Tänä vuonna hajosin ja vapauduin

Tammikuussa 2012 luulin olevani raskaana. Runsaan viikon, raskaustestin ja ”minusta tulee äiti..!” -kokemuksen jälkeen selvisi, että en ollutkaan. Kuukautiseni vain olivat jääneet pois.

Se oli ensimmäinen fyysinen merkki tilasta, johon olin itseni saattanut.

Tämän jälkeen on tapahtunut samalla paljon ja samalla kuitenkin vähän.

Kahdeksassa vuodessa joku toinen valmistuu ammattiin, löytää puolison, menee naimisiin, perustaa perheen, eroaa, perustaa uuden perheen, muuttaa toiseen maahan… Minä olen näiden vuosien aikana tehnyt samaa työtä, ollut samassa parisuhteessa ja asunut samoissa paikoissa. Sekä sairastunut ja alkanut toipua.

Olen tänä vuonna täyttänyt 40 ja käynyt läpi elämäni suurimman kriisin.

Tähän vuoteen kulminoitui se matka Sannina, jota olen kulkenut viimeisen vuosikymmenen. Tänä vuonna olen ollut yksinäisempi ja enemmän peloissani kuin koskaan ennen.

Nyt vuoden saapuessa loppuunsa, suurimmat pelot kohdattuani, olen viimein kevyempi.

Tajusin kunnolla vuonna 2016, että olen lopen uupunut ja vaadin itseltäni liikaa. Monet asiat elämässä tapahtuvat niin hienovaraisesti ja asteittain, että niitä on vaikea huomata. Se mikä on nyrjähtänyttä, muuttuu normaaliksi.

Ajoittainen väsymys ja kiireen tunne muuttuvat kroonisiksi, tehokkuuden tavoittelu kääntyy piinaavaksi alisuoriutumisen tunteeksi, vaativuus kasvaa kehoa kuristavaksi korsetiksi. Velvollisuuden ja syyllisyyden tunteet ottavat ohjat ja siirtyvät kuskin paikalle.

Tee paremmin, tee nopeammin, tee nyt niin huomenna ei tarvitse – mutta huomenna teet kuitenkin, kuvitellen nyt pelastavasi ylihuomisen, ensi keskiviikon, vappuaaton…

Siinä vaiheessa kun pitäisi ymmärtää sairastuneensa, luulee vain olevansa muita hitaampi ja huonompi.

Tunnen näin, koska en tee tarpeeksi. 

Sanotaan, että monissa tilanteissa vasta kriisi ajaa ihmisen muutokseen. Pitää hajota, että voi alkaa rakentaa uudestaan.

Tänä vuonna olen lopulta hajonnut kokonaan ja luopunut yhdestä elämänvaiheesta. Olen hyvästellyt vaativuuttani ja armottomuuttani. Olen jättänyt kipeitä hyvästejä asioille, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi mutta myös surulliseksi ja voimattomaksi.

Olen joutunut luopumaan parhaasta ystävästäni ja rakkaimmasta ihmisestä. Olen luopunut monista toiveista ja odotuksista.

Eräänä keväänä kirjoitin, että olen niin onnellinen, että pelkään menettäväni kaiken. Pelkäsin juuri tätä vuotta.

Tämän puun juurella oli pienen Sannin maja. Täällä olen kokenut olevani turvassa.

Kaiken keskellä olen saattanut todeta, että kun viimein luopuu, voi myös saada. Ja yksi tuska voi johtaa toisen hellittämiseen.

Olen saanut tänä vuonna uuden ihanan työn, joka on voimaannuttanut minua valtavasti. Olen luonut itselleni uudenlaisen arjen, jossa kotini jatkuu ulos toreille ja puistoihin. Uudessa arjessani nautitaan aamukahvia termospullosta R-junassa, fillaroidaan Tammelasta Turtolaan, syödään eväitä Armonkalliolla ja pedataan Ikean patja lattialla. Olen tullut lempeäksi itseäni kohtaan. Olin niin väsynyt, että vaatimusten sijaan jäljelle jäi vain myötätunto.

Kehoni alkaa viimein palautua lähes vuosikymmenen sitä kurittaneesta stressistä.

En tiedä onko kukaan koskaan halunnut jakaa sosiaalisessa mediassa sitä lahjaa, jonka sain tänä jouluaattona, kun kuukautiseni alkoivat kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Minä halusin. Niin iloinen olin.

(Mutta punasävyinen Instagram-päivitys jäi lopulta tekemättä.)

Viime joulun aikaan katsoin itseäni peilistä ja näytin ihan paskalta. ”Olet vanhentunut 10 vuotta”, sanoin peilikuvalleni.

Tällä viikolla katsoin peilikuvaani ja huomasin pitäväni siitä jälleen.

”Sinä näytät ihan hyvältä,” sanoin.

Hyvää uutta vuotta kaikille. Matka jatkuu.

Kommentit (103)
  1. Petra / Viilankantolupa
    29.12.2019, 12:40

  2. Voi Sanni. :'( Myötätuntohalaus täältä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *