotelleet vieretysten. Puhuneet viisaita, puhuneet tyhmiä, filosofoineet valoisina kesäaamuyöinä ystävän vuokrakaksion kuluneella sohvalla ruskeiden tyynyjen välissä, kuvitellen olevamme niiiin syvällisiä. Minulla oli vahvat rajaukset ja paljon ripsväriä ja hento olemus. En tuolloin vielä tiennyt mitään asioista kuten Urban Decay ja Lily Lolo. Mutta minulla oli sairaan pitkät, kierot kynnet. Se oli todellakin kauan sitten.

Meillä kaikilla on piirissämme ihmisiä jotka kuuluvat tiettyihin elämänvaiheisiin. Jotkut ihmiset jäävät, jotkut menevät. Niin kuuluu olla, emme voi pitää kaikkia. Kasvamme, elämäntilanteet muuttuvat.

En ole juurikaan ollut tekemisissä veli-ystäväni kanssa viimeiseen viiten vuoteen, ehkä pitempäänkin. Viime joulu oli ensimmäinen kun en saanut häneltä edes korttia. Ymmärsin.

Perjantai100616_IMG_6608_2

Nyt työskentelemme jälleen yhdessä. Hän on sama vanha itsensä, ihanan spontaani hessuhopo. Hessu viiltävän nopealla älyllä ja huumorilla vailla vertaa. Kaikki on tavallaan kuin ennenkin, mutta ei kuitenkaan yhtään. Välillämme on kommunikaation tahmea kuilu, me puhumme eri kieltä. Konkreettisesti. Olen puhunut sujuvaa ruotsia asuessani Ahvenanmaalla pysyvästi, mutta tämä on menneisyyttä. Osaan kieltä edelleen mutta en pysty ilmaisemaan itseäni ruotsiksi niinkuin äidinkielelläni. Verbaalius on vahva osa persoonaani ja kun en pysty kommunikoimaan samalla tasolla kuin äidinkielelläni, jään vajaaksi. Enemmän kuin vajaaksi.

Yritykset lähestyä toista jäävät karheudeksi kurkkuun. Kömpelöiksi lauseiden raadoiksi. Emme voi enää puhua niinkuin ennen. Olen kuin haalea, lasiin jäähtynyt kaakao entiseen minääni verrattuna. Tunnelma välillämme on kirpaisevan haikea. Kaikki se mikä liitti meidät niin vahvasti yhteen aikaa sitten on edelleen jäljellä, mutta silta on ruostunut. Se ei kanna kaikkia askeleita toiselle puolelle. Näemme toisemme, mutta välillä on jotain rikki mennyttä. Miten tärkeää kieli on, miten tärkeitä sanat ovat. Kun niihin ei ylety. Se tuo minuun surua jota on ollut vaikea käsitellä.

Asia on miten on. Se on vain hyväksyttävä.

.

Jatkan vielä huonommuuden tunteesta. Kirjoitin tähän perjantaina pitkän kappaleen siitä, kuinka haluaisin myös osata kirjoittaa paremmin, kuinka ihailen bloggaajia kuten Ella Elers ja Eeva Kolu ja heidän taitoaan ilmaista itseään ja koota tunteita vahvoiksi, koskettaviksi ja älykkäiksi sanoiksi. Kirjoitin, että usein jopa lukijoiden kommentit jättävät minut ihailun ja samalla alemmuuden tunteen valtaan älykkäällä sisällöllään, wow, mitä argumentointia, miten paljon ihmiset tietävät asioista, millä verbaalilla terävyydellä he osaavat muotoilla sanottavansa. Mutta poistin kappaleen.

Kokemus: mun pitäisi olla parempi. (Vaikka oikeasti ei tarvitsisi.) Jossain tilanteessa se tarkoittaa paremmin pukeutunutta, toisessa parempaa kielitaitoa, kolmannessa laajempaa yleissivistystä tai paksumpaa pankkitiliä. Mun pitäisi olla sitä-ja-tätä jotta ihmiset ympärillä olisivat tyytyväisiä, että en vain aiheuta pettymystä. Että vaikuttaisin älykkäämmältä, taitavammalta, sivistyneemmältä, potentiaalisemmalta. Kaikki tämä aiheuttaa minussa välillä surua ja riittämättömyyden tunteita, ja samalla tiedostan, että se on ihan älytöntä.

Perjantai100616_

Oikeasti olen hyvä, sydämellinen, aika hauska ja kohtuullisen fiksukin tyyppi, empaattinen ja helposti innostuva. En ehkä maailman tehokkain kaikessa toiminnassani ja välillä raivostuttavan hajamielinen ja hidas oppimaan, mutta hyvä tyyppi mä olen silti. Ja tykkään itsestäni tosi paljon. Silti tunteet vajavaisuuksista ottavat välillä ylivallan.

Haluan sanoa tällä itselleni ja muillekin jotka kokevat joskus samaa, että se on hemmetin turhaa – vaikkakin inhimillistä. Asian tiedostaminen ei muuta sitä, että ensi viikolla saatan yhtä lailla niellä kyyneleitä kun en vain osaa tai pysty vastaamaan toiveisiin, mutta yritän asettaa tunteen oikeaan mittakaavaan. Joo, me ollaan kaikki välillä ihan surkeita. Emme löydä sanoja, emme täytä odotuksia ja jokin on vain mennyttä meistä riippumatta.

Mutta ei pitäisi olla niin rankka itselleen. Entäs sitten jos et osaa kalastaa? Keskity siihen, että osaat neuloa lämpimän villapaidan. Tai sait jäyhän naapurin hymyilemään hississä.

Siinä minullakin on opettelemista.

idTotti_auringossa_kesa16

Viivi_auringossa_kesa16

Kommentit (54)

  1. Mustaa Makiaa

    Oivoi, tämä on tuttua. Sinänsä, joskus on ihan maailmanvalloittajaolo ja tuntuu siltä, että hitto, niin maan prkeleesti mä tonkin särmikkäästi ässäsin, välillä taas liejuryömii limbossa ”en mä osaa mitään kunnolla, kaikkea vain sinnepäin, juosten kusten poronkusemia pitkin työpaikan lattioita.”

    Minusta olet ihanan rehellinen, taitava kuvaaja, kirjoitat mukaansatempaavasti asiaa ja osaat myös tunnelmoida. Se on hieno henkinen paletti, se! Kram på dig.:)

    • Sanni

      Kiitos ”MM” <3 Kram tibax! (Mä en tiedä millä nickillä sua kutsuisi nyt kun et enää ole ’Badbomben’ ja blogissasi ei ole uutta nimimerkkiä…! Sun pitäis keksiä sellainen :))

  2. Kaakka

    ”Miten tärkeää kieli on, miten tärkeitä sanat ovat. Kun niihin ei ylety. Se tuo minuun surua jota on ollut vaikea käsitellä.”

    Niin hyvin sanottu! Ihan samoja tunteita vieraiden kielten kanssa mulla. Palasin eilen matkalta Saksasta. Osaan saksaa todella hyvin, mutta en riittävästi, jotta ylettyisin niihin sanoihin, joihin haluaisin.

  3. Kata

    Tekstisi antoi paljon ajattelemisen aihetta. Olen Sinua melkein 10 vuotta vanhempi ja samojen asioiden kanssa painiskelen minäkin. Ja nyt olen seurannut 11-vuotiasta tytärtäni, joka näyttää valitettavasti perineen äitinsä luonteen. Koko kevään tyttö kärsi vatsavaivoista ja ”suoritti” koulua ja halusi saada mahdollisimman hyviä numeroita todistukseen. Vatsaa tutkittiin, mitään fyysistä selitystä ei löytynyt. Kevätjuhlan jälkeen vatsavaivat katosivat ja loppuivat.
    Aion lukea tekstisi ja saamasi vastaukset vielä kaikessa rauhassa uudelleen, paljon kirjoitit viisaita sanoja ja ajatuksia ja sait niitä myös vastauksiksi.
    Itse ajattelen, että hyvä lähtökohta on jo siinä, että tiedostaa oman luonteensa ja ymmärtää (ainakin teoriassa), ettei aina tarvitse/voi/ole mahdollistakaan olla paras ja selviytyä kaikesta täydellisesti. Tiedostamalla on mahdollista yrittää kehittää itseään ja kehittyä sallivampaan suuntaan. Helppoa se ei kyllä ole.
    Ihanaa kesän jatkoa Sinulle Sanni ja kiitos ihanasta blogista! Paljon olen saanut kosmetiikka- ja meikkivinkkejä, mutta tämä kirjoituksesi oli aivan erilainen ja todella tärkeä:-)

    • Sanni

      Kiitos Kata <3

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.