Karkkipäivä
Karkkipäivä

Torstai 28.3.2013

Enpähän tiedä kadunko tämän kirjoitusta myöhemmin, mutta kirjoitan nyt kumminkin.

Puhuin äsken mieheni kanssa puhelimessa ja koitin saada häneltä myötätuntoa. Samalla tiesin, etten sellaista todellakaan tarvitse. Minullahan on oikeasti kaikki hyvin.

Myötätunnon kerjäys koski sitä, että en ole ollut itseni kanssa ihan sujut viime aikoina. Fiilis on äitynyt yhä vain pahemmaksi muistuttaessani itseäni, että olen täysin naurettava eikä tuntemuksillani ole mitään perusteita. En h*lvetti vieköön halua myöntää olevani näin….. pinnallinen. Tai muuten vain etsiväni jotain säälittävää tilanteista, joissa sellaista ei ole.

Torstai280313

Minulla on kuitenkin ollut viime viikkoina hieman huonot hapet. Ja ajattelin vierittää ne nyt ulos. Vähän niinkuin marraskuussa Lissabonissa, jossa oksensin blogiin itsesyytösten mustaamaa oloani päästettyäni läppärini varkaiden käsiin.

Minulla on ilmeisesti vakituisen päivätyön jätettyäni meneillään joku ”et ole missään tosihyvä ja olet nyt kaikkialla vähän ulkopuolinen” -vaihe. Jopa blogin pitäminen on tuntunut viime aikoina tosi raskaalta. Huomasin, että olin esimerkiksi todella ahdistunut siitä että en ehtinyt tekemään Pariisissa ”tarpeeksi”. Ajattelin, ”Aurinkomatkat on varmasti pettynyt kun en pystynyt kertomaan kaupungista monipuolisemmin, miksi edes hain mukaan kun minulla ei ollut rahaa tehdä siellä mitään.” Tiedän että tämä on ihan hullua mutta en voi ajatuksilleni mitään. Näin Pariisista pelottavia uniakin.

Torstai280313_4

Olen aina kokenut oloni turvalliseksi ja voinut hyvin tuntiessani että hallitsen asiat. Jos menetän hallinnan tunteen, muutun heikoksi. Olen perfektionisti, ja esimerkiksi töissä haluan tietää kaiken. Minulle ei riitä, että osaan ”sinne päin” tai ”suunnilleen”. Minä haluan osata kaiken niin hyvin kuin mahdollista, ja jos en pysty jotain tietoa omaksumaan tai oppimaan nopeasti, ahdistun.

Tällä viikolla olen vanhassa työpaikassani joutunut sanomaan itselleni, että ”Hei, siitä on yli neljä vuotta kun olit täällä duunissa, sinä et voi enää muistaa kaikkea…!” ja silti olen tuntenut itseni vajavaiseksi, surrut sitä kun joudun kysymään työkavereilta, tuntenut punan nousevan poskille kun haen jotain ruotsinkielistä sanaa ja se ei vain tule mieleen. ”Minä olin tässä ennen hyvä….. Ennen minulta tultiin kysymään, että hei miten tämä juttu tehtiinkään…”

Istun kahvitauot yksin lehden takana. En uskalla osallistua keskusteluihin koska änkytän kuitenkin.

Torstai280313_3

Yksi keino tuntea hallitsevansa edes jotain on hallita omaa ulkokuortaan. Jos et voi muuttua rakettitiedemieheksi tai osata vierasta kieltä täydellisesti, voit ainakin pitää kroppasi kunnossa. Eikö niin? Jos on tyytyväinen peilikuvaansa, niin sitten on yksi asia vähemmän murehdittavana. (Eikö niin……..?)

Minulla ei ole kertakaikkiaan mitään syytä valittaa yhtään mistään, ja silti olen viimeaikaisessa kaaoksessani onnistunut kehittämään fiksaation reisiini. Ne kun eivät muka kadonneet mihinkään vuodenvaihteen jälkeen ja nyt mä näen VAIN ne pahkurat jotka ovat silmissäni yksi manifestaatio epäonnistumisestani. Tiedän, että muut eivät näe mitään pahkuroita, mutta minä tunnen ne unissanikin. Oikeasti, ei mene yhtäkään aamua etten juokse peilin eteen ja toivo että ne näyttäisivät pienemmiltä. Sairasta.

On helppo syyttää puristavia farkkuja huonosta olosta kun oikeasti pitäisi korjata jotain ihan muuta.

Torstai28032013_5

Viime aikoina olen kokenut suunnatonta väsymystä kosmetiikkaakin kohtaan. Armaat lukijani, olen raahannut viisi viikkoa mukanani Natural Coden seitsemää luomiväriä joista haluan (siis oikeastikin, haluan!) tehdä teemaviikon blogiin. Yhtäkään kuvaa en ole saanut otettua. Pikkuiset makaavat matkalaukkuni pohjalla….

Joinain päivinä olen miettinyt, että bloggaaminen on jollain tavalla riistänyt alkuperäisen, ”viattoman” viehätykseni kosmetiikkaan. Kun testattavia tuotteita tulee ovista ja ikkunoista ja saunan lauteet ovat muuttuneet löylytilasta kosmetiikkavarastoksi niin suhteen kosmetiikkaan voi todella sanoa muuttuneen. Kosmetiikan kulutus on kuin…. työtä.

Viime päivät päässäni on takonut ajatus, ”Olenko minä hyvä kosmetiikkabloggaaja kun tunnen näin? Mikä minua vaivaa? Mitä Karkkipäivälle tapahtuu?”

Ja sitten sanon itselleni, ”Rauhoitu. Se menee ohi. Se on mennyt ennenkin…”

Torstai280313_2

En nyt oikein tiedä miksi halusin näistä tuntemuksista kirjoittaa. Sanoin poikaystävälleni, että haluaisin jutella näistä asioista jonkun kanssa… Hän yritti parhaansa, mutta ei kai tällaisia voi oikein vakavasti ottaa. Hän vastasi kuluneesti, ”Meillä kaikilla on välillä näitä fiiliksiä, kultaseni… Se on ihan normaalia”.

Niinhän se on. En vain ymmärrä miksi minun pitää tuntea näin juuri nyt, kun elämän pitäisi olla siinä pisteessä mistä olen aina haaveillut? Olen vapaa, saan asua ihanissa erilaisissa kodeissa (en ole teille kertonutkaan millainen maalaisparatiisi anoppilani on, mutta se taitaa olla jo toisenlaisen blogin aihepiiriä…!), olen terve ja läheisenikin ovat terveitä. Mistä tämä väsymys ja alemmuuden tunne tulee?

”Tsemppiä niiden reisien kanssa!” mieheni sanoi puhelun lopuksi. Kuulin pilkkeen silmäkulmassa vaikka en sitä nähnytkään.

Kiitos muru. Pääset puristamaan niitä ylihuomenna. ;)

Edit. Kiitos kommenteistanne <3, vastailen niihin pikkuhiljaa. En suoraan sanottuna odottanut että niin moni samastuisi tilanteeseeni, kuvittelin enemmänkin saavani silmienpyörittelyä…..

Kommentit (176)

  1. H

    Ihana kirjoitus. Olen itse ymmärtänyt, että nyt kun asiat ovat ikäänkuin järjestyksessä (koti, mieluinen opiskelupaikka jne.), on toisaalta aikaa ja voimaa miettiä, mitä oikeasti haluaa. Olen itse tällä hetkellä väsynyt kaikkeen. Eniten mietittää tilanne poikaystävän kanssa. Se, onko suhteella, jossa halutaan eri asioita, tulevaisuutta. Haluan itse kokea kaikenlaista uutta ja poikaystäväni taas haluaa opiskella ja valmistua nopeasti ja niin edelleen. Haluan itsekin opiskella ja tehdä työtä, joka tuntuu minusta tärkeältä, mutta ehdin kyllä elämässäni opiskella ja työskennellä ihan riittävästi. Ja en kuole, jos en suhtaudu opiskeluun ja elämään niin vakavasti ja järkevästi kuin muut odottavat. Mutta mitä jos minusta tuntuu, että poikaystäväni tekee juuri niin kuin muut odottavat ja minua ärsyttää se? Ymmärrän kyllä, että siinä ei ole mitään väärää jos itsekin haluaa, mutta minä tehdä asiat elämässäni jotenkin eri tavalla, miten suurin osa ihmisistä tekee.

    • H

      Mistä Tampereella voi saada apua?

  2. sanna

    Voi, tuolla aiemmin joku kirjoitti hienosti, että moni meistä lukee blogiasi siksi, että Sinä kirjoitat sitä, eikä siksi, että se käsittelee kosmetiikkaa. Minäkin olen tätä mieltä! :)

    Tunnistan myös itsessäni hyvin monta samaa ajatusta postauksestasi ja näistä kommenteista, joten ajattelin tulla vinkkaamaan eräästä kirjasta. Netistäkin löytyy paljon hakemalla ihan tuota kirjan nimeä, eli ”tunne lukkosi”. Aloitin kirjan lukemisen jo monta viikkoa sitten, mutta minun täytyi pistää se jäähylle sen aiheuttamien voimakkaiden ajatusten, tunteiden, muistojen, surun, vihan, itkun…. vuoksi. On hyvin hyvin raastavaa tehdä tutkimusmatka itseensä näiden asioiden myötä, mutta toisaalta ainakin itseäni tämä kirja auttaa paremmin, kuin edes ajatus menemisestä jonkun ammattilaisen puheille. Ehkä luen taas tänään illalla muutaman sivun lisää? Itselläni on erittäin paljon työstämistä ulkopuolisuuden, vaativuuden, syyllisyyden ja sen kanssa, että tunnen tulleeni tosi monessa asiassa kaltoin kohdelluksi. Toivon, että kun joskus uskallan lukea kirjan loppuun, olen saanut jotain työkaluja pohdintoihin ja myös selvyyttä ja ehkä syitäkin näihin asioihin.

    Kiitos, kun jaksat kirjoittaa näin hienoa ja helposti lähestyttävää blogia!

    • Sanni

      Kiitos lukuvinkistä, lisään tuon lainattavien listalle! Vaikuttaa sellaiselta teokselta joka minun kuuluisi lukea… Eilen kävinkin jo kirjastossa etsimässä kommenteissa aiemmin suositeltuja kirjoja ja tietty ne olivat lainassa… Möh.

      Tein äsken tuon Tunne lukkosi -testin netissä ja tulokset olivat odotetut…..

      • Xristie

        Sanni voisitko laittaa joku lista kirjoista mitä sinulle on suositeltu luetavaksi? Haluaisin lukea aiheesta… kiitos

        • Sanni

          Steven C. Hayes: Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää
          Miina Savolainen: Maailman ihanin tyttö
          Kimmo Takanen: Tunne lukkosi
          Mia Jokiniva: Hengähdyshetkiä – opas stressittömään elämään
          Ronald D. Siegel: Tässä ja nyt

  3. Nimetön

    Moikka Sanni!

    Pohdin tätä kirjoitustasi muutaman päivän, ennen kuin koin, että on pakko palata tähän ja kommentoida. Vaikka onhan täällä jo samansuuntaisia kommentteja, niin tuli silti halu kirjoittaa. Ja jo tässä huomaa sen, mikä ongelma on itsensä ja oman riittämisen kanssa, kun pohdin pitkään, voinko kirjoittaa ja kannattaako edes yrittää sanoa mitään, kun en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin, enkä edes tiivistää.

    Itsellä on nyt pikkuhiljaa hiipinyt joku outo olo, etten ole tarpeeksi hyvä. Työssä, kaverina, kokkina, liikkumaan, kynsilakkojen kanssa… Ihan missä vaan! En tiedä, liittyykö se siihen, että elämä on tavallaan asettunu urilleen, ei ole jatkuvaa muutosta ja epätietoisuutta kuten vaikka opiskellessa. On vakityö, omistusasunto, mies, mahdollisuutta matkustella ja shoppailla ja syödä ulkona jne. [Lapsia ei ole, mutta ei haluta vielä. Tosin kuten joku kommentoi, oon puolitosissani miettinyt, ratkeaisko ne ongelmat lapseen? ]Eli kun elämä näennäisesti kunnossa, onko se mieli sitten kuitenkin semmoinen, että kehittää jotain ongelmaa? Ja jos ei muuta, niin perfektionismin kautta.

    Olen miettinyt, hakisinko apua esim. työterveyshuollon kautta jaksamiseen ja noin. No, elämä puuttui vähän väliin ja mulla todettiin syöpä. Parannun melko varmasti, koska on hyväennusteinen, sitä en tosiaan pelkää. Mutta se, että en voi kontrolloida tätä! En voi edes valita, koska menen lääkäriin vaan on mentävä, kun aika on. Elättelen toiveita, josko tämä voisi jotain tehdä mun ajatusmaailmalle, mutta aika näyttää.

    Jos keksit jotain ratkaisua näihin oloihisi, olisi kiinnostavaa kuulla, miten oot toiminut. Ja hei, blogista ei paineita! Pieniä taukoja, ja kirjoita just siitä, mikä innostaa. Mutta kai kaikkea kyseenalaistaa ja kyllästyy pidemmän päälle, oli se mitä vaan.

    • Sanni

      Hei Nimetön!

      Olen hurjan pahoillani todetusta sairaudestasi ja muutenkin tunteista joita käyt läpi..! Hyvä että kuitenkin päätit lopulta kommenttisi jättää, sillä nämä teidän jakamat vertaiskokemukset antavat varmasti paljon ei vain minulle vaan muillekin lukijoille, kuten kommenteista on voinut nähdä (ja pelkästään tämän postauksen kommenttiboksia on luettu melkein 1500 kertaa..!).

      Sinun tilanteesi on tosi erilainen kuin minun, mutta silti jaamme samoja riittämättömyyden tunteita. Mistä ne tosiaan tulevat…? Ei ole mitään yhteistä nimittäjää, lukuunottamatta tuo mainitsemasi ”kun kaikki on näennäisesti kunnossa, mieli kehittää kuin jotain ongelmaa”. Kamalilta latteuksilta kuulostaa nämä mitä sanon, mutta eikö ihminen voi vain olla puhtaasti ja antaumuksella tyytyväinen silloin kun on kaikki syyt olla sitä…? Varmasti joku voi, mutta välillä alkaa tuntua siltä että se ”joku” on lähinnä buddhalaismunkki…. Meidän ”tavallisten” ihmisten mielellä vain tuntuu olevan joku käsittämätön taipumus aina haluta sabotoida kun menee ”liian hyvin”. :/

      Toivon sinulle mielettömästi voimia ja paranemista..! Taas ihan hirveä latteus, mutta muistathan yrittää keskittyä kaikkeen positiiviseen? Ymmärtääkseni positiivisella mielellä on suuri voima taistelussa sairautta vastaan. Lähetän lämpimiä ajatuksia!

  4. Marisa

    En oikein ymmärrä tätä joidenkin ihmisten logiikkaa, että jos on tyhjä/ikävä olo, niin perheen perustaminen tai lasten teon harkinta ratkaisisi ongelman?! :DD (Päinvastoin…) Tuota teoriaa tunnutaan tuputettavan kaikille kolmekymppisille naisille. Huh!!!
    Lapsia pitää todellakin ensin haluta ja toivoa… Säälin niitä, jotka tekevät lapsia vain, ”koska niitä kuuluu tehdä”.

  5. sammakko

    Hei,
    Ihan ensimmäisenä minulle tuli mieleen, että anna itsellesi lupa tuntea. Jos haluat möyriä pohjamudissa itsesäälissä rypien, tee niin. Jonkin aikaa ryvettyäsi alat ehkä huomata että se onkin aika turhaa.
    Minulla on menossa aika vaikea kausi, ja päätin tänään että minulla saa olla paha olo, saan olla surullinen ja rikki. Sitten kun olen suruni surrut, voin alkaa löytämään elämästä pikkuhiljaa niitä hyviä asioita.
    Pidä itsestäsi huolta, ja muista että sinä olet ainutlaatuinen, hyvä ihminen.

  6. Sonia

    Muistan joskus jonkun sanoneen ennen jotain tapahtumaa, että hitto kun siellä on Sannikin ja mä näytän tältä, kun se Sanni on niin nätti ja hoikka. Kattelin noit kuvia eka nopeesti että onko tuo joku kuntoilumotivaatiota nostava kuvakollaasi unelmakropasta, mut hitto sehän ootkin sinä ihan itse…

    Ja tiedäthän sä sen itsekin fiksuna ihmisenä, että moni myisi vaikka isoäitinsä saadakseen olla sinä ja sä olet esikuva monille, etkä syyttä. Mutta eihän sitä saa ajatuksiaan muutettua vain päättämällä, että nyt ajattelen itsestäni niin kuin minun kaikki järkisyyt huomioiden _kuuluisi_ ajatella. Siihen mulla ei ole mitään neuvoa. Jos olisi, mä olisin jo valmistunut koulustani. Siksi mä sanon vaan että tsemppiä. Perfektionismi on parhaimmillaan suoritustasoa parantavaa, huonoimmillaan täysin lamaavaa – kuten stressi.

    Arvostan suuresti sitä, että avaudut täällä usein aika vaikeistakin asioista. Toki sinulla on oikeus yksityisyyteesi, mutta on kiva nähdä, että blogin takana on ihan oikea ja aito ihminen, eikä mikään kiiltokuvakulissi.

    • Sanni

      Kiitos sanoistasi, ihanainen Sonia, mutta…

      moni myisi vaikka isoäitinsä saadakseen olla sinä ja sä olet esikuva monille, etkä syyttä

      älähän nyt sentään..! En kai ole itsestäni niin paljon täällä kertonut että pystyisin olemaan esikuva..?

      Ehkä mä en pysty tuota itse näkemään kun en voi ulkopuolisen silmin blogiani lukea..

      Muistan joskus jonkun sanoneen ennen jotain tapahtumaa, että hitto kun siellä on Sannikin ja mä näytän tältä, kun se Sanni on niin nätti ja hoikka.

      Tuo on kyllä niin hullua, kun itse ajattelen esimerkiksi jostain Aussie Awardseista en voi mennä sinne koska en osaa pukeutua enkä laittaa hiuksia eikä mulla ole kenkiä ja näytän ihan joltain väärästä ovesta sisään astuneelta nou-laiffilta kaikkien huolettoman upeiden kameroiden salamoissa hohtavien muotibloggareiden keskellä…. Siinä ei paljon hoikkuudet auta.

      Mutta joo… nämä on näitä. Kaikilla meillä on nämä omat…. solmumme.

      Voitaisiin järjestää joskus bloggareiden kekkerit, jonne pääsyvaatimuksena olisi lököhousut ja college-huppari + ehdottomasti föönaamaton tukka ja meikkinä maksimissaan maskaraa…! ^_^

  7. -M-

    Hei Sanni!

    Kiitos avoimesta ja koskettavasta kirjoituksesta. Tiedätkös, että muutokset kuormittaa ihmismieltä aina? Vaikka niitä itse olisikin halunnut. Tunnistan itsestäni nuo fiilikset, mitä sulla on. Itsekin jäin turvallisesta työstä pois ja hyppäsin tavallaan tuntemattomaan. Vaikka sitä itse toivoinkin enkä vaihtaisi mihinkään, oli varsinkin alussa todella irrallinen olo. Sitä jotenkin hakee uutta arkea ja kenties rupeaa miettimään elämäänsä muutenkin. Ja kyllähän ihmisen elämään erinäiset pienemmät ja suuremmat kriisit kuuluvat muutenkin. Sitä aikansa rämpii ja pohdiskelee, sitten taas helpottaa.

    Ja ulkonäön ympärillä on tosiaan helppo pyöriä – varsinkin jos siellä mielen sopukoissa hyrrää asioita, joita ei oikein uskaltaisi kohdata. Onhan se nyt helpompaa keskittyä (olemattomien) muhkuroiden murehtimiseen kuin kohdata vaikeita tunteita tai miettiä, miksi oikeasti ei olekaan onnellinen, vaikka kaiken ”pitäisi” olla hyvin. Tämä siis minun kohdallani ja ihan keittiöpsykologina todettuna.

    Jos jotain voin neuvoa, niin kuuntele itseäsi. Kirjoita vaikka päiväkirjaan tuntemuksistasi. Salli ne itsellesi. Ei tunteet ja ajatukset ole pahasta, niitä tulee ja menee, kunhan niin vain antaa olla. Anna itsellesi aikaa ja yritä olla itsellesi armollinen ja rakastava. Olet todella kaunis nainen, noista kuvistakin se näkyy! Ja reidetkin on upeat.

    Blogista sen verran, että kirjoita ihmeessä tänne juuri siitä, mistä oikeasti haluat. Kyllä ne lukijat jäävät seuraamaan, joita kiinnostaa. Sulla on niin kiva kirjoitustyyli ja olet niin lämpimän oloinen ihminen, että varmasti moni lukee tätä blogia jatkossakin, vaikka kirjoittaisit ihan erilaisistakin aiheista välillä. Ja saattaisitpa saada uusiakin lukijoita kenties ”menetettyjen” tilalle. Et ole mitenkään velkaa kenellekään. Kyllähän sunkin pitää tosiaan saada kasvaa ja muuttua ja blogin siinä samalla. Ei kirjoittaminen saa tuntua jatkuvasti ahdistavalta hommalta, vaan sen pitäisi olla voittopuolisesti kiva asia sun elämässäsi.

    Itseäni auttaa vaikeuksien keskellä se, että välillä keskityn siihen pahaan oloon, annan sen tulla ja vaikka itken. Muun ajan sitten yritän keskittyä niihin asioihin, jotka elämässäni ovat hyvin. Niitäkin varmasti on kaikilla. Etsi ihmeessä semmoisia juttuja, jotka tuovat sulle iloa! Helli itseäsi ja tee asioita, joista nautit. :) Ja sori tästä neuvovasta sävystä. Nämä ovat niitä ohjeita, joita olen itsellekin tolkuttanut.

    Kovasti lämpöä ja aurinkoa kevääseen!

    • Sanni

      Kiitos paljon, -M-

      Etenkin tämä

      Kyllähän sunkin pitää tosiaan saada kasvaa ja muuttua ja blogin siinä samalla

      oli todella lohdullinen lause, kiitos siitä <3

  8. -M-

    Lisäyksenä edelliseen kommenttiini vielä se, että ei kannata tosiaan arastella ulkopuolisen avun hakemistakaan. Itsekin olen siihen itse asiassa päätynyt. Mulla on taustalla jotain ikäviä kokemuksia aiemmassa elämässä ja muita käsittelemättömiä asioita, mutta yksi iso syy on myös se, että olen väsynyt kokemaan itseni huonoksi ja riittämättömäksi ja olemaan niin vaativa.

    Ei joka päivä ja koko ajan tarvitse olla huono olo, jotta voisi mennä terapiaan. Eikä tarvitse olla mitään elämää suurempia vastoinkäymisiä. Apuakin on vain helpompi hakea silloin, kun ei vielä aivan pohjalla ole. Ja kyllähän jokainen meistä ansaitsee elää parasta mahdollista elämää ilman turhia taakkoja. Ulkopuoliselta voi saada tarvittavan avun siihen. Vain vahva uskaltaa olla heikko, vai mites se menikään. Voimia ja valoa! :)

  9. Anni

    Onpa ihmeellistä luettavaa tällainen teksti, että ahdistaa, täydellisyyteen olisi päästävä, reisimuhkurat (missähän nekin oli) harmittaa, poikakaveri ei pystynyt samaistumaan, meikit lojuu laukun pohjalla…

    Juuri 4-vuotias tyttö kyoli, kun kotikatolta putosi puolet lumesta päälle. Intiassa neljä sisarusta sai happoa päälleen, nuorimmaisen vammat vakavimmat. Naisturistit raiskattiin lomamatkallaan. 8-vuotias siepattiin Kotkassa aikomuksena käyttää seksuaalisesti hyväksi. Hei, näitä riittää.

    Että joku vielä viitsii/kehtaa valittaa julkisesti omaa ahdistuneisuuttaan, vaikka pitäisi olla kiitollinen siitä, että on hengissä, täysissä ruumiin voimissa, ruokaa, koti, perhe, työ jne. Kun maailmalla ja kotimaassa tapahtuu tällaisia hirmutekoja, ja jos niiltä itse välttyy, on syytä olla kiitollinen ja lakata kitisemästä turhia.

    Pitäydy jatkossa niissä aiheissa, jotka osaat ja joista nautit. Niillä osoitat olevasi ihminen, ei sinun muuhun tarvitse riittää. Mutta verrattuna oikeisiin huoliin ja murheisiin, en voi hyväksyä blogisi lukijana tuollaista tyhjänpäiväistä valitusta esim. lihomisen pelosta, kun samaan aikaan suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole ruuan murentakaan, ja jos olisi, antaisivat sen lapselleen. Sinulla muhkuroita oli lähinnä kauniisti ojennetuissa nilkoissasi.

    Kiittämättömyyden huipentuma tuo kirjoituksesi oli. Jokainen ihminen joskus miettii elämän syntyjä syviä, ja koska olet lapseton, et vielä tiedä, että jälkikasvu muuttaa ajattelun pois itsestä. Siksi sulle ehdoteltiin perheen perustamista. Nimittäin itseäsi sinä pohdit aivan liikaa. Minun meikkini, minun reiteni, minun ruokavalioni, minun ahdistukseni, minun, minun, minun… toki ymmärrettävää, koska kirjoitat blogissasi itsestäsi, mutta silti sen voisi tehdä sävyyn, joka antaisi kuvan elämää arvostavasta ihmisestä. Nyt olisi kannattanut harkita toiseenkin kertaan ennen valitustekstin julkaisua.

    Tuntuu erittäin karulta, että vielä on ihmisiä, jotka ajattelevat noin itsestään. Koska heille oman itsensä buustaaminen (esim lukemalla voivoi-sua-raukkaa-koita-jaksaa-olet-ihana-palautetta) on tärkeää, ja he kieltäytyvät näkemästä ja kuulemasta, että joillain muilla on maailmassa asiat miljoona kertaa huonommin. Kuinka pinnallista ja epäaitoa! Et olisi kirjoittanut sellaista tekstiä, ellet olisi halunnut saada niitä lässyn lässyn kommentteja. Turha edes sanoa, että tiedät maailmassa olevan paljon pahempaakin, niin tiedät, mutta vähät välität niin kauan, kuin kipuilet itsesi kanssa mitättömistä asioista.

    Etkä todellakaan voi kritisoida niiden lukijoiden kommnentteja, jotka kritisoivat sinua, koska sinun olisi sitten pitänyt kertoa ne murheet, joita oikeasti olet joutunut käymään läpi, jotta sinua voitaisiin ymmärtää paremmin. Sinua arvostellaan vain sen perusteella, mitä annat itsestäsi, ja tällä kertaa annoit ajattelemattomuuden vallata itsesi ja toit sen julki.

    Miltä mahtaa tuntua äidistä, joka menetti sen 4-vuotiaan tyttönsä omalla kotipihalla? Perhe sai kriisiapua, muuta uutisissa ei sanottu. Sinä pohdit reisiäsi. Hmm. Voiko näitä kahta asiaa verrata? Voi tai ei voi, epäoleellista. Kysymys on itsensä ja elämänsä arvostamisesta. Sinulta on totisesti jäänyt jotain nyt oivaltamatta.

    Kuinka paljon nostetta tarvitsee aikuinen ihminen tunteakseen olevansa rakastettu, arvostettu, osaava ja ihan mukiin menevä? Kirjoituksesi oli pyyntö: katsokaa minua, olen tässä paljaana (ne kuvat), minulla on ollut huono olo, tehkää jotain, haluan tuoda fiilikseni julki, onko kohtalotovereita… Onhan sulla, paljonkin, koko maailma. Kenen kanssa vaihtaisit osaa? Et kenenkään, sen verran kuitenkin tykkäät olla oma itsesi, olkoonkin, että mielesi tekee sinulle kepposia ja turhaudut ahdistuneisuuteesi aika ajoin. Mutta ajattele niitä ihmisraukkoja, joita elämä ei kohtele suomalaisin silkkihanskoin, ne joilta puuttuu meidän elintason edellytykset, ne joilta lapset kuolee käsiin ja ruuat kuihtuu pelloille. Voitko yhä väittää olevasi onneton meikkeinesi ja reisimuhkuroinesi? Jos voit, niin tuskin uskot siihen itsekään.

    Tee palvelus itsellesi. Ryhdistäydy nainen ja ole valittamatta. Olet saanut lukemattomia kertoja ihailevaa palautetta lukijoiltasi, kiitosta, kannustusta ja hyväksyntää, mikä sinulle riittää?? Tee hyvää (niinkuin ehkä jo teetkin) jollekulle muulle, se hyvyys palkitsee ja nostaa sinut tuosta ajatusten suosta. Unohda itsesi, ole vaikka naturellina kuin meikattuna, sillä tekosi, ilmeesi ja eleesi ovat sinua, eivät ne pakkelit.

    Olen itse viimeisilläni raskaana, jäljellä enää kaksi viikkoa. Kaikki ajatukseni ovat tulevassa lapsessa, siihen miten jaksan synnytyksen, miten voin ja jaksan häntä hoitaa ja rakastaa. Toivottavasti sinua on joskus rakastettu ja rakastetaan vieläkin yhä yhtä paljon ja yhtä voimakkaasti, kuin äidit lapsiaan rakastavat, ainakin olet kehunut omaa äitiäsi. Jos ei kukaan muu sinua meinaa ymmärtää, niin äitisi ainakin, sillä syvimmällä tasolla. Hänhän sinut on luonut ja rakentanut, ja varmasti toivoo, että olet oppinut elämässä jo jotain tärkeää. Voitko ammentaa hänestä sitä, mitä nyt tarvitsisit? Tai isästäsi?? Ainahan jälkikasvu katsoo vanhempiaan kriittisellä silmällä, mutta jokin viisaus vanhemmissa aina on. Jos oma lapseni (aivan sama lapsena tai aikuisena) miettisi noin, ottaisin hänet huomioni keskipisteeksi, jos vain tietäisin miten asianlaita on. Tarvitsetko oikeasti lukijoidesi rohkaisua ja hyväksyntää, vai sittenkin jonkun muun..?

    • Sanni

      Hyvä Anni. Kiitos kommentistasi. Sinulla on mielipiteesi ja näet tekstin omalla tavallasi niinkuin kaikki sen lukeneet.

      Sinulla on oikeus nähdä minut pinnallisena kun kirjoitan tällaista. Niinhän itsekin tekstissä kirjoitin.

      Et kuitenkaan tunne minua etkä tiedä elämästäni yhtään mitään. Kuten itsekin oivalsit, tämä on blogini ja saan raottaa täällä juuri niin vähän/paljon itsestäni kuin haluan. Ja toki saat arvostella minua sen informaation perusteella mitä olen itsestäni täällä valinnut antaa. Hyväksyn sen että joku tekee minusta sinun kaltaisesi päätelmät.

      Kunhan ymmärrät, että minun ei tarvitse kertoa täällä koko elämäni tarinaa saadakseni ymmärrystä. Ei minua tarvitse tuntea ja ymmärtää läpikotaisin. Purin ulos jotain mitä tunnen, ja niihin tuntemuksiin minulla on oikeus vaikka luonnon katastrofit ja onnettomuudet tappavat ihmisiä ympäri maailmaa joka minuutti. Miten kenellekään voi tulla sanomaan, että ”Älä tunne näin, koska muilla menee huonommin?”

      Ehkäpä minäkin olen menettänyt perheenjäsenen traagisesti ja käynyt jo monta vuotta terapiassa. Se voi olla totta tai ei. Jakaisinko täällä sellaisia asioita? Sitä voi miettiä.

      Mikäli olet lukenut blogiani yhtään enempää, voit tuskin sanoa etten arvostaisi elämää. Tämä kirjoitus ei muuta sitä mitenkään.

      • ketti

        mulle tuli kauhean paha mieli tuosta annin kommentista. se, että sanoo, että ei saisi olla paha olo kun jollain on asiat huonommin on täysin sama asia kun jos sanoisi, että et saa olla onnellinen kun jollain on kuitenkin asiat sua paremmin. ei se ole itsekästä jos sanoo että ei voi henkisesti hyvin. paljon pahempi asia olisi, jos päättäisi vain kestää sen hiljaisuudessa kertomatta kenellekään ja tilanne pahenisi, vain koska ”jollain on kuitenkin asiat mua huonommin, ei mulla ole oikeutta voida huonosti”.

    • reader

      Uskomaton kommentti. Mielestäni kommentin kirjoittaja itse ei osaa ajatella. Ei se, että joku muu kärsii – vaikkakin miten paljon, vähennä jokaisen omien tunteiden ja ajatusten oikeellisuutta tai oikeutusta.

      Sitä kanssa mietin, että onkohan nämä ”olen niin hyvä ihminen koska olen tehnyt lapsia ja haluan aina lapsilleni parasta” -tyypit ikinä miettineet, että sekin on laajennettua itsekkyyttä? Ainakin järjestöille varainhankintaa tehneenä huomasin, miten monet kakut oli päältä kauniita, todellisuudessa jotain ihan muuta. Voidaan sitä voivotella puheissa – ja vaikkapa tällä tavoin kommenteissa – kun maailma on niin paska ja täynnä kärsimystä. Mutta muullehan ei tarvitse tehdä mitään kuin sille että itsellä ja omalla kissalla ja koiralla ja lapsella on mahat täynnä. Tämä hurskasteleva kommentoija kuulostaa juuri siltä ihmistyypiltä, joka kovaan melua pitää kaikesta pahasta ihan vain voidakseen asettua muiden yläpuolelle, jonnekin moraalin norsunluutorniin, mutta ei oikeasti laita tikkua ristiin asioiden muuttamiseksi. Se, että olet viimeisilläsi raskaana ei tee susta automaattisesti parempaa ihmistä, herätä sitä lumikasan alle kuollutta pikkutyttöä tai poista maailmasta nälänhätää. kenestäkään ei tule laupiasta samarialaista, siksi että on lisääntynyt. Usein lapsia hankkineet ovat niitä kaikkein itsekkäimpiä. Pääasia että niillä omilla kersoilla on kaikki hyvin, ihan sama mitä muille sattuu. Joo, kyllä sympatiat on niiden nälkään kuolevien puoella, mutta ei mun tarvii mitään tehdä kun mä jo tein tän oman lapsen. Ja sitten kehdataan tulla sanomaan muille että älä valita… Hohhoijaa.

      Todella kornia tulla saarnaamaan kuolleesta pikkutytöstä. Miten ihmeessä nää asiat liittyy toisiinsa? Tuollainen hampaat irvessä -mentaliteetti on aivan hullu. Varsinkin kun itse olen saanut arvostelun kohteena olevasta bloggarista kuvan, että hän tosiaan arvostaa nimenomaan pieniä asioita elämässä. Omituista, että jotkut tuntevat tarvetta tulla avautumaan siitä, että joku uskaltaa sanoa, että nyt ei oo pusipusi-onni päällä. Täysin outo asenne. Tuntuu, että yhteiskunnassa pitää olla niin menestyvä ja positiivinen ja joka asian koko ajan loistavasti voidakseen tulla hyväksytyksi. On mahtavaa, että joku uskaltaa antaa kasvonsa sille, että ei koko ajan voi tuntua loistavalta. Ne on elämään kuuluvia hetkiä, jotka kohtaamalla ja hyväksymällä voi saavuttaa aitoa onnea ja kehittyä elämässä. Jos jää jurnuttamaan hampaat irvessä siihen toimimattomuuteen, kun ei ole lupa ”valittaa”, juuttuu vain paikalleen ja jää omaan katkeraan liemeensä muhimaan. Juuri siltä kuulosti tuon kommentin kirjoittaja.

      Toivottavasti kukaan ei ota tällaisia höyrypäitä tosissaan. Ei se, että maailmassa on kärsimystä, vie oikeutta tuntea erilaisia tunteita. Anteeksi Sanni kun tuun tälleen sun kommenttilootaan paasaamaan mutta en mä vain tajua näitä tyyppejä.

  10. Anni

    Nyt vasta tajusin! Katsoin kirjoituksesi uudestaan, ja myös kuvat. Sinähän vetäydyt niissä sikiöasentoon! Kippuraan, turvaan, tukkakin tekee sinulle peittävän verhon. Käännät selän eräässä kuvassa, et halua kasvojasi näyttää.

    Sinä tarvitset nyt turvaa ihan selkeästi. Kuvat sen kertoi, ei tekstisi. Se yksi pieni lause oli varmasti lähimpänä totuutta, kuin se koko muu vuodatus: ”On helppo syyttää puristavia farkkuja huonosta olosta kun oikeasti pitäisi korjata jotain ihan muuta.”

    Sinä sanoit sen ihan itse! Jotain muuta, olet vailla jotain ihan muuta, kuin ulkonäköön liittyviä asioita. Sulla on nyt kaipuu johonkin pysyvään, turvalliseen, jonkun pitäis sanoa sulle, että kaikkihan on ihan hyvin, ei hätää ja että olen tässä kanssasi koko ajan.

    Ahh, olisi heti pitänyt nähdä tekstisi taakse, sori että moitin, mutta se oli vain se ensireaktio. En osaa analysoida tarkemmin, jotain sä vaan kaipaat, mikä saisi sut aukaisemaan asentosi ja ottamaan taas itse vahvoja askeleita. Ihminen halaa itse itseään ollessaan surullinen, se on se muisto/jäänne kohdusta, hait itsestäsi turvaa, kun et sitä sillä hetkellä muualtakaan saanut. Tai 2 tuntia lämpimässä kylvyssä: sama asia, lämpö ja kosketus, edes veden. Mutta ihminen tarvitsee toista ihmistä.

    Täydellisyyden tavoittelusi onkin vain oire ja samalla keino näyttää vahvalta, mutta ethän sä olekaan niin vahva, kuin haluaisit olla ja antaa muidenkin niin olettaa. Teet itsestäsi vain inhimillisen, kun pystyt näyttämään heikkoutesi, ei sun tarvitse osata kaikkea ja jaksaa kaikkea. Kertakaikkinen mahdottomuus kelle hyvänsä. Olisit rauhassa keskeneräinen, jätä blogi rauhaan ja ole itsesi kanssa. Ei sua velvoita kukaan, teet itse itsellesi tuon ahdistavan suorittajan häkin, ja siellä olet ja pysyt vankina niin kauan, kunnes hoksaat että se on turhaa. Olisko tämä sun pohdinta alkua sille, että olet alkamassa hoksata..?

    • Maria

      Herrajumala Anni!!!
      Voisin vaikka vannoa että olet ihminen joka
      rakastaa omaa ääntään.Miten analysoisit itsesi jos pystyt katsomaan kommenttejasi ulkopuolisen silmin?

    • Sanni

      sori että moitin, mutta se oli vain se ensireaktio.

      Se on ihan OK, ymmärrän kyllä teitä jotka näette postauksen pinnallisena huomionkipeytenä. Tiesin hyvin juttua ulos laittaessa että osa tulee näkemään sen niin, siksi mietinkin että tuleeko kaduttamaan.

      Kuitenkin tuntui helpottavalta kun sai sanottua nuo asiat ääneen, silläkin riskillä että joku pyörittelee silmiään.

      Postaus oli minulle kuin julkinen lupa epävarmuuteen. Perfektionisti tarvitsee ilmeisesti luvan siihenkin….? :)

  11. noni

    Tämä on ihan samanlaista kaksinaismoralistista ja pinnallista tekotuskaa kuin taannoinen köyhäilypostauksesi.

  12. Kalkkis

    Voi voi! Huokaan syvään noiden kahden, Annin ja nonin kommenteille…
    Ensinnäkin: kiitos taas Sanni tästä postauksestasi ja tuntemustesi jakamisesta!! Riskihomma, kuten arvelitkin, kommentoijien reaktioita ajatellen, mutta vaikuttaa siltä, että suurin osa lukijoistasi arvostaa tällaista pohdiskelua. Niin minäkin.

    Ikäni puolesta (nimimerkkikin sen sanoo) voisit oikeasti olla tyttäreni ja jos minun tyttäreni kirjoittaisi tällaista tekstiä ja välittäisi tällaisia tunteita, olisin ylpeä ja – tietenkin nyt myös huolissani! Ja arvatenkin olet ihmisenä todellisuudessa vielä PALJON enemmän, kuin mitä kerrot blogissasi.

    Anni; onneksi mainitsit olevasi viimeisilläsi raskaana, ehkä se selittää ahdasta ajattelutapaasi – katse tuppaa kääntymään sisäänpäin loppuvaiheessa ja siinä helposti ajatukset kapenee. Ihmettelinkin siinä lukisessani tekstiäsi, miksi olet niin tuomitseva, ehkä raskaus selittää jotakin.

    Toisen ihmisen, perheen, nälkäänäkevien jne kärsimyksiin vertaaminen ei auta syvissä vesissä rämpivää tippaakaan. Ei siinä mitkään ”ota itseäsi niskasta kiinni” ym. kommentit helpota ketään, millään lailla. Toivon, että te kaikki, jotka kohtaatte masentuneen (en tietenkään väitä, että tästä olisi nyt Sannin kohdalla kyse), vältätte tällaisia laukaisuja, ne vain pahentavat tilannetta. Olen vain tavannut ihmisiä, joilla ei riitä ymmärrystä tällaisiin tilanteisiin. Siksi nämä sanat.

    Sanni, oliskohan sinulla joku murrosvaihe elämässäsi menossa? Niin kuin useampikin on täällä todennut, solmujen avaamiseen voi ja kannattaa hakea apua/ohjausta. Ehkäpä opit tällä tiellä taas itsestäsi jotakin. Ole itsellesi armollinen, älä vaadi kaikessa täydellisyyttä. Kaikkea hyvää sinulle!!
    (äh, kylläpä kuulostan todella ikälopulta – sitähän olenkin:) )

  13. Menninkäinen

    En tunne sinua, en edes ole seurannut blogiasi kuin vasta kuukauden päivät, mutta vaikka olisinkin pidempäänkin, en silti uskaltaisi väittää tuntevani sinua. Puhun siis vain omasta kokemuksestani ja tuntemuksistani.

    Minulla oli kaikki hyvin, opiskelupaikka, miesystävä, ystäviä, sukulaisia jne. Ei siis mitään valittamista. Jokin kuitenkin mätti. En löytänyt sille syytä, en osannut ymmärtää mistä kiikasti.. Kunnes lähdin vaihtoon ulkomaille vuodeksi, astuin omien mukavuusalueitteni ulkopuolelle, haastoin itseni tekemään jotain uutta. Välimatka arkeeni johti myös parisuhteeni hajoamiseen.
    Suomeen palattuani olinkin yksin, minulla ei enää ollutkaan sitä henkilöä johon turvautua kun sitä tarvitsin. Mutta itsehän minä olin päätökseni tehnyt, lähtenyt ja eronnut. Tiedostan selvästi että minulla oli kulttuurishokki palatessani Suomeen, jouduin kyseenalaistamaan itseni, tällaistako se arkielämäni olikin? Annoin itselleni luvan tuntea kaikki ne tunteet mitä tunsin, sanoin itselleni, että kaikki kummallisimmatkin ajatukset ovat sallittuja ja vain niin kykenin ymmärtämään ne ja käsittelemään ne.

    Vasta näin vajaan vuoden kuluttua pystyn ymmärtämään tuntemuksiani ja kaikkea tapahtunutta. Enkä koskaan ole ollut näin onnellinen.Vaikka se kuinka kliseiseltä kuulostaakin hehkuttaa sitä näin, mutta niiden eksyneiden vuosien jälkeen mitä minulla oli, olen todennut että tähän minulla on täysi oikeus. Tämä taitaa olla sitä elämän huumetta mistä niin kovasti puhutaan ;)

    Halusin elämääni muutosta ja sainkin sen. Tein vuoden aikana asioita joita en koskaan olisi kuvitellut tekeväni, haastoin itseni kerta toisensa jälkeen ja opin tuntemaan itseni uudelleen. Tajusin, että kaikki se ”kipuilu” oli ns.oppimisen tuskaa, en ollutkaan enää sillä täysin tutulla ja turvallisella maaperällä, jossa olin ollut ennen vaihtovuottani.Minun tuli oppia tuntemaan tämä maaperä uudelleen ja voi miten mielenkiintoista se onkaan ollut! Ja käsi sydämellä voin sanoa, että tämä hetki, tunne ja hyvä olo missä nyt olen, on ollut kaiken sen arvoista.
    Kaikki tämä toki jatkuu edelleen. Olen seurustellut lähes koko aikuisikäni ja kun yhtäkkiä huomaakin olevansa yksin, vaatii aikaa tottua siihen. Saan rakentaa elämääni juuri siihen suuntaan kuin haluan.

    En siis viittaa sinun parisuhteeseesi tällä millään tavalla, sen tahdon tehdä selväksi :D Olisin vain itse kuvitellut kirjoittavani saman tyylistä tekstiä siinä vaiheessa kun tiedostin asioiden muuttuneen. Sinäkin halusit muutosta elämääsi ja sen saitkin? Ehkä nämä kummalliset tunteet on samaa prosessia kuin minulla oli, nyt olet tiedostanut asioiden muuttuneen ja seisotkin hieman tuntemattomammalla maaperällä. Et tiedäkään täysin mihin suuntaan lähteä tai mikä ovi aukaista, eivätkä reitesikään enää tunnu tutuilta ;)

    Mutta sanoisin, että tästä se lähtee ja että tämä on oikeastaan vain hyvä asia. Voisitko muuten oppia mitään, kehittyä mitenkään ellet joutuisi kyseenalaistamaan? Muutoshan synnyttää aina jotain uutta ja aika usein hyvää..

    Anna itsellesi lupa tuntea, ota ne tunteet vastaan kuten otit kotistressisikin, sano niille tervetuloa ja tarjoa kahvia keksien kera :) kun niiden kanssa on jutellut tovin, on ne helpompi heittää ovesta pihalle :D

    Ehkä näet vasta pitkän ajan päästä mistä on ollut kyse, mutta toivon kovasti että silloin näet itse sen, että asioilla on ollut merkityksensä :)

    En tiedä onko kohdallasi kyse tästä, mutta toivottavasti tekstini herätti jotain ajatuksia :)

    Kaikkea hyvää sinulle! Ja haluan vielä kertoa kuinka ilahtunut olin Pariisi jutustasi, olen sinne suuntaamassa ensi viikolla joten vinkkisi tulivat opiskelijalle enemmän kuin tarpeeseen!

  14. c

    Mahtavaa, että uskalsit kirjoittaa tästä! Näitä ei saa hautoa yksin omassa päässä, vaan on pakko purkaa jollekin.. En pidä sinua hulluna, tai pinnallisena. Itseasiassa tuo reisijuttu osui ja upposi niin kovin, että en kehdannut edes omaa blogia linkata, kun omat ajatukset niin hävettää, vaikka ei sitä tunteilleen mitään voi.. Olet rohkea, kun kirjoitit.. Kuviasi katsellessa ensimmäinn ajatus oli kuitenkin, että wau, missä kunnossa olet..
    Tsemppiä upeus!

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.