Tasapaino on elämän mittainen matka

 

Minusta ei ikinä tulisi hyvinvointigurua. En näe itseäni koskaan saavuttamassa tilaa, jossa voisin omalla esimerkilläni kertoa ja näyttää toisille, kuinka saavutetaan elämään rauha, järjestys ja ihanteellinen tasapaino. Tämän jos minkä olen viime vuosina oivaltanut.

Olen kirjoittanut aiheesta paljon, avaten aluksi puhtaan uteliaasti havaintojani kognitiiviseen stressiin liittyen, edeten viisi vuotta myöhemmin toteamaan tilanteen muuttuneen krooniseksi. Tammikuussa 2017 kirjoitin olevani ihminen, jolle stressaantuneesta olotilasta on muodostunut oletusarvoinen normitila.

”Elämme jatkuvan viihdytyksen ja ärsykekoukun aikakautta – koemme tarvetta koko ajan stimuloda aistejamme. Emme ikäänkuin osaa enää vain olla. Joutilaisuus alkaa olla sukupuuttoon kuollut ajanviete”, kirjoitin.

Saman vuoden syksynä kerroin päässäni lyövän jo täysin tyhjää ja seuraavana talvena jäin parin kuukauden lomalle somesta riisuakseni edes osan loputtomasta tekemisestäni.

Olen kuvannut ongelmaani lukuisista eri näkökulmista, reflektoinut, analysoinut, tsempannut itseäni ja eritellyt pyrkimyksiäni tilanteen ratkaisuun.

Kun ihminen puhuu paljon, hänen ehkä odotetaan saavuttavankin jotain, edistyvän tavoitteensa kanssa, oppivan ja kehittyvän. Minäkin toivoin niin käyvän kohdallani.

Mutta tiedättekö mitä. Olen ymmärtänyt, että matkani tasapainoon ja mielenrauhaan on elämän mittainen. En tule siinä koskaan valmiiksi, ja olen hyväksynyt sen. Se on tavallaan samanlainen haaste kuin taipumukseni tavaroiden säilömiseen, siitä ei voi ”parantua” kokonaan, kaaoksen hallinnassa voi vain kehittyä lisäämällä tietoisuuttaan ongelmasta ja tekemällä tasaisesti konkreettisia tekoja. Mutta mitään Kon-Mari-kotia ei minulle koskaan tule. Eikä Kon-Mari-päätä.

Olen surrut viime vuodet ylikuormitustani ja surrut ehkä vielä enemmän, kun en suurista oivalluksistani ja konkreettisista toimenpiteistä huolimatta ole päätynyt täydelliseen onnistumiseen.

Viimeisimmällä ”älä tee mitään” -lomallani aloin miettiä, että entäs jos ottaisin uuden asenteen; ettei tässä tarvitsekaan päästä johonkin lopulliseen maaliin, koska sellaista ei välttämättä ole. Välivoitotkin voivat olla riittävä onnistumisen mittari.

Maailma ei ole nyt sama kuin silloin kun synnyin ja kasvoin. Kaikki puhuvat kiireestä ja tehokkuudesta ja kiroavat ja rakastavat tekemisen, välittömän palkitsemisen ja viihteen täyteistä elämäänsä. Joogaa ja zen-mielentilaakin voi nykyää suorittaa, ja tietoisen läsnäolon mestarit muistavat jakaa meille viisauttaan esteettisissä Instagram-feedeissään joita hoitamaan on palkattu oma henkilökunta.

Elämä on nyt erilaista, ja siinä on huonompia kuten myös parempia puolia kuin 20 vuotta sitten. Mahdollisuudet ja riskit kuormitukselle ovat monelta osin runsaammat kuin äitini tai isoäitini työvuosina, mutta samalla moni kuormittavista tekijöistä tarjoaa myös valtavan hienoja asioita.

Tasapainon juju on oppia luovimaan tässä kiihkeässä aallokossa, mitä 2000-luvun elämäntyylimme nyt on. Oppia aktiivisesti karsimaan runsaudesta ja näkemään itselleen olennainen.

Tasapainon löytäminen ei ole asia, joka on jonain päivänä valmiina edessäsi. Se on jatkuva matka, ja vaatii taitoa ja halua pysähtyä ja ottaa välillä aikaa joutilaisuudelle.

.

Kirjoituksiani aiheesta:

Stressi – nykyajan default-elämäntyyli

Erityisherkkä kuormittuu helpommin (oivallus omasta herkkyydestä on auttanut kaikkein parhaiten ymmärtämään alttiuttani kokea stressiä)

Kun päässä lyö tyhjää – miten elämäntyylini on vaikuttanut aivoihini

Kommentit (2)
  1. ❤️ Vahva samaistuminen. Juuri nyt haaveilen omakotitalosta, jossa olisi kertakaikkiaan pakko lopettaa älylaitteiden läprääminen ja saisi tehdä kunnolla remppaa, puutarhaduunia ja fyysistä hommaa. Siinä löytyy joskus se zen. Samoin metsässä, ylipäänsä luonnossa ja romaanien parissa. Ja kynsiä lakatessa.

  2. Nanna/Kultainen Kynsilakka-blogi
    29.3.2019, 12:06

    Kiitos tästä, voin samaistua <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *