Tilos – tuttu tunne ja kohtaaminen vuohen kanssa

Olen saapunut Tiloksen saarelle.

Mietittyäni eilisen, mikä täällä tuntuu niin tutulta, tajusin lopulta mistä tunne kumpusi: maisemat tuovat vahvasti mieleen Amorgoksen, ja täällä Livadian alueella aivan erityisesti Egialin kylän.

Vuoristoinen maisema yhdistettynä pieneen valkotaloiseen kylään sekä vuoren rinteessä kohoava maisemahotelli bougainvilleoineen muistuttavat Egialia. Ylipäänsä: tunnelma on erehdyttävästi Kykladinen.

Livadian kylä itsessään on lähemmällä tarkastelulla hyvin moderni, eikä siinä mielessä muistuta Kykladien saarten perinteisiä kyliä, mutta talojen valkoisuus luo mielleyhtymän Kykladeihin.

Halusin Tiloksella varata majoituksen parhailla näköaloilla, tällainen maisemamatkailija kun olen. Taustatyö kertoi parhaiden näköalojen avautuvan Ilidi Rock -hotellista, enkä pettynyt.

En varausta tehdessäni tajunnut assosiaatiota Amorgoksen Aegialis-hotelliin, mutta paikan päällä hoksasin, että Ilidi Rockissa on paljon samaa kuin ultimaattisiin majapaikkasuosikkeihin kuuluvassa Aegialiksessa. Ilidi on tasoltaan ja palveluiltaan arkisempi, mutta tyyli on kykladinen ja sijainti rinteessä kera kauniin näköalan Livadian lahdelle, tuo mieleen Egialin ja Aegialis-hotellin.

Tämä kykladinen kokemus keskellä Dodekanesiaa tuli odottamattomana mutta miellyttävänä yllätyksenä. :)

Livadian kylä on esteettisesti täysi vastakohta naapurisaari Chalkin idyllille. Moderneine taloineen, leveine katuineen sekä kauppoineen kylässä on jopa urbaani fiilis. Livadiassa on jopa pankki :) Livadia onkin ”uusi” asutusalue, ja kehittyi toisen maailmansodan jälkeen paikallisten hylättyä ylhäällä sijaitsevan vanhan Mikro Horion kylän ja muuttaessa alas satamaan.

Minusta Livadia ei ole erityisen sievä, mutta mukava tunnelma täällä on, se tarttuu heti. ❤️ Toisaalta, netin kuvat eivät mielestäni tee Livadialle oikeutta, ja kylä osoittautui itse asiassa sympaattisemmaksi kuin internetin kuvasato oli antanut ymmärtää.

Kun lukee kävijöiden kokemuksia Tiloksesta, ystävällisyys sekä vierailijat osaksi ottava mentaliteetti nousevat saaren vahvoiksi valteiksi. Tiloslaisia kuvaillaan aivan erityisen sydämellisiksi ja vieraanvaraisiksi. Itsekin sain tämän kokea heti kättelyssä: hotellini omistajaperheen tytär piti minusta etänä huolta jo ennen kuin olin saapunut perille.

Kovan tuulen vuoksi osa laivavuoroista Chalkilta Rhodokselle oli lauantaina peruttu, enkä saanut selvitettyä, mikä oli Tiloksen laivan kohtalo. Laivayhtiön puhelinnumerossa ei kukaan vastannut, ja laitoin lopulta Tiloksen hotellille viestiä, että en ehkä pääsekään perille sinä iltana. Omistajaperheen tytär, Maria, otti asiakseen itse selvittää laivojen tilanteen, ja piti minut tekstiviestein ajan tasalla, lähetellen rauhoittavia viestejä koko iltapäivän. Kun laivani lopulta saapui pimeän laskeuduttua yli tunnin myöhässä Tiloksen satamaan, Maria oli minua vastassa, toivotti lämpimästi tervetulleeksi saarelle ja ajoi minut hotelliin.

Luonto ja erinomaiset vaellusmahdollisuudet ovat toinen valtti. Olin kuullut, että Tiloksella on hienoja patikkapolkuja, mutta paikan päällä selvisi, että Tilos on todellinen patikkamatkailijoiden kohde jonne tullaan varta vasten vaeltamaan. Olen törmännyt saarella yhden päivän aikana jo lukuisiin vaellusryhmiin.

Ja patikoinnista puheen ollen…  päästään eiliseen vuohi-insidenttiin.

Tämä on varmaan kummallinen asia jakaa blogissa, mutta jaanpa kuitenkin. Tällaiset kokemukset ovat yhtä lailla osa matkamuistoja kuin kauniit maisemat ja tavernaruoat.

Päätin eilen myöhään iltapäivällä vielä lähteä vaellusreitille, joka veisi vuoren rinnettä Lethran rannalle ja sieltä Mikro Horion hylätyn kylän kautta takaisin Livadiaan. Päivällä sää oli niin kuuma, että olisi ollut pientä tuskaa patikoida varjottomalla vuoren rinteellä, mutta viiden aikaan sää oli mitä miellyttävin patikkaretkelle.

Lähdin iloisin mielin kulkemaan polkua.

Maisemat olivat huikeita, ja siinä kävellessä mun päässä lopulta avautui Tilos vs. Amorgos -assosiaatio. Kreikassa on paljon vuoristoisia saaria, mutta nämä näkymät kieltämättä toivat mieleen patikkaretkeni Amorgoksella.

Vuoren rinteillä oli paljon vuohia. Ne ovat söpöjä ja niiden taitavaa liikkumista jyrkillä kallioilla on mielenkiintoista seurata.

Ollessamme toissa viikolla Symillä, saimme kuulla autonkuljettajaltamme, että vuoriston villit vuohet saattavat olla äkäisiä. Toisin kuin kylissä elävät kesymmät vuohet, jotka jopa tykkäävät paijailusta, vuorilla elävät vuohet eivät ole ihmisrakkaita. Kuljettaja neuvoi meitä olemaan lähestymättä vuohia, vaikka ne kuinka näyttävät söpöiltä. Ohje oli epäilemättä suunnattu erityisesti seurueen 4-vuotiaalle, joka oli aivan haltioissaan vuohista. ”They can be angry”, kuljettaja sanoi.

Ihmisen lähestyessä villivuohet käytännössä aina pinkaisevat nopeasti tiehensä, enkä ole koskaan kokenut vuohia uhkaavina. Ei niitä pääse edes lähelle, koska ovat niin säikkyjä. Siksi hämmästyin näkyä, joka yhtäkkiä odotti minua lähestyessäni Tiloksen patikkareitin korkeinta kohtaa, juuri ennen kuin polku lähtisi laskeutumaan alas Lethran rannalle.

Keskellä polkua seisoi musta vuohipukki, eikä se näyttänyt olevan aikeissa liikahtaa mihinkään. Se tuijotti minua hievahtamatta. Jatkoin kävelemistä, mutta vuohi pysyi paikoillaan. Pysähdyin. Mitä ihmettä… mitä tässä nyt tapahtuu?

Katsoimme vuohen kanssa toisiamme. Otin askeleen eteenpäin, vuohi ei liikkunut sijoiltaan.

Tunsin, kuinka pulssini alkoi kohota. Miksi vuohi tuijotti minua eikä lähtenyt pois? Sen pitkät sarvet eivät todellakaan näyttäneet asialta, jonka kanssa halusin tehdä lähempää tuttavuutta. Vuohen katse näytti lähes haastavalta. ”No, uskallatkos tulla tästä? Häh?”

Peräännyin ja lähdin kävelemään pois päin. Ajattelin, että vuohi lähtee kohta. Odottaisin etäämpänä.

Jäin odottamaan. Vuohi lähti kuin lähtikin hetken kuluttua liikkeelle, ja taivalsi laiskasti polkua sinne, minne minäkin olin menossa. Pian se katosi rinteen taakse polun kaartuessa alaspäin.

Odotin vielä hetken, ja lähdin sitten varovasti jatkamaan ylöspäin. Pääsin polun ylimpään kohtaan, vuohta ei näkynyt, huojennus. Paitsi – tuossahan se olikin! Vuohi seisoi ihan polun vieressä, osittain ison kivenjärkäleen peittämänä, vain kolmen metrin päässä minusta. Se katsoi minua tiiviisti, ja olin kuulevinani ikäänkuin matalaa kurkkuääntä. Tai sitten se oli mielikuvitukseni.

Vuohen tuijotus oli kuitenkin täyttä totta, ja yhtäkkiä tunsin alkukantaisen pakokauhun täyttävän minut. Vuohi käyttäytyi todella epätavallisesti, enkä halunnut jäädä ottamaan selvää, mitä tapahtuu, jos kylmän viileästi kävelisin sen ohi. Kaikki muut vuohet olivat kirmanneet tiehensä välittömästi minut havaitessaan – miksi tämä kaveri jäi haastamaan minua?

Tajusin, että minua rehellisesti pelotti ja halusin pois. Symin kuljettajan sanat kareilivat mielessäni. They can be angry, stay away. Samalla minua harmitti ja olin melkein vihainen. Millä oikeudella vuohi tuli pilaamaan mun ihanan kävelyretken? Eikö se olisi vain voinut juosta karkuun muiden kollegojensa tavoin?

Käännyin hitaasti pois päin ja lähdin kävelemään polkua takaisin. Pian vuohi katosi näköpiiristäni.

Harkitsin hetken, jäisinkö vielä odottamaan uutta yritystä, mutta tajusin, että kello oli liian paljon. En ehtisi todennäköisesti enää kävellä koko reittiä ennen auringonlaskua, enkä halunnut kävellä takaisin hämärässä, puhumattakaan pimeässä.

Kylää kohti kävellessä keho alkoi vapautua säikähdyksen kiristävästä tunteesta ja tilalle tuli hämmennys. Miksi en vain kulkenut vuohen ohi? Mikä mua vaivaa? Tästähän patikoi päivittäin varmasti kymmeniä ihmisiä, kyllä kai vuohet ovat täysin tottuneet siihen.

Mutta siinä kävellessäni tiesin, että en ikimaailmassa olisi uskaltanut ohittaa vuohea. Olin melkein jähmettynyt paikoilleni, en olisi päässyt ohi.

Tilanne palautti mieleeni kerrat, kun en Santorinilla – tai muuallakaan – ole uskaltanut ohittaa kapealla tiellä poikittain seisovia aaseja, ja olen joutunut muuttamaan koko kävelyreittini. Kärsin täysin irrationaalisesta pelosta hevoseläimiä kohtaan. Kauempaa ne ovat suloisia, mutta lähietäisyys saa mut heti varuilleni, ja hevoseläimen ohittaminen takaa on minulle käytännössä mahdottomuus. Olen kirjoittanut aiheesta Santorinin matkalla seitsemän vuotta sitten.

Eilinen välikohtaus oli yksi ilmentymä siitä pelosta. En vain ole ennen joutunut tilanteeseen, jossa olisi selvinnyt, että pelkään myös vuohia.

Tiedättekö miten kreisiltä tuntuu, kun tajuaa, että pelko on täysin absurdi eikä sille ole mitään syytä (yksikään aasi, vuohi tai hevonen ei ole tehnyt mulle mitään pahaa), mutta ei vain pysty karistamaan tunnetta?

Olin samalla hämmentynyt ja kiukkuinen. Asiat, joita en hallitse, saavat minut tuntemaan avuttomuutta, ja avuttomuus saa minut noloksi ja kiukkuiseksi.

Kysyin Marialta, voivatko vuohet Tiloksella hyökätä ihmisten kimppuun. Maria puhkesi spontaaniin nauruun. ”That would be the first time!” hän sanoi.

No. Mun täytyy yrittää kulkea polku vielä uudestaan. Mutta pakko myöntää: jos taas kohtaisin vuohen joka blokkaa mun tien, en todennäköisesti edelleenkään pystyisi ohittamaan. Ehkä porukassa, kyllä, mutta en yksin.

(Samaistuuko kukaan, vai onko tämä ihan hullua?)