Tien poskessa

Olipahan eilen taas päivä. Ainekset olivat kasassa ikävällä tavalla vieläkin jännittävämpään lopputulemaan, mutta onneksi kaikki selvisivät omista seikkailuistaan lopulta hiellä ja väliaikaisesti kohonneella pulssilla.

Meillä oli eilen illalla sovittuna sisareni kanssa treffit Las Vegasissa kello 18.00. Äiti ja minä lähdimme Vegasia kohden Los Angelesista, sisareni Helsingistä.

181117_IMG_7100

Aamu valkeni Los Angelesissa jälleen kirkkaana ja aurinkoisena. Tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni Uber-kyydin joka heitti meidät miellyttävästi ruuhkattomia teitä 45 minuutissa Venice Beachilta Downtownin Greyhound-asemalle.

Edellisyönä en meinannut saada unta kun jännitin, ehtiikö sisareni tunnin vaihtoajallaan Tukholmassa Vegasin lennolleen. Hänen piti Tukholmassa vielä tsekkautua sisään Vegasin lennolle koska oli ostanut lennot erikseen. Jos Helsingin lento olisi yhtään myöhässä, sisareni missaisi jatkolennon (budjettireissaajaluonteena hän oli varannut myöhäisemmän, halvemman Helsinki-Tukholma-lennon). Rauhoituin kun kello 04.00 Kalifornian aikaa tuli viesti että sisko oli Vegasin koneessa. Myöhemmin saimme kuulla, että ehtiminen oli 10 minuutista kiinni.

181117_IMG_7131

181117_IMG_7132

Bussi lähti etenemään reittiään Los Angelesista San Bernadinon kautta Vegasiin viime vuodelta tutuissa maisemissa. Katselin ohi kiitäviä erämaamaisemia ja muistelin, kuinka viime vuonna samainen matka starttasi Losissa sateisessa säässä pilvien väistyessä kun lähestyimme erämaaosuutta.

Rentouduin ja avasin läppärini. Greyhoundin ilmainen wi-fi-yhteyskin näytti toimivan tällä kertaa joten ehtisin vastata matkan aikana blogikommentteihin. Mukava matka edessä, ja pian tapaisimme siskoni. Mieli oli iloinen ja odottava.

181117_IMG_7129

Tämän selfien jälkeen meni 10 minuuttia, kun bussista alkoi yhtäkkiä kuulua korkeaa ujellusta.

Hetkeä myöhemmin kuljettaja ohjasi bussin tien sivuun. Kuski tarttui mikkiin ja kertoi tilanteen vähintään rehellisesti ja suoraan:

”Folks, I am really sorry, but it seems we have a mechanical failure and it’s pretty serious. I can see some smoke coming from the back.”

Bussiin laskeutui hiljaisuus. Kuski pyysi kaikkia pysymään paikoillaan ja lähti ulos tarkistamaan tilanteen. Seuraavat minuutit tuntuivat venyvän ja venyvän, kuski oli ulkona ehkä 10 minuuttia mutta se tuntui puolelta tunnilta. Tuntui, kuin kaikki matkustajat olisivat pidättäneet hengitystään.

Erittäin helposti huolestuvana ja herkästi ylireagoivana luonteena tunsin pulssini alkavan kohota. Haisiko täällä savu..? Bensa…? Miksi kuski viipyi ja viipyi…? Katseeni vaelteli muissa matkustajissa jotka vastasivat yhtä hämmentyneillä katseilla. Käytävän toisella puolella istuva teinipoika totesi lakonisesti ystävälleen, ”Ok, if the gas gets in, how long ’till we gonna die? We can’t get out. The folks in the back rows will die first, right?”

Voisiko se kuski nyt palata sisään…!

Aloin tarkkailla ohi ajavien autojen ikkunoita, katsottiinko niistä bussiamme? Jos bussimme olisi tulessa, kai ohiajavista autoista luotaisiin meihin järkyttyneitä katseita..?

Ei. Kukaan ei katsonut bussiimme päin. Ei me varmaankaan oltu tulessa ainakaan.

”I’m scared”, kuulin teinipojan sanovan.

Sitten kuski palasi.

”Minulla ei ole hyviä uutisia, kaverit. Bussi ei liiku tästä mihinkään, meillä on vuoto.” (En ymmärtänyt mikä vuoto). ”Sanon suoraan että nyt istutaan tässä hyvä tovi, ottakaa iisisti. Todennäköisesti menee ainakin neljä tuntia että saamme korvaavan bussin hakemaan meidät”.

Bussiin levisi kollektiivinen ”Eihhhelvetti”.

Neljä tuntia? Mitä, miksi? Olimme ajaneet Losista vasta alle kaksi tuntia, eikö tähän nyt saada uutta bussia sen aiemmin? Ilmeisesti ei.

Kuuntelimme seuraavat pari tuntia kun kuski yritti puhelimessa saada meille apua, ja tilanne sai välillä jo absurdin koomisia piirteitä kun puhelimen päähän saatu mekaanikko ei suostunut (!) lähtemään meitä kohti ennenkuin hänelle annettaisiin täsmälliset GPS-koordinaatit. ”Sir, what is your problem? You cannot miss us, it’s a freakin’ Greyhound bus by the road, you cannot miss us..!!” kuski huusi.

Bussin oma GPS ei toiminut eikä ilmeisesti monen matkustajan puhelimenkaan. En tajunnut mistään mitään. Kuski huusi kerta toisensa jälkeen että nyt tarvitaan ne GPS-koordinaatit ja eikö kellään ole antaa niitä. Kellään ei ollut. Joku reittiä tarkasti seurannut fiksu matkustaja meni lopulta puhelimeen selittämään mekaanikolle minkä exitin olimme viimeksi ohittaneet ja missä kohtaa Interstatea olimme, mutta mekaanikko ei vakuuttunut. Lopulta kuski luovutti. ”I’ve just talked to the stupidest person on earth” hän selvitti meille.

Aivan käsittämätöntä.

181117_IMG_7141

Oli tautisen kuuma ja osa matkustajista alkoi voida pahoin kuumassa ja tunkkaisessa bussissa jossa ilmastointikaan ei tietenkään enää toiminut kun moottori oli sammutettu. Kuski kuitenkin kielsi ketään menemästä ulos koska hän oli vastuussa matkustajien turvallisuudesta ja olimme vilkkaan highwayn sivussa, emme virallisella levikkeellä ja taukopaikalla.

Lopulta eräs ahdistuneen oloinen nuori nainen vetosi kuskiin että hänen oli pakko päästä ulos tupakalle rauhoittuakseen. Tässä vaiheessa olimme istuneet tien sivussa jo runsaan tunnin, ja bussissa oli jo ehditty kuuluttaa diabeteslääkkeitä tai jotain makeaa lääkkeensä unohtaneelle diabeetikko-matkustajalle. Levottomuus lisääntyi koko ajan. Kuski varmasti tajusi että pian meillä olisi suurempi ongelma käsissä matkustajien saadessa suljetussa ja kuumassa bussissa ahdistus- ja sairauskohtauksia, ja hän antoi viimein luvan mennä ulos.

Minulla oli lopulta ihan rauhallinen olo, minulle riitti tieto ettei moottori ollut aikeissa räjähtää. Ainoa huolenaiheeni oli juoman loppuminen, sillä olin pakannut mukaan alle litran vettä.

181117_IMG_7155

181117_IMG_7157

Aika kului ja seurasin auringon laskemista ikkunan takana.

Lopulta saimme hyviä uutisia.

On The Greyhound 18.11.17 from Sanni Karkkipäivä on Vimeo.

Korvaava bussi saapui viimein viiden aikaan auringon juuri laskiessa.

181117_IMG_2759

Matka jatkui pinkiksi ja oranssiksi värjäytyvän taivaan alla hiljaisuuden vallitessa. Pian saimme juotavaakin seuraavalta huoltoasemalta.

Onneksi tilanteesta selvittiin lopulta vain säikähdyksellä ja pitkällä kärsivällisyyden koettelemuksella, kukaan ei saanut sairaus- tai aggressiokohtausta. Jälkimmäinen skenaario olisi sekin voinut hyvinkin olla mahdollinen; jokuhan olisi saattanut käydä riehumaan kuumuuden ja epävarmuuden käydessä sietämättömäksi. Tuntui kieltämättä hullulta, ettei Greyhoundilta pitkään aikaan osattu sanoa milloin pelastava bussi oikeasti pääsee paikalle. Absurdista mekaanikosta puhumattakaan.

Sellainen roadtrip Vegasiin tällä kertaa.

Pitkiksi venyneiden tuntien aikana ehdimme myös jännittää, saahan Vegasissa odottava siskoni tiedon myöhästymisestämme. Jos hän ei kuulisi meistä mitään, hänhän pelästyisi suunniltaan kun meitä ei kuulu sovittuun aikaan bussin normaalin aikataulun mukaisesti. Sisareni puhelin ei toimi Yhdysvalloissa (katsokaas, me olemme sitä museopuhelin-sorttia…), joten ainoa yhteydenpitokeino on Messenger jota sisko käyttää tabletillaan. Koska Greyhoundin wi-fi ei toiminut seistessämme tien poskessa, en voinut lähettää hänelle Messenger-viestiä.

Niinpä lähetin tekstiviestejä Mr. Karkkipäivälle ja toiselle siskolleni ja käskin heitä ilmoittamaan Vegas-siskolle Mesen kautta tilanteestamme. Koska Suomessa oli tuolloin aamuyö, ei tietenkään ollut takeita siitä oliko kukaan hereillä lukemassa näitä viestejä. Lopulta Mr. Karkkipäivä soitti minulle ilmeisessä ”juhlakunnossa” (lauantaiyö….), ja hetken tuntui vaikealta saada häntä ymmärtämään ettei siskolleni voinut soittaa. Sain hänet lopulta tajuamaan mistä on kyse ja juhlakuntoinen mieheni sai viestin eteenpäin sisarelleni.

Saavuimme Vegasin Greyhound-asemalle lopulta illalla yhdeksältä.

181117_IMG_7176

Jännityksen lauettua rinnassa velloneen huolimöykyn korvasi lämpimän jälleennäkemisen ilo. Vegas. Niin outoa ja odottamatonta kuin se onkin, minä tykkään Vegasista ihan älyttömästi. Tämä selvisi viime vuoden reissulla, ja ilo oli nyt kaksinkertainen.

Tai moninkertainen, kohdatessamme viimein sisareni hotellimme aulassa.

”Huhhuh mikä päivä”, sanoin.

”No odottakaas kun kuulette mitä minulle kävi Arlandan kentällä”, vastasi sisareni.

Sitä tarinaa en kokonaisuudessaan enää täällä jaa koska eiköhän juttua ole tullut jo tarpeeksi. :) Mutta sisareni oli vahingossa kävellyt transferin ohi ja päätyi lähtevän lentonsa portille ilman boarding passia, ja tajusi olevansa ihan väärällä puolella kun check-inin sulkeutumiseen oli enää 10 minuuttia….

Loppu hyvin kaikki hyvin.

Oli lauantai-ilta, kello 22.00, ja täällä olimme nyt kaikki. In fabulous Las Vegas.

181117_IMG_7171

 

Kommentit (36)
  1. Hanna-Riikka
    19.11.2017, 22:14

    Sain melkein paniikkikohtauksen lukiessa tuota! Huh, olis saanu miettiä jokusen rauhottavan mantran jos olisin istunut tuossa bussissa.

  2. Älyttömän hyvin kirjoitettu.

    1. Ilmoitan jälleen odottaviin kysymyskommentteihisi liittyen, että vastaan niihin kun ehdin :) Täällä matkalla on vielä tavallista rajallisemmin aikaa olla netissä ja koneella joten pitkiin kommentteihin vastaaminen venyy normitahdistanikin. Toivottavasti ymmärrät :)

      1. Ymmärrän kyllä. :) Ei hätää. :)

          1. Ymmärrän aina, ja jos joskus olen kysynyt jonkin kommentin perään, niin johtuu siitä, että itsekin välillä unohtelen, että olenko päässyt jonkun kommentin kanssa lähettämiseen saakka vai jäikö vain luonnokseksi.

            Voi että kun saisi itsekin vanhemmat mukaan jonnekin ulkomaanmatkalle, mutta kun eivät lähde sitten millään. Olisi niin upeaa viedä esim. johonkin luontokohteeseen heidät. Tästä haaveilen. Ja kun vielä iän ja kunnonkin puolesta he pystyisivät matkustamaan… Voi voi.

            1. Noniin, nyt ehdin vastaamaan toissapäiväisiin kysymyksiin :) Vaikkakaan kaikkiin niistä minulla ei ollut vastausta ^_^ :D

              Voi että kun saisi itsekin vanhemmat mukaan jonnekin ulkomaanmatkalle, mutta kun eivät lähde sitten millään.

              Onpa harmi, mutta ymmärrän vanhempiasi siinä mielessä että toiset eivät vain yhtään tykkää matkustelusta ja se vie heidät epämukavuusalueelle. Voisitteko tehdä yhdessä vaikka jotain pienempiä retkiä, vaikka käydä päiväretkellä jossain lähistön luonnonpuiston reitillä ja paistaa makkarat retkipaikalla?

              Huomaan itsessäni, että minulle alkaa iän myötä olla yhä tärkeämpää viettää aikaa äitini kanssa. Se on varmasti ihan luonnollistakin. Meillä kun on vain määrätty aika olla täällä.

              Toivon kovasti että sinäkin löydät keinoja tarjota vanhemmillesi erityisiä yhdessäolon kokemuksia <3 Olen ymmärtänyt kirjoituksistasi, että sinulla kyllä on mahdollisuus viettää heidän kanssaan aikaa, mutta haluaisit tarjota heille jotain "arjen ulkopuolista", kuten mainitsemasi ulkomaanmatkan. Se on todella mukava ajatus. <3

          2. Heippa! Olen pitkään seurannut sinun sanni ja jontun monia kommentteja täällä komenttiboxissa. Olisi hienoa saada haastattelu jontusta blogiin!

            1. :) <3

              Jonttu on kyllä rakas lukija koska on ollut mukana niin älyttömän pitkään ja osallistuu paljon. En kuitenkaan lähtisi rikkomaan hänen yksityisyyttään ehdottamalla haastattelua. Ehkä Jonttu haluaa sanoa tähän itse jotain..? Mutta Jontun "tuntien" hän haluaa pitää kiinni yksityisyydestään, eikä minusta tuntuisi edes sopivalta alkaa kyselemään häneltä henkilökohtaisia asioita.

              1. Kiitos. :) Ja tämä on kyllä tärkeä blogi itselleni. Välillä on vain enemmän ja välillä taas vähemmän aikaa lukea ja kommentoida.

                Ihan oikeansuuntainen arvaus tuosta yksityisyysasiasta; yritän pitää siitä kiinni. Ei ole mitään isompia haluja julkkikseksi (eikä edes puolijulkkikseksi). :) Olen kuitenkin imarreltu tällaisesta haastatteluideasta.

                1. :) Sinusta on näemmä kuitenkin jo muodostunut jonkinlainen tunnettu hahmo kommenttiboksiin :) <3

            2. Oi, kysymykseni kiinnostavat siis muitakin kuin itseäni. :) Kiva juttu. :) Ehkä kuitenkin minun haastatteluni menisi hieman Karkkipäivän aiheiden vierestä. :)

              1. Mä luulen että moni saa sinun kysymystesi ”siiveellä” vastauksia joita on ehkä itsekin etsinyt…. :D

                1. https://www.hs.fi/elama/art-2000005453572.html

                  Tässä ainakin tosi lupaavalta vaikuttava uusi juttu. :)

                  1. Niinpä on :)

                    1. Minulla on alkanut tässä viime aikoina painaa tosi paljon kaiken sen muovijätteen määrä, jonka kulutuksellani tuotan. Nyt koen huonoa omaatuntoa esim. pienestä huulipunahylsystäkin jopa. Mutta pitänee toivoa, että tuollainen ekologinen pakkaus tulee pian suurella voluumilla tuotantoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *