Karkkipäivä
Karkkipäivä

tuhkaa ja villapaitoja

Millä te tykkäätte palkita itseänne, rentoutua? Jos on ollut rankka viikko, millä te nollaatte kuorman?

Mä nollaan perinteisellä makuaistin kautta tapahtuvalla hemmottelulla. Viiniä, juustoa, suklaata.

Ja näemmä myös bloggaamalla.

Perjantai100616_IMG_2584_3

Perjantai. Istuin tähän ja ajatuksena oli vain hörpätä viiniä ja katsoa ikkunasta talojen kattoja ja niiden reunoilla makaavia pilviä, ja auringon valon muutosta illan taittuessa. Vielä yhdeltätoista on valoisaa. Maisema on minulle rakas; peltikattoja, puutalojen seiniä vihreän ja roosabeigen sävyssä, viisi savupiippua. Puiden latvoja. Kun aurinko laskee tiettyyn kohtaan, vastapäisen talon ikkunat heijastavat valoa niin että ne näyttävät kultaisilta peileiltä.

Olin laittanut koneen pois, mutta otinkin sen esiin.

Tekee mieli kirjoittaa monestakin asiasta. Kai tämä on sitä toisenlaista ”kirjeystävyyttä” mistä joskus kirjoitin, blogista on muodostunut minulle kuin julkinen kirjeystävä. Nuorempana kirjoitin valtavasti kirjeitä; jaoin ajatuksia, tunteita ja hetkiä lukemattomilla käsinkirjoitetuilla sivuilla Sloveniaan, Meksikoon, Japaniin ja Skotlantiin. Nyt kirjepaperin sijaan edessäni on tietokoneen ruutu ja näppäimistö. Yleisö on eri enkä tunne teistä juuri ketään, mutta kirjoittamisen halu on tallella. Välillä haluaa jakaa muutakin kuin ajatuksia shampoon ainesosista.

Viikko on ollut täynnä itsetutkiskeluun ohjaavia asioita ja kokemuksia. On joutunut vähän tsemppaamaan, niin sanoakseni. Mikä tekee varmasti hyvääkin pääkopalle.

Perjantai100616_nollaus

Arkielämäni on aika helppoa, niin voi kai sanoa. Vailla suurempia haasteita, tai no, jos nyt saisi sitä ikuista sähköpostijonoa purettua.  Normaaliarkeni pysyttelee hyvin pitkälle mukavuusalueella, mitä innostavimmalla sellaisella. Nukkumaan ei meinaa päästä ennen puolta yötä mutta ei se mitään (tai kyllä se mitään, jos avopuolisolta kysyy), olen vain hyvin onnellinen siitä miten hyvää elämää saan juuri nyt elää. Aamukahvikin saa minut hymyilemään kuin idiootin. Olen siitä valtavan kiitollinen ja siksi myös pelkään, että tämä tila viedään minulta pian pois, jonkin täytyy sabotoida se kauneus ja ilo joita koen, sillä varmastikaan en ole sitä pohjimmiltaan ansainnut. Tiedätte tämän perisuomalaisen asenteen. Monessa meissä asuu tiukassa peikko nimeltä ”Emmää tätä ansaitse, määhän oon vaan…”

Olen viime viikot ollut voimakkaasti mukavuus- ja varmuusalueeni ulkopuolella. Ihan omasta valinnastani, mutta kuitenkin. Stressitilanteet tuovat esiin heikon puoleni joka ei ole niin kiva puoli, tunteita joita minun pitäisi oppia työstämään. Teen sitä sitten vaikka näin kirjoittamalla.

Teen aina välillä hommia vanhalla työpaikallani, ja tänä kesänä minulle tarjottiin tehtäviä eri osastolta jossa olen aiemmin työskennellyt. Kilttinä tyttönä otin tarjouksen vastaan. Työtehtävät ovat huomattavasti vaativammalla tasolla osaamisalueeseeni nähden ja vaativat nopeaa ongelmanratkaisukykyä, multi-taskingia sekä erittäin sujuvaa kielitaitoa. Pähkinänkuoressa: työ vaatii ominaisuuksia joita minulla ei ihan ole.

Eri luonteiset ihmiset kokevat tällaiset tilanteet eri lailla, kaikki eivät varmastikaan ahdistu ja ala sirotella tuhkaa päälleen kun homma ei ”skulaa”. Mutta minä. Voidaan puhua merkittävästä tuhkakerroksesta. Muutamana päivänä olen lähtenyt töistä itku kurkussa koska koen pettäneeni odotukset niin pahasti. Minua pyydettiin tehtävään koska minun uskottiin selviytyvän siitä, minuun luotettiin. Ja olen ihan surkea.

Karkkipäivänkin kautta on varmaan välittynyt luonteeni tietynlainen perfektionistisuus, en viihdy ”puolivälissä” vaan ääripäissä. Haluan hallita asiat, haluan sen hallinnan tunteen. Että mä osaan ja pärjään. Täydellinen ei tarvitse olla sanan kirjaimellisessa merkityksessä, epätäydellisyys tekee meistä inhimillisiä ja helpostilähestyttäviä, mutta haluan hallita perusasiat joilla selviää. Kun joutuu tilanteeseen, jossa onkin riippuvainen toisista eikä pysty suoriutumaan itsenäisesti… no, en ole hyvä näissä tilanteissa. Minun on vaikea sietää tunnetta siitä, että olen jollekulle ”taakka” tai vaiva. Tai että en täytä odotuksia. Teema, johon palaan aina uudelleen. Odotukset. Miten ne voivatkin niin hallita.

Perjantai100616_IMG_6607_2

Tosiasiassa olen varmaankin pärjännyt tehtävässäni ihan ok. Liioittelen huonouttani ja aiheutan kollegoissa hämmennystä tuhkasirottimellani. Se on rehellinen kokemukseni, mutta mietin: miksi käyttäydyn näin, miksi tunnen näin? Miksi pitää niin mollata itseään? Miksi pitää pyydellä anteeksi sitä mitä ei osaa, kun voisi keskittyä vaalimaan vahvuuksiaan? Jos nyt tämä tehtävä ei ollut ihan minun ykkösosaamisaluettani, niin mitä sitten? Olen hyvä jossain muussa, eikä itsesurkuttelussa lilluminen ainakaan vie minua eteenpäin kehitysalueilla.

(Luen tekstin uudestaan aamulla. Olo on levännyt ja mieli hyvä. Levollinen. Tapani nollata kirjoittamalla auttaa selvästi. Tein aamiaiseksi vissyllä kuohkeutettua munakokkelia ja laitoin pellillisen siemennäkkäriä uuniin. Ehkä keitän vielä toisen pannullisen kahviakin. )

Työviikkojen tietty alakulo ei ole liittynyt pelkästään kokemukseen hitaasti lyövästä älystä. Tilanteeseen liittyy syvempi sosiaalinen tekijä.

Toinen työpareistani on entinen paras ystäväni, henkilö joka on ollut minulle kuin veli, niin läheinen että olemme olleet kuin erottamattomat. Joskus kauan sitten.

Olemme puhuneet ihan kaikesta. Minä olen itkenyt hänen villapaitaansa vasten räkä poskella suhdeongelmiani, hän on kertonut omista haamuistaan ja haavoistaan. Olemme nukkuneet vieretysten, nauraneet ja itkeneet vieretysten, juopotelleet vieretysten. Puhuneet viisaita, puhuneet tyhmiä, filosofoineet valoisina kesäaamuyöinä ystävän vuokrakaksion kuluneella sohvalla ruskeiden tyynyjen välissä, kuvitellen olevamme niiiin syvällisiä. Minulla oli vahvat rajaukset ja paljon ripsväriä ja hento olemus. En tuolloin vielä tiennyt mitään asioista kuten Urban Decay ja Lily Lolo. Mutta minulla oli sairaan pitkät, kierot kynnet. Se oli todellakin kauan sitten.

Meillä kaikilla on piirissämme ihmisiä jotka kuuluvat tiettyihin elämänvaiheisiin. Jotkut ihmiset jäävät, jotkut menevät. Niin kuuluu olla, emme voi pitää kaikkia. Kasvamme, elämäntilanteet muuttuvat.

En ole juurikaan ollut tekemisissä veli-ystäväni kanssa viimeiseen viiten vuoteen, ehkä pitempäänkin. Viime joulu oli ensimmäinen kun en saanut häneltä edes korttia. Ymmärsin.

Perjantai100616_IMG_6608_2

Nyt työskentelemme jälleen yhdessä. Hän on sama vanha itsensä, ihanan spontaani hessuhopo. Hessu viiltävän nopealla älyllä ja huumorilla vailla vertaa. Kaikki on tavallaan kuin ennenkin, mutta ei kuitenkaan yhtään. Välillämme on kommunikaation tahmea kuilu, me puhumme eri kieltä. Konkreettisesti. Olen puhunut sujuvaa ruotsia asuessani Ahvenanmaalla pysyvästi, mutta tämä on menneisyyttä. Osaan kieltä edelleen mutta en pysty ilmaisemaan itseäni ruotsiksi niinkuin äidinkielelläni. Verbaalius on vahva osa persoonaani ja kun en pysty kommunikoimaan samalla tasolla kuin äidinkielelläni, jään vajaaksi. Enemmän kuin vajaaksi.

Yritykset lähestyä toista jäävät karheudeksi kurkkuun. Kömpelöiksi lauseiden raadoiksi. Emme voi enää puhua niinkuin ennen. Olen kuin haalea, lasiin jäähtynyt kaakao entiseen minääni verrattuna. Tunnelma välillämme on kirpaisevan haikea. Kaikki se mikä liitti meidät niin vahvasti yhteen aikaa sitten on edelleen jäljellä, mutta silta on ruostunut. Se ei kanna kaikkia askeleita toiselle puolelle. Näemme toisemme, mutta välillä on jotain rikki mennyttä. Miten tärkeää kieli on, miten tärkeitä sanat ovat. Kun niihin ei ylety. Se tuo minuun surua jota on ollut vaikea käsitellä.

Asia on miten on. Se on vain hyväksyttävä.

.

Jatkan vielä huonommuuden tunteesta. Kirjoitin tähän perjantaina pitkän kappaleen siitä, kuinka haluaisin myös osata kirjoittaa paremmin, kuinka ihailen bloggaajia kuten Ella Elers ja Eeva Kolu ja heidän taitoaan ilmaista itseään ja koota tunteita vahvoiksi, koskettaviksi ja älykkäiksi sanoiksi. Kirjoitin, että usein jopa lukijoiden kommentit jättävät minut ihailun ja samalla alemmuuden tunteen valtaan älykkäällä sisällöllään, wow, mitä argumentointia, miten paljon ihmiset tietävät asioista, millä verbaalilla terävyydellä he osaavat muotoilla sanottavansa. Mutta poistin kappaleen.

Kokemus: mun pitäisi olla parempi. (Vaikka oikeasti ei tarvitsisi.) Jossain tilanteessa se tarkoittaa paremmin pukeutunutta, toisessa parempaa kielitaitoa, kolmannessa laajempaa yleissivistystä tai paksumpaa pankkitiliä. Mun pitäisi olla sitä-ja-tätä jotta ihmiset ympärillä olisivat tyytyväisiä, että en vain aiheuta pettymystä. Että vaikuttaisin älykkäämmältä, taitavammalta, sivistyneemmältä, potentiaalisemmalta. Kaikki tämä aiheuttaa minussa välillä surua ja riittämättömyyden tunteita, ja samalla tiedostan, että se on ihan älytöntä.

Perjantai100616_

Oikeasti olen hyvä, sydämellinen, aika hauska ja kohtuullisen fiksukin tyyppi, empaattinen ja helposti innostuva. En ehkä maailman tehokkain kaikessa toiminnassani ja välillä raivostuttavan hajamielinen ja hidas oppimaan, mutta hyvä tyyppi mä olen silti. Ja tykkään itsestäni tosi paljon. Silti tunteet vajavaisuuksista ottavat välillä ylivallan.

Haluan sanoa tällä itselleni ja muillekin jotka kokevat joskus samaa, että se on hemmetin turhaa – vaikkakin inhimillistä. Asian tiedostaminen ei muuta sitä, että ensi viikolla saatan yhtä lailla niellä kyyneleitä kun en vain osaa tai pysty vastaamaan toiveisiin, mutta yritän asettaa tunteen oikeaan mittakaavaan. Joo, me ollaan kaikki välillä ihan surkeita. Emme löydä sanoja, emme täytä odotuksia ja jokin on vain mennyttä meistä riippumatta.

Mutta ei pitäisi olla niin rankka itselleen. Entäs sitten jos et osaa kalastaa? Keskity siihen, että osaat neuloa lämpimän villapaidan. Tai sait jäyhän naapurin hymyilemään hississä.

Siinä minullakin on opettelemista.

idTotti_auringossa_kesa16

Viivi_auringossa_kesa16

Kommentit (54)

  1. Elisa

    Kamppailen täsmälleen samanlaisten asioiden kanssa melkein päivittäin. Pitäisi, pitäisi, pitäisi… Se on perfektionismin taakka ja se muuttuu todella hitaasti, vaikka asian tiedostaa. Yritän muuttaa pitäisi-sanaa muotoon HALUAISIN ja olen huomannut, että yhtäkkiä toivomani kehityskohteet ovatkin ihan erilaisia. Kun ei enää pidä, niin ovi on auki mahdollisuuksille ja haluille paljon laajemmin.

    Työelämässä mulla on ollut hyvin samanlaisia ongelmia juuri työtehtävien vaativuuden suhteen. On ihana tunne osata jotain ja hoitaa rutiinilla vaikeitakin juttuja, mutta uusi työtehtävä vie itsevarmuuden täysin. Olen kuitenkin oppinut siirtämään vastuun työpaikalle ja etenkin esimiehiin: HE minut rekrytoivat, joten jos en onnistu se on HEIDÄN virheensä, ei minun. Mä olen ollut koko hakuprosessin ajan rehellinen omista kyvyistäni, pyytänyt ja toivonut enemmän apua, kysynyt ohjeita. Jos mua ei kouluteta työtehtävään kunnolla, se ei ole mun vika. Mä en yksinkertaisesti voi sille mitään. Näin pääsin aika hyvin eroon perfektionismista työelämässä, eivätkä kriisit sillä saralla enää ole mulle niin iso juttu. Tätä on toki helpottanut nykyinen työ, jossa osaamiseni, opastus ja työyhteisö parhaalla mahdollisella tavalla tukevat työntekoa. Ekaa kertaa mulla on työ, jonka parissa en huomaa ajan kulkua lainkaan :)

    1. Sanni

      Yritän muuttaa pitäisi-sanaa muotoon HALUAISIN

      Tämä on hyvä lähtökohta jonka omaksumisesta olisi itsellekin hyötyä. Kaikkea ei tosiaan pidä, vaan voi nähdä omana henk. koht. kehitysalueena, toiveena ja pyrkimyksenä. Jos sinne pääsee, hieno homma, jos ei niin ei sekään mitään :) Meidän ei tosiaan pidä osata ja hallita kaikkea, olla aina saatavilla, olla aina odotusten mukaisia. Kumma että järki ei kuitenkaan kumoa tätä tunnetta. Järki ja tunteet… Ne tuntuvat harmillisen harvoin toimivan synkassa eivätkä osaa neuvotella keskenään. Tunnepohjaisesti koemme yhtä joka sitten useimmiten jyrää järjen sanoman. Ikuinen kamppailu.

      Mitä sanoit tuosta työpaikan ja esimiesten vastuusta, olen ihan samaa mieltä ja minunkin esimieheni kyllä oli tietoinen esimerkiksi kielen asettamista haasteista. Sillä pohjalla hän totta kai ymmärtää vaikeudet joita väkisinkin liittyy tehtävän suorittamiseen. Silti hän uskoo minuun ja piti ilman muuta selvänä että omaksun uudet työtehtävät ja pärjään niissä, jos nyt en vakihenkilökunnan taidon tasolla niin kiitettävästi kuitenkin. Se tekee asiasta itselle vielä vaikeamman… Just tuo että kun luotetaan, esimiehellä on minusta tietty kuva ja luotto taitoihini, ja sitten kun se odotus ei täyty tällä kertaa. :/ Jos joku ihan anonyymi tyyppi vailla ennakko-odotuksia olisi värvännyt mut hommaan niin en kokisi yhtä vahvaa pettämisen tunnetta.

      Mutta tuo on kyllä niin ihanaa että olet Elisa nyt työssä joka on tosiaan kuin luotu sulle, ja saat vielä niin mahtavaa tukea työyhteisöltä :) (Muille tiedoksi että tunnen Elisan ja hänen työnsä IRL) Työ on valtavan suuri osa elämäämme ja hyvinvointiamme ja valitettavan monen kohdalla työ ei suinkaan tue hyvinvointia. Siksi ei voi kuin olla tosi iloinen ja onnellinen toisen puolesta kun tilanne on sellainen kuin sinulla nyt :) <3

      1. Jonttu

        Kiitos minunkin puolestani tuosta pienestä mutta ratkaisevasta sananvaihdoksesta! Toimivan kuuloinen idea.

    2. Belle

      Tässä tekstissä oli muuten jotain eevakolumaista. Ehkä tämä ajatuksenvirtatyyli yhdistettynä astetta syvällisempään pohdiskeluun.

      Tykkään kyllä ylipäänsä sinun kirjoitustyylistäsi, se on jotenkin luonnollisen tuntuinen ja ikään kuin suoraan puhutteleva, (ei lukijalle etäinen), tulee ehkä vähän juuri sellainen kirjekaveritunnekin usein, nyt kun aloin miettiä. Sen takia monesti tulee itselle halu vastata ja kommentoida jotakin, vaikka en läheskään aina sitten kommentoikaan.

      Minulla on juuri nyt mieli vähän maassa kun luin toisaalla aika masentavasta aiheesta ja se jäi itsellänikin mieleen pyörimään. Tuli ikäviä mielikuvia ja pelkotiloja. :( Jotain piristystä ja lohtua kaipaisin kans, vaikka viikko ei ole ollut rankka enkä sikäli tarvitse nollausta. Ehkä voisin ostaa jotain herkkua, mutta niin kauan kun mieli on maassa en joka tapauksessa pysty nauttimaan siitä, eli pitäisi ensin saada mieli tasapainoon. Ehkä pitää vain odotella. Kyllähän se aina ennen pitkää tasoittuu kun vain antaa olla. Sama ehkä pätee niihin itseen kohdistuviin negatiivisiin tunteisiin. Tarkkailee vain miltä tuntuu eikä yritä väkisin mitään ja hyväksyy sen että joskus vain tuntuu tältä, eikä sitä kannata ottaa vakavasti. Luulisin. :)

      Mukavaa päivää!

      1. Sanni

        Oh, eevakolumainen… Kiitos Belle :) <3 Yritystä piisaa välillä mutta olen hyväksynyt tasoni ja ilmaisuni rajat, en ole ammattikirjoittaja (niinkuin Eeva) ja voin vain haaveilla samanlaisesta ilmaisujen rikkaudesta, tunnelmasta ja nyanssien hienovaraisesta välityksestä, kyvystä vangita tunteita lauserakenteisiin. Se on huikean upea taito, arvostan sanataiteen yhtä korkealle kuin visuaalisenkin. Tässä yhteydessä en nyt kuitenkaan lähde mollaamaan itseäni koska se on ihan naurettavaa :D, me toimimme kykyjemme puitteissa ja mä olen just niin hyvä näillä kyvyillä kuin olen <3 Mä ihailen Eevaa ja Ellaa mutta ei mun tarvitse olla niinkuin he. :)

        Ilahduttaa kuulla tuo että teksteissäni on jotain "kirjekaveruusmaista", siinä on muuten yksi perustavanlaatuisista syistä miksi tykkään nimenomaan blogimediasta enkä ikinä (vaikka osaisinkin kirjoittaa eri lailla) haluaisi kirjoittaa lehtiin. Lehtiartikkelien sävy on etäinen, kiillotetumpi ja vähemmän tunteellinen, niin kuuluukin totta kai. Mä haluan kirjoittaa tunteella, ihan kuin juttelisin kavereille :) Rönsyillä vapaasti :) Siksi bloggaus on <3 <3 Mitä enemmän mä sitä mietin, niin kyllä blogi on tavallaan korvannut kirjeystävät (vaikkakaan ei henkilöinä, he ovat edelleen elämässäni ja ystäväpiirissäni).

        Minulla on juuri nyt mieli vähän maassa kun luin toisaalla aika masentavasta aiheesta ja se jäi itsellänikin mieleen pyörimään. Tuli ikäviä mielikuvia ja pelkotiloja. :( Jotain piristystä ja lohtua kaipaisin kans, vaikka viikko ei ole ollut rankka enkä sikäli tarvitse nollausta.

        Voi että, höh. :´-( Toivottavasti löysit keinoja joilla karistaa tunteen. *lähettää virtuaalihalauksen* Minulla auttaa kirjoittamisen lisäksi kun menee ulos pitkille kävelylenkeille, metsään tai vaikka meren rantaan. Tai näiden puutteessa vaikka kotikaupungin puutaloasuinalueelle, puutalot henkivät minusta aina positiivista energiaa, ne ovat empaattisia. Vaikka ei yhtään tekisi mieli lähteä ja olisi koomautunut jostain ikävästä tunteesta, laitan vain tossut jalkaan ja painelen ulos. Ulkoilmalla on maaginen kyky auttaa tai ainakin keventää mielen taakkoja. Minun kohdallani yksin oleminen luonnossa auttaa usein enemmän kuin vaikka ystävän kanssa asiasta juttelu.

        Kaunista sunnuntaita ja sitä seuraavaa viikkoa sinulle Belle, toivottavasti piristyt pian :)

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *