Karkkipäivä
Karkkipäivä

Tisseistä

 Ajattelin kirjoittaa rinnoista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joihinkin juttuihin sitä kypsyy vasta aikuisena. Tai täytettyyään 26. Tai 30. Tai en minä oikeastaan enää muista milloin oikein tulin sujuiksi rintojeni kanssa. Vanhana kuitenkin.

Naisten suhdetta rintoihinsa on puitu maailman sivu eri artikkeleissa, tutkimuksissa ja tv-ohjelmissa. En kuvittele, että minulla on keskusteluun mitään uutta annettavaa tai tuoretta näkökantaa. Kunpahan puran ajatuksiani aiheesta osana blogin ajoittaisia itsetunto- ja minäkuva-kirjoituksia.

Ja liittyvähän rinnat olennaisesti kauneuteen.

Onkohan montaakaan nuorta tyttöä tai naista, joka ei jossain vaiheessa kokisi jonkinlaista huolta, epävarmuutta tai jopa häpeää ja ahdistusta rinnoistaan? Rinnat ovat yksi keskeisimpiä ulkonäkö”puntareita” nuoren naisen elämässä. Ainakin minun nuoressa elämässäni niin oli.

Rinnat astuivat elämääni neljännellä luokalla. No, eivät henkilökohtaisesti, sillä itse en vielä tullut näkemään omaa rinnanmuodostusta pariin vuoteen, mutta eräänä päivänä yhdellä parhaista ystävistäni oli Ne. Muistan aina sen hetken, kun tajusin, että herranjestas mehän leikitään vielä poneilla ja Tuolla on jo Tissit.

Havainto ei aiheuttanut kateutta tai toivetta että minäkin. Se vain oli outoa. Ja ehkä vähän kiusallista. Taisin jopa ajatella, että eikö ystävääni nolota kun hänellä on rinnat 10-vuotiaana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meni pari vuotta ja tunnelmat olivat ihan toiset. Yläasteelle mennessä olimme jo kauan sitten jättäneet leikki-iän taaksemme ja olimme nuoria naisia.  Ponicollegepaidat ja hiusdonitsit olivat vaihtuneet tietoiseen ulkonäköön. Piti näyttää hyvältä, joukkoon kuuluvalta. Puoleensavetävältä.

Ja jos olit syntynyt tytöksi, sinulla kuului tietysti olla Rinnat. Viimeistään 7-luokalla ne olivat yhtäkkiä Olemassa suurella o:lla. Jos sinulla ei juuri sellaisia ollut, ikävä juttu. Sinun ei todellakaan annettu unohtaa sitä. Varhain kehittynyt ystäväni oli yhtäkkiä ”lucky bastard”, ja minun silmissäni suojassa kaikelta pinnalliselta ikävältä.

”Vittu tyttö eihän sulla ole edes rintoja!”

Poika nauroi pilkallisesti ja osoitti laihaa farkkuhaalareiden peittämää rintaani. Oli itse ehkä 15, vuotta ylemmällä luokalla. Olimme diskossa. Tunsin kuumotuksen leviävän poskilleni. Vastasin varmasti jotain yhtä pilkallista ja jatkoin matkaani niin kuin ei mitään. Mutta sisälläni olin niin surullinen. Niin vihainen. Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.

Teini-ikää tutuimmillaan varmasti monelle muullekin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olin osa suosittua kaveriporukkaa eikä epävarmuuteni juurikaan näkynyt ulkoisesti. Sosiaalisten, vilkkaiden ja äänekkäiden ihmisten on helppo kätkeä epävarmuutensa persoonallisuudellaan. Niin tein minäkin.

Pahin muisto yläasteelta on se, kun suuri ihastukseni torjui minut 14-vuotiaan kypsällä argumentilla (kaverin kautta välitettynä, tietenkin); ”No olisin mä ehkä muuten kiinnostunut mutta kun ei sillä Sannilla oo rintoja…” Olin ihastunut häneen vielä senkin jälkeen. Kaksi vuotta tuli pala kurkkuun aina kun hän käveli vastaan.

(Olen muuten nykyään samaisen pojan Facebook-kaveri –emme tosin ole nähneet yläasteen jälkeen- ja minun oli pakko pari vuotta sitten kysyä muistiko hän vielä tätä kommenttiaan. Tyyppi meinasi suunnilleen hajota häpäriin, hän ei meinannut uskoa todeksi että oli joskus sanonut noin…! Murrosikäisen viisautta…..)

Käytin pitkään säkkimäisiä puseroita ja neuleita. 9-luokalla ostin muistaakseni ensimmäiset topatut rintaliivit. Ne auttoivat ehkä vähän. Mutta vaikutelma oli tietysti huijausta, eikä parantanut itsetuntoani. Ihonmyötäistä paitaa käytin ensimmäisen kerran vasta lähemmäs 2-kymppisenä…! Toisaalta muotikin oli 90-luvulla erilaista ja vaatteet kautta linjan löysempiä kuin nykyään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuulostaa varmasti ihan hullulta, mutta muistan aina sen hetken, kun menin ensimmäistä kertaa ulos vartalonmyötäisessä t-paidassa. Kävelin lyhyen matkan puiston läpi postiin. Vilkuilin ympärilleni ja mietin, tuijottavatko ihmiset minua. Tunsin paidan kuosin ihoani vasten. Se piirsi minut esiin ja koin olevani ”paljas”, suojaton. Muisto on tämänhetkiselle itselleni aivan absurdi. Niin vaikea minun oli kuitenkin tuolloin hyväksyä vartaloani.

Muutos lähti siitä, kun rakastuin kunnolla ensimmäistä kertaa. Tarvittiin siis täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että tämä toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan. Toki ikä ja sen mukanaan tuoma kypsyminenkin varmasti pikku hiljaa vaikuttivat asiaan. Toivoin edelleen että rintani olisivat edes ”normikokoiset” (mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaan, itse haaveilin B-kupista), mutta en enää hävennyt niitä tai kokenut tarvetta peitellä vartaloani.

23-vuotiaana ostin ensimmäistä kertaa bikinit. En olisi ikinä uskonut, että voisin joskus esiintyä sellaisissa julkisesti. Se oli oikeasti terapeuttista. Kävelin rannalla jossain Välimerellä ja annoin auringon lämmittää napaani. (Jee – keskivartalokin ruskettuu…!) Olo oli niin hyvä ja luonteva. Bikinien myötä varmasti viimeistään olin päässyt eroon kompleksistani. Tissit kuin tissit. Eivät ne minua määrittele.

Keho_

Nyt 3-kymppisenä olen oikeastaan aika tyytyväinen rintoihini. Ovathan ne edelleen pikkuiset teekupit, ja jos joku aamu heräisin vähän täyteläisemmällä varustuksella niin tuskin olisin pahoillanikaan. Mutta miksi surra puutteita kun voi huomioida hyviä puolia? Rintani ovat kuitenkin kiinteät ja, öhm, nuorekkaat. Voisivat ne väsyneemmiltäkin näyttää tässä iässä.

Ja tiedättekö mikä on ollut hauskin havainto? Sitä mukaa kun aloin hyväksyä rintani, niin ne tuntuivat ikään kuin kasvavan…! Eivät tietenkään konkreettisesti, jos nyt ihan mittanauhalla mitattaisiin, mutta minun silmissäni kyllä. Sen täytyy olla psykologinen vaikutus.

Jos joku postausta lukeva nuori tunnistaa itsensä tämän tekstin alkutilanteesta, niin sanon teille tämän: persoonallisuutesi tekee tissisi. ;) En kylläkään tiedä, onko meno yläkouluiässä enää yhtä tissikeskeistä kuin omina aikoinani, mutta iästä riippumatta se kulunut klishee persoonallisuudesta pitää aina paikkansa. Iloisella, ystävällisellä ja sydämellisellä naisella saa olla vaikka kuopat rintojen kohdalla – hän on silti ihana. Kuppikoko tulee kiinnostavuusasteikolla jossain siellä kengännumeron ja kolesteroliarvon välissä.

Entä se varhain kehittynyt ”tissiystäväni”? Mitä ajatuksia hänellä on elämästä suurten rintojen kanssa? Siitä saatte lukea seuraavassa osassa, kun Neiti 75F kertoo oman tarinansa.

*

Millainen suhde teillä on rintoihinne?

* * P.S. Kommentteja on tullut niin paljon että en ikäväkseni ehdi mitenkään vastaamaan/kommentoimaan kaikkiin joihin haluaisin, kovasti pahoitteluja siitä. Joka ikisen olen lukenut ja osa toi kyyneleetkin silmiin. Kiitos kaikille tarinoidensa jakamisesta tai osallistumisesta muuten vain keskusteluun, annatte myös toisillenne arvokasta vertaistukea! * *

~  Upeaa että muutama mieskin on tullut keskusteluun mukaan! ~

Kommentit (231)

  1. Mirkku

    Moi. Mulla on vähän erilainen vastaus, kuin muilla. Olen 47 vuotias,kolmen lapsen äiti.Lapseni ovat jo aikuisia. Minua ei isosti kiusattu rinnattomuudesta nuorena, mutta muutamia huomautuksia toki sain. En tiedä mistä se tuli, mutta myöhemmällä iällä asia rupesi vaivaamaan tosi paljon. Olin päälle kolmenkymmenen, kun asia rassasi tosissaan ja puhuin siitä silloiselle miehellenikin.Hän olisi myös halunnut isorintaisen vaimon ja sen kyllä huomasi.Hän ei koskaan- siis ei koskaan kosketellut eikä hyväillyt rintojani. Jos minulla oli paita ja rintsikat päällä niin hän ei koskaan pyytänyt ottaa niitä pois. Eipä silti, ei häntä mun etupuoli kiinnostanut muutenkaan eikä mun nautinnosta rakastellessa. Liittomme loppuvaiheessa hän sai suurehkon perinnön, hän itse ehdotti että käyttäisimme sen tissien tekoon. Itse pidin sitä loukkauksena,vaikkakin olin puhunutkin siitä että olis mukavaa saada isommat rinnat.Mutta kun toinen sitä ehdotti ja tiesin hänen mielipiteensä mun olemattomista rinnoista niin jotenkin se vaan tuntui loukkaukselta.

    No eron tohinassa rakastuin nykyiseen mieheeni joka tykkäsi rinnoistani. Hän hoiti niitä ja hyväili. Vuosien saatossa mnulle kuitenkin iski vartalokriisi(varmaan joku keski-ikäistymiseen liittyvä)ja aloin laihduttaa ja kävin juoksemassa ja punttisalilla. Jos mulla ennen oli nippanappa a-kupin rinnat (-A80) niin laihduttamisen jälkeen oli -AA75-70. Eli mun rintojen sisältä hävisi kaikki mahdollinen mitä siellä oli ja ne surkastuivat(siitä sain diagnoosinkin:rintakudoksen surkastuminen) kunnolla-nännit kääntyivät sisäänpäin ja niistä hävisi tunto. Olin kupiton yli nelikymppinen, jolla roikkuvat nahkarepaleet rinnuksissa. Se oli hirveää katsoa itseä peilistä.

    No kävi sitten niin että sain yllävän rahavoiton, n7000€. Päätin laittaa rintamuksen kuntoon ja kävin kuin kävinkin rintojen suurennus/kohotusleikkauksessa(leikkaus maksoi n6000 kaikkinen kuluineen suomessa). Mieheni oli ensin sitä vastaan mutta myöntyi sitten. Rakastin uutta rintavarustustani ensin, mutta sitten iski taas uusi kompleksi: minulla on silikonit, olenko tyhjäpää idiootti yms yms. Olisiko parempi ollut ilman näitä ja kärsiä,vetää marttyyrin roolia ja haukkua kaikki silikonit ottaneet?
    Kyselin monesti mieheltäni että tykkääkö hän niistä ja että vaivaako häntä se että eivät ole aidot, ja hän kyllä tykkää niistä ja ei vaivaa, joten ajan kanssa olen oppinut elämään näiden silareiden kanssa.ne ovat olleet nyt minulla 4 vuotta ilman ongelmia, mutta silti sanon, että rintaleikkaus ei välttämättä ole ratkaisu ongelmiisi! Kannattaa pitää ne omat ja aidot, ne on AINA paremmat kuin implantit, (ainakin jos ovat normaalit). Joka tapauksessa olen tyytyväinen nyt ratkaisuuni, enää ei hävetä riisuuntua ja on mukava antaa miehenkin hypistellä niitä ja katsella.Ennen olin aina vaivaantunut,siis silloin kun mulla oli ne ruppanat,vaikka mies ei pahaa sanonut. On kuitenkin loppujen lopuksi myöntänyt että nämä on paremmat kuin entiset.

    Tsemppiä naiset, tämä oli minun ratkaisuni, toivottavasti maailman mielipide kääntyy siihen, että muiden ei tarvitse tätä ratkaisua tehdä, että AINA arvostetaan luonnollisuutta enemmän kuin feikkiä ja että vaikka olis kuinka pienet niin ne on hyvät.

  2. Sanna L.

    Mielenkiintoinen aihe ja mukava lukea muiden ajatuksia aiheesta! Itselläni rinnat kasvoivat silloin kuin muillakin eikä niitä sen enempää ajatellut. Rinnat olivatkin sitten ainoa asia itsessäni joihin olin nuorena tyytyväinen.
    Nyt treenamisen myötäkään ne eivät ole pienentyneet, eivätkä ole muttuneet vaikka paino vaihtelisi.
    Voin kerrankin sanoa olevani tyytyväinen!

  3. anonyymi

    täällä samaten yksi kohtalotoveri !
    silloin murrosiässä kun rinnat alkoivat kehittymään olemattomista, odotin jotenkin innolla että ne kasvaisivat.. mutta sitten siinä ajan kuluessa huomasin että muiden rinnat olivat paljon kehittyneemmät kuin itselläni ja ahistuin asiasta todella paljon, koska ajattelin olevani outo. nyt 18-vuotiaana edelleen pienet tissit, eivät nämä ole tässä moneen vuoteen miksikään muuttuneet. olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että kukaan ei ole koulussa oikeastaan haukkunut tissejäni ikinä (okei, lukiossa isotissinen tyttö ivaillen vitsillä heitti minulle ja toisella pienempirintaiselle jotain turhaa tisseihi liittyen, johon sitten vastasin, että no ainakin itselläni on tavaraa mennyt enemmän aivoihin kuin tisseihin :D)
    no mutta niin, edelleen rintani ahdistavat, vaikka esim poikaystäväni mukamas pitää niistä, mutta en jotenkin vain pysty sisäistämään sitä, että pienet olisivat muka kivat (huom en siis haluaisi mitään megatissejä, vaan sellaiset vähän isommat, joku B koko).
    no mutta tähänkin asiaan vaikuttaa luultavasti se, että itsetuntoni on nykyään aivan nollassa ja kärsin luultavasti jonkinasteisesta syömishäiriöstä..
    mutta tälläinen sekava anonyymiavautuminen tälläkertaa :D mukava lukea muidenkin kokemuksia ja sanni kiitos tästä kirjoituksestasi!

  4. Anu

    Mahtavaa Sanni!!! Olet taas rohjennut kirjoittaa asiasta, josta yleensä vaietaan. Kuulun itse isorintaisiin ja varhain kehittyneisiin. Nuorempana en pitänyt rinnoistani, koska koin olevani erilainen kuin muut (ja siitä myös huomauteltiin). Nykyäänkin (+30v.) suhtaautuminen omiin rintoihin on hieman ristiriitainen ja ”vaihtaisin” rintani mielelläni pienempiin useistakin syistä, kuten: hartiakivut, kalliit rintaliivit ja tissit ovat ”tiellä” urheillessa. Toisaalta voin olla iloinen, että minulla on rinnat, sillä olen seurannut läheltä kahden naisen kamppailua rintasyövän kanssa. En halua viestilläni vähätellä kenenkään ongelmia mutta toivon, että jokainen voisi joskus hyväksyä itsensä ja toiset sellaisena kuin olemme <3.

  5. Eluna

    Näitä kommentteja lukiessa on ajatukset harhailleet menneisiin ja muistojen syövereistä palautuu moniakin tissitarinoita omasta elämästä. Muistin äkkiä, että aikoinaan lopetin e-pillereiden syömisen ja n. puoli vuotta sen jälkeen tajusin, että tissit on kasvaneet. Painoa minulle ei muuten tullut lisää. Olin jonkin aikaa tuskaillut kipeiden rintojen kanssa, kun tajusin, että nehän tursuaa ulos b-kupin liiveistä. Piti vaihtaa isompaan kuppikokoon ja kivut oli vain kasvukipuja. Olin tuolloin noin 26-vuotias.

    Jotkut tuolla kirjoittelikin miesten monipuolisesta tissimausta. Luulenpa, että harva mies sanoisi mistään tisseistä, että yök. Vaikka joku tykkää isoista tisseistä, voi hän silti olla ihan yhtä innoissaan pinistä. Yksi miespuolinen kaveri totesi, että ”tissit ku tissit, pääasia, että ne on” . Eli siis kaikki kelpaa kyllä.

  6. Lotta

    Kiitos tästä postauksesta, joka sai samantien minut itsevarmemmaksi ja oloni normaaliksi – joku muukin on joutunut / joutuu kokemaan saman ! Olen 16 vuotias ja kehitykseni on jokseenkin myöhässä tai ainakin rinnoista sen huomaa. Välillä ahdistaa, kun vaatteet eivät tahdo istua päälle ja tuntuu poikien huomaavan vain tissittömyyden. Kerran seistiin kaverini kanssa ruokalan edessä, kun eräs poika tuli kolmentoimaan että ”laudoista rakennetaan taloja”. Silloin en kommentista pahemmin välittänyt, mutta myöhemmin olen sitä miettinyt. Ihastuin samaiseen poikaan vuotta myöhemmin ja nykyään keskustelen hänen kanssaa tisseistä aika useastikin ja hän on saanut minut tajuamaan, että nainen on parhaimmillaan tämän ollessa itsevarma. Olen pikkuhiljaa alkanut hyväksymään rintojeni koon ja ihme kyllä, tuntuu kuin ne kasvaisivat ! Varmasti kasvavatkin, mutta asenteella on kyllä suuri merkitys. Bikinien käyttö tuottaa ongelmia edelleen, ahdistaa lähteä rannalle rinnakkaiden kavereiden kanssa täysin tissittömänä. Tämä postaus kumminkin paransi itsetuntoani ja uskon, ettö hyväksyn itseni taas entistä paremmin ! <3

  7. mimosa

    Voihan tissit!

    Itse en ole koskaan kriiseillyt rintojenki koosta, vaan suurin ongelma on aina ollut muoto.
    En oikeastaan tarkalleen edes muista koska tissit ilmestyivät elämääni, mutta muistan jossain 16-vuotiaana tajuneeni, että ne eivät ole muuttuneet enää vähään aikaan. Nyt edelleen, 22 vuotiaana minulla on kummalliset teinitissit, joissa nännit ilmestyvät esiin vain kylmässä tai jos niitä asiakseen hiplaa. Olisin oikein mielelläni vaikka täysin litteärintainen, jos nännit vain eivät näyttäisi keskenkasvuisilta :/

    Olen kuitenkin ihan periaatteesta päättänyt, ettei plastiikkakirurgia ole mikään vaihtoehto. En tahdo olla mukana tässä nykymaailman ilmiössä, jossa kaikesta ennen niin normaalista tehdäänkin yllättäen epäpuodostunutta ja väärää, ja kaikki pitää ”korjata” näyttämään samalta. Kyllä minun pitää piru vie kelvata maailmalle tällaisena!

  8. ink

    Joo sanoisin vaan sellaista asiaa että minua vähän ihmetytää tämä kauneuskirurgian ja silikonien hirveä lyttäys. Mun mielestä jos aikuinen nainen haluaa itseään varten rinnat ottaa eikä yritä niillä korjata jotain syvempiä itsetunto ongelmia niin siitä vaan. Jokaisen oma vartalo sen on ja siis oma valinta. Ihmetyttää, kun ensin sanotaan että kaikki pitäisi hyväksyä mutta heti jos joku ottaa/on ottamassa rinnan suurennuksen niin koko ihminen haukutaan maan rakoon ja hänen persoonallisuudestaan tehdään ihme johtopäätöksiä tämän asian perusteella. Mun mielestä muilla ei ole oikeutta mollata, tuomita ja yrittää puuttua valintoihin joita nainen tekee omaan vartaloonsa liittyen. Eivätkä kaikki rintojen suurennokset ole sellaisia pornotähti palloja. Kyllä niistä voi saada luonnolisenkin näköiset. Ei tarvitsisi olla niin hirveän enakkoluuloinen ja kärkäs tuomitsemaan. Mitenköhän nämä silikonirintoijen ulkonäköä haukkuvat suhtautuvat siihen, kun jotkut naiset joutuvat poistattamaan rintansa rintasyövän tai sen riskin takia? Pitäisikö heidän elää täysin ilman rintoja vai hankkia ne hirveän rumat silkkarit? Kaikki ei ole niin mustavalkoista ja on hyvä katsoa asioita monesta perspektiivistä.
    Mutta se siitä, itse kirjoitus oli jees, hyvää työtä Sanni :)

    • Sanni

      Kirjoituksessasi oli kyllä paljon pointtia. Mulle tulee pään sisään ristiriitainen olo, kun samalla olen silikoneja vastaan (ainakin siis siinä 20-desin-pornotissit-mielessä, syöpäleikkauksessa rintansa menettäneen korjausleikkaus eri asia), mutta samalla olen kuitenkin kanssasi samaa mieltä siitä että jokainen päättäkööt vartalostaan eikä muilla ole näitä valintoja oikeutta tuomita tai mollata. Eli nämä rintansa ”kaunistuttaneetkin” pitää hyväksyä. Ja hyväksynkin, mutta samalla siinä on se ikävä ”sivukaiku”, että hyväksymällä viestitän myös pitäväni ok:na ympäristömme asettamia ulkonäkö”raameja”. Saikohan tästä selityksestä mitään selvää….

      Mutta siis kirjoitit asiaa, ink. Asioilla on puolensa.

    • mimosa

      Niin no ainakin itselleni on ihan ok että joku ottaa silikonit, jos se tuntuu pitkän harkinnankin jälkeen hyvältä ratkaisulta ja tapahtuu ehdottomasti omasta halusta eikä vain jostain ”näin muut hyväksyy mut paremmin” -tuntemuksista :)

      Väitän silti, että aina ensisijainen ratkaisu tulisi olla itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, sillä silikonileikkausen jälkeen ei niitä omia tissejä enää saa samanlaisina takaisin. Ja onhan kyseessä kuitenkin leikkaus, jossa on omat riskinsä.

      Itse olen lähinnä ajatellut, että jos yhtään pystyn itseni kanssa elämään tällaisena, en halua lähteä mihinkää leikkauksiin. Ei mahtaisi mennä kauaa, kun murehtisin jo seuraavasta ”rumasta” kohdasta vartalossani, ja kierre olisi valmis :D

  9. Jenna

    Sain esikoiseni huhtikuussa, joten olen imettänyt lähes viisi kuukautta. Täytyy se vain todeta, tissit ovat pilalla. Toki ne ovat kasvaneet pari kuppikokoa suuremmaksi, mutta nyt ne roikkuvat ja nännipihat ovat isot. Aivan järkyttävät. Kirsikkana kakun päällä on raskausarvet.

  10. Elina

    Olen lukenut blogiasi pitkään, ja tämä on ensimmäinen kerta kun kommentoin. Kiitos hienosta tekstistä ja siitä, että uskalsit tarttua näin herkkään aiheeseen. Kirjoitin jo aiemmin pitkän kommentin ja deletoin sen, mutta luettuani nimimerkki inkin kommentin oli pakko tulla naputtelemaan pääkohdat uudestaan. Minulla ei ole ikinä ollut suurempia ongelmia rintojeni suhteen (ne ovat kokoa 75a mutta kuitenkin sievät). Sen sijaan minulla on yksi perinnöllinen ”vaiva”, jonka vuoksi olen kärsinyt suunnattomista itsetunto-ongelmista ala-asteiästä lähtien. Nyt nuorena aikuisena olen päättänyt, että surkuttelu (jota olen omien ajatusteni lisäksi saanut osakseni jopa sisaruksiltani) saa jäädä, ja olen menossa plastiikkakirurgille korjaamaan ”ongelman”. Olisi tosiaan mielenkiintoista kuulla, miksi silikonirinnat (ja siis ylipäänsä kauneusleikkaukset) tuntuvat olevan monen mielestä niin ällöttäviä ja/tai halveksuttavia? Miksi on hyväksyttävää mennä kauneusleikkaukseen onnettomuuden tai sairauden jälkeen, mutta geeniperimään sattunut ”vahinko” täytyy vain kestää ja kärsiä? Eikö fraasi ”jokainen on hyvä sellaisena kuin on” koskekaan kaikkia, myös ulkonäköään muutelleita?

  11. heidi p

    Loistoartikkeli ja paljon saanut keskustelua aikaiseksi! :) Miten miehet/pojat osaakin olla niin julmia ja ajattelemattomia kommenteissaan, kuten monet naiset saanut kokea.. Ei mekään arvostella heidän vehkeen kokoa. Ihan ku toisilla olis oikeus arvostella asioita jotka on syntymästä saatu ja joihin ei voi vaikuttaa (ilman radikaaleja kirurgisia toimenpiteitä). Mun mielestä oikeutetumpaa on arvostella asioita joihin voi vaikuttaa, kuten myöhästelyä tai huolimattomuutta, mut ei arkoja asioita jotka vaikuttaa omaan identiteettiin ja hyväksyntään.

    Mun mielestä pienet rinnat on kauniit! Ne ei ole tiellä urheillessa, paidat ei purista eikä tissit ala yhtä helposti roikkumaan, pienet ja terhakkaat! :) Itellä ei ole rintojen kanssa ollut suurempia kriisejä, muissa kohdissa sitten enemmän :) Olen C-kuppinen ja siinä ne roikkuu -joka vuosi enemmän:)- mukana. Jos vois valita niin ottaisin kaupan hyllyltä vähän pienemmät, terhakkaammat ja symmetrisemmät:) Mut nehän on vaan tissit ja terveet sellaiset. Äitini menehtyi rintasyöpään, joten olen iloinen omistani :)

  12. Rosa

    Ihan mahtava postaus! Tunnistan itseni tekstistä, ja alan ehkä pikkuhiljaa uskoa että voin joskus oppia pitämään tisseistäni :)

  13. Juliaana

    Täällä on yksi 65F – pieni nainen ja isot tissit. Tuo lause on aina tuntunut määrittävän minua – ja vieläkin määrittää. Ovathan ne tärkeä osa naiseutta, mutta minusta volyymia saisi jo kääntää alaspäin.

    • marja lindström

      hei!-kävin leikkauksessa muutama vuosi sitten joka epäonnistui…taistelu jatkuu,tosin vain kuluttajariitalautakunta jatkaa kaikista muista on tullut hylky päätös.rahat,järki ja ne pienetki tissit meni…nyt ei ole mitään.käytän proteeseja.olen ollut mediaankin yhteydessä mut asia on kai niin arkaluontoinen koti suomessa tapahtuvista virheistä et kukaan ei ota kantaa.suoraan sanottuna vitu….aa.

      • HElp

        Moi, tiedän että on vanha kirjoitus, mutta voisiko suhun saada jotenkin yhteyden?

        • Sanni

          Blogin sivupalkissa on sähköpostiosoitteeni :)

  14. Riikkis

    Kiva lukea tällaisestakin aiheesta välillä, joskin toki aihe on osaksi sellainen, jota ei toivoisi olemassa olevankaan (eli epäselvästi tarkoitan sitä, että kiva olisi, jos kaikki voisivat olla tyytyväisiä itseensä ulkoisesti ja sisäisesti).

    Itselleinkin terveellistä lukea tällaista, koska itse en ole koskaan kärsinyt rinnoistani. Ajattelin tekstiäsi lukiessani, että varmaan mulla on sitten aina ollut ”tavalliset” rinnat; kasvaneet ”tavalliseen” tapaan, jolloin en ole niihin niinkään huomiota kiinnittänyt nuoruudessanikaan. Vaikka syömishäiriöstä jälkiteininä kärsinkin, ja kuvien perusteella näkemykseni omasta kehostani poikkesi TÄYSIN todellisuudesta! Muistan kuulleeni sivukorvalla ”laudaksi” haukkumista, mutta muistikuvani on niin hatara, etten muista oliko kyse edes oikeasti rinnattomasta vai haukuttiinko laudaksi yhtä lailla kun homoksi tms. muuten vaan.

    Välillä olen toki kokenut (75 C -85 D kokoisena) kateutta pienirintaisia kohtaan, sillä olisihan se nyt mahtavaa voida pukeutua juhlamekkoon ilman rintaliivejä! Tai ostaa niitä superkauniita rintaliivejä peruskaupoista suht’edullisesti! Mutta ehei, monesta kaupasta löytyy yksi/kaksi mustaa ja yksi valkoinen sopivankokoinen vaihtoehto ja siitäpä sitten valitaan. Onneksi nykyisin löytyy nätimpiä isompiakin kokoja, mutta kyllä ne parhaat ovat silti aina max. B-kokoa. Että nauttikaa välillä pienirintaiset siitä, ettei ole aina pakko pukea liivejä ollenkaan!

    Tällä en silti halua mitenkään vähäpätöistää teidän kokemaanne harmia ja kateutta, vaan sanonpa vain sen, että joskus jokainen lienee tyytymätön.
    <3

  15. Voi hyvänen aika taas!

    Mikä siinä on, että teidän pienirintaisten pitää aina ensin valittaa omista rinnoistanne ja sitten joukolla kertoa, että onneksi ne ei ainakaan ala riippua, koska se vasta on kamalan näköistä?! Näettekö te tosiaan toiminnassanne eron niihin teitä haukkuneisiin verrattuna? Joo, olen samaa mieltä, minustakin isot ja riippuvat rinnat on rumat, mutta minkäs teet, kun sellaiset sain. Niiden geenien kanssa minä synnyin. Minulla ei silti ole tarvetta lisätä tuohon joka kerta, että onneksi en sentään ole pienirintainen, se vasta olisi kamalaa. Jos olette kokeneet niin kovia pienten rintojenne takia, niin miksi teette saman muille?

    Toiseksi, jos teillä on sellainen vartalo, että olette voineet saada poikaystävän, ei teillä ole mitään valittamista! On naisia, joilla on niin ruma vartalo, ettei se ole mahdollista. Miehet kun tosiaan (kuten tässäkin ketjussa ovat kertoneet) kelpuuttavat vain hyvältä näyttävän vartalon. Makuja on monia, mutta rumaa ei huoli kukaan. Jos te siis olette riittävän hyväkroppaisia saadaksenne kumppanin, niin ottakaa vihdoinkin pää ulos perseestänne ja lakatkaa valittamasta! Ette voi edes kuvitella, millaista on elämä rumalla naisella! Ei silloin tosiaan saada poikaystävää ”joka hyväksyy ja rakastaa vikoineen kaikkineen”, silloin eletään koko elämä yksin. Ja siinä elämässä joku rintojen koko on ihan täysin yhdentekevä asia. Merkityksellistä on se, ettei esimerkiksi lapsia voi saada yksin.

    Ja minä toivon vilpittömästi, että jokainen mies maailmassa joutuu edes kerran elämässään kuulemaan samanlaista arvostelua ulkonäöstään, mikä on naisille ihan arkipäivää. Älkää olko kohteliaita naiset, olkaa rehellisiä!

    • Eikö ole opetettu että….

      rumia ei ole olemassakaan. Jokainen kelpaa aivan varmasti jollekin.

      • Joo-o…

        satukirjoissa niin kerrotaan. Valitettavasti minä en asu Mikämikämaassa. :/

  16. Tissitön

    Minä maksaisin mitä vain noista pienistä luomuistasi, jotka kädellä peitäen pyöristyvät kivasti.. Itselläni ei ole koskaan ollut senkään vertaa, rintakehäni näyttää pojaltam, vaikka muutoin rasvaa riittää jenkkiksiin, reisiin ja perseeseen (165cm, 65kg). Rintani ovat pelkkää löysää nahkaa, joten niitä ei saa muotoiltua edes käsin tai liiveillä. Nahka vain menee rullalle. En koe, että tällaiset kuuluisivat muutoin rasvaiseen kehooni, nämä ovat anorektikon tissit… Silikonia en kehooni haluaisi, mutta ei taida olla vaihtoehtoja, koska ei ole mitään, millä voisi luonnollisin keinoin saada edes tuollaiset kuin sinulla. Ehdottomasti valitsisin ne kuin kumitissit. ´Mutta eipä tämä ”luu nahan allakaan” pehmeää kosketeltavaa ole. Minulla on siis yksi lapsi, josta johtuen entinen poikarinta muuttui vain löysäksi nahaksi jonka päässä nännit roikkuvat. Teepussit on ehkä kuvaavin sana. Kärsin näistä ihan hirveästi, ja katsellessani ennen ja jälkeen silikoni kuvia saan usein todeta, miten ottaisin mieluummin itselleni niin monien naisten luomut kuin ne jälkimmäiset.. mutta se ei vaan ole mahdollista.

    • Sanni

      Halaus sinulle, ”Tissitön”, ymmärrän hyvin miltä sinusta tuntuu vaikka ilmeisesti omat ”teekuppini” ovat eri mallia kuin sinun. Naisen suhde rintoihinsa on paljon enemmän kuin moni ajatteleekaan, ei se ole pelkkää pintaa ja pinnallisen kauneusihanteen tavoittelua. Rinnat muuttuvat ikääntyessämme ja etenkin lasten saannin myötä ja moni nainen kaipaisi vain ylipäänsä omaa entistä tuttua kehoaan, vaikka ymmärrämmekin että oma keho on just yhtä oma ja ”meitä itseä” kuin kullakin hetkellä on. Meille vain on luontaista tuntea kaihoa tietynlaisia muutoksia kohtaan.

      Tai jos ei puhuta kehon muutoksesta vaan siitä, että on aina ollut tyytymätön, niin sekään ei välttämättä minusta tee ihmisestä pinnallista ”turhasta valittajaa”. Ihmisyyteen kuuluu sisäsyntyinen kauneuden arvostus, ja arvostamme kauneutta niin ympäristössämme kuin itsessämme. Kauneuden käsitys muodostuu ympäristön (kulttuurin, yhteiskunnan) muokkaamana, siihen on lähes mahdoton vaikuttaa.

      Paras ”lääke” esteettisen tyytymättömyyteen on minun mielestäni yleisesti hyvä elämä ja iloa tuottavat asiat. Kuulostaa hemmetin lässyltä, tiedän. Mutta kun on tarpeeksi muuta iloittavaa ja asioita jotka vievät suuremman huomion kuin oma nenä esimerkiksi, niin asia muuttuu luonnostaan vähemmän merkittäväksi. Näin on käynyt ainakin minulle. Elämänkokemukset ovat muokanneet suhdetta itseeni ja vaikka edelleen ilahtuisin kauniimmasta vartalosta, sillä ei enää ole merkitystä koska kauniimmat rinnat eivät toisi elämääni sen enempää onnellisia asioita. Samat ihanat, merkitykselliset asiat ympäröisivät minua kuin nytkin.

      En tiedä oliko tästä mitään apua tai lohtua sinulle, mutta toivottelen sinulle kuitenkin mukavaa kesää ja juhannusta :)

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.