Stressi – nykyajan default-elämäntyyli
Stressi. Oletteko huomanneet, miten siitä on tullut itsestäänselvä, hyväksytty osa päivittäistä elämäämme?
Stressaantuneesta tilasta on tullut meidän ”oletustilamme”, default setting. We stress, therefore we are.
Stressi on totta kai myös normaalia elämää ja on tilanteita, joissa sopiva stressi jopa auttaa suorituksessa. Meidän kuuluukin tuntea stressiä. Mutta koko ajan?
Kaikissa mainoksissa korostetaan nykyään stressiä. Puhutaan tuotteista stressaantuneelle iholle, mainostetaan elintarvikkeita, välineitä ja ratkaisuja jotka sopivat ”kiireiseen ja stressaavan elämäntyyliimme.”
”Tästä nopeat valmiiksi maustetut pakastevihannekset koska kellään ei enää ole aikaa tehdä ruokaa”, ”Tästä vitamiinipilleriä että jaksaa”, ”Lähde lomalle stressiä karkuun”. Mainosfilmeissä uupuneet ihmiset juoksevat elämän juoksumatolla kunnes putoavat kun eivät pysy tahdissa. Laivayhtiö tarjoaa taukoa pikaratkaisuna.
Surullisinta on se, että tämä kaikki pitää paikkansa. Meidän elämäntyylimme on muuttunut stressaavammaksi. Me olemme itse siihen syyllisiä, hukutamme itsemme tekemiseen. Jo lapset saattavat uupua harrastuksiinsa joita on melkein joka viikonpäivälle. Balettia, jalkapalloa, kanteleensoittoa, kuoroa, kerhoa… Vanhemmat haluavat tietysti lastensa parasta mutta onko määrä aina laatua..?
Miksi me kuormitamme itsemme tekemisellä? Elämme jonkinlaista jatkuvan viihdytyksen ja ärsykekoukun aikakautta – koemme tarvetta koko ajan stimuloda aistejamme. Emme ikäänkuin osaa enää vain olla. Joutilaisuus alkaa olla sukupuuttoon kuollut ajanviete. (Olen saanut aiemmin palautetta ärsyttävästä tavastani yleistää mutta pyydän jälleen kärsivällisyyttä ja että sallitte tämän kaltaiset yleistykset aiheen pohdinnan nimissä, totta kai on joutilaitakin ihmisiä ja myös sairaudet vievät toimintakykyä. Kuitenkin ”stressaava, ylistimuloiva elämäntyyli” on tunnettu ilmiö ja siitä haluaisin kirjoittaa.)
Olin keskiviikkona Helsingissä Laveran 10-vuotisjuhlaseminaarissa, jossa puhui mm. inspiroiva Katja Kokko. Katjan aiheena oli luonnollinen ihonhoito, ja esityksessä sivuttiin myös ei-kosmetiikan keinoja tukea ihon hyvinvointia. Yksi kohta puhutteli minua erityisesti. ”Ota tarpeeksi aikaa joutilaisuudelle ja vietä vähemmän aikaa sosiaalisessa mediassa,” Katja sanoi.
”Some vie hirveästi aikaa ja energiaa.”
Sosiaalinen media. Yksi merkittävimmistä viihdemuodoista ja stimulanteista joka koukuttaa ja vie aikaamme. Ja paradoksaalisesti – viihteen ohessa myös stressaa, ahdistaa ja tuo paineita.
Some-uupumus ja -ahdistus ovat tuttuja ilmiöitä yhä useammalle. Olemme luoneet itsellemme kyberympäristön, jonka on ollut tarkoitus viihdyttää ja rentouttaa, tehdä helpoksi tavoittaa ystäviä ja tuttuja. Pikkuhiljaa siitä onkin muodostunut jonkinlainen itsensä antiteesi – kevyt ja helppo kommunikaatio on muuttunut sosiaalisen vahvistuksen ja velvollisuuksien loputtomaksi sykliksi ja koukuttavaksi viihteeksi joka imee päivistämme parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) tunteja. Some-aktiivisuudella mitataan meitä ystävinä, kavereina, jopa työssä. Some vahvistaa ja määrittää meitä. Lopulta kaverien huomioiminen ja vuorovaikutuksen ylläpito somessa voi muuttua uuvuttavaksi työksi – kokemukset siitä, että on jatkuvasti oltava tykkäämässä, kommentoimassa ja osallistumassa eivät ole täysin vieraita monellekaan. Epäaktiivisuus koetaan toisten ignorointina. Enhän halua vaikuttaa välinpitämättömältä.
Miksi kirjoitan tästä johtuu siitä, että minullakin on ongelmia somessa vietetyn ajan hallinnassa. Ja minäkin hukutan itseni tekemiseen. Kuulun juuri niihin ihmisiin, joista tekstin alussa kirjoitin – stressiväestöön. Ihmisiin, jolle stressaantuneesta olotilasta on muodostunut oletusarvoinen tila, normi tila. Ja minä en haluaisi sitä. Haluan taistella sitä vastaan.
Some ja internet ylipäänsä ovat pahimpia aikasyöppöjä mitä on. Netissä vietettyä aikaa on vaikea hallita, ”istun tässä vain hetken ja vastaan nopeasti pariin viestiin” voi muuttua huomaamatta kolmeksi tunniksi. Koko ajan on uusia tilanteita; uusia sähköposteja, Facebook-statuksia, blogikommentteja, kiinnostavia kuvia… Omia blogipostauksia, toisten blogipostauksia, omia insta-kuvia, toisten insta-kuvia. Some-kommunikaatiossa ei ole koskaan ”valmis”, se on jatkuva virta jonka vietäväksi voi helposti antautua niin ettei juuri muuta teekään kuin osallistuu somessa.
Hallittu someilu on hyvä asia. Some on hyvä asia kun siihen ei katoa eikä se ota ylivaltaa, mutta toisille siitä muodostuu juuri sitä tekemistä jolla lopulta tulee kuormittaneeksi itsensä.
Vaikkei itse netissä vietetty aika stressaisi, kyse on myös siitä mitä jää tekemättä koska on netissä. Someen, Netflixiin tai pelaamiseen käytetty aika on pois jostain muusta, ja balanssi elämän eri osa-alueiden välillä voi häiriintyä. Läsnäolo on tärkeä sana. ”You get distracted so easily”, sanoi ystäväni Sheila kun vierailin hänen luonaan marrakuussa. Hän oli oikeassa. Sen sijaan että olisin läsnä hetkessä, olenkin jossain muualla. Netissä, useimmiten. Jos en netissä niin ajattelemassa nettiä. Ja mitä seuraavaksi teen siellä.
Ehkä koti olisi siistimpi jos viikottain käyttäisin muutaman some-tunnin siivoamiseen? Ehkä olisin enemmän viivalla läheisteni tärkeistä asioista, jos kuuntelisin heitä tässä todellisuudessa, enkä keskittyisi ihmisten asioihin tai oman napani vahvistamiseen kybertodellisuudessa…?
Minun kohdallani mainoksen tarjoama laivaristeily ei auta katkaisemaan kuormittavaa, ylitekevää elämäntyyliä. Minun on vaikutettava suoraan ongelmiin, eli ajankäyttööni. Tahdon sanoa EI sille, että meidän kuuluu stressata.
Haluan ottaa aikaa rauhoittumiselle, joutilaisuudellekin. Haluaisin tuntea sen tunteen ettei tarvitse tehdä mitään. Ja nauttia siitä.
Onneksi olen sentään jo päässyt irti useimmista listoistani. Mikä aika kaikkien niiden täyttämiseenkin meni….
Vuosi 2017 on alkanut näissä ajatuksissa.
Oi miten hyvä kirjoitus! Koko maailma ympärillä huutaa tee sitä, kokeile tätä. On musiikkia, elokuvia, somea, museoita, netflixit, tv, urheilu, taiteilu, valokuvaus. Tsiljoona eri harrastusta, maata missä käydä ja rajaton määrä viihdettä kulutettavaksi. (Näiden takana se taho, joka ne tarjoaa ja osansa tienaa) kaikki nämä kilpailevat vapaa-ajastimella, niistä parista tunnista töiden jälkeen. Ja aina voisi ehtiä enemmän, urheilla, siivota, viettää laatuaikaa. Tekeminen ei lopu. Aika loppuu. Luomisen ilosanoma on jotain kovin uutta, ehkä se hitaasti tavoittaa parempaa elämää havittelevat stressaajat.
Menettämisen pelko on ihmiselle pahempi kuin saamisen ilo. Siitä johtuu jatkuva tekemisen tarve, ei halua menettää mitään elämässään vaan kokea kaiken mahdollisen. Ja jos ei hetkeen muista mitä kaikkea onkaan kokematta niin ei tarvitse kuin avata matkailusivusto ja nähdä paikat joissa ei ole käynyt tai kirjaston ovi ja lukematon määrä mielenkiintoisia kirjoja joille ei kaikille ole aikaa.
Minua on tässä stressissä auttanut kiitollisuus. Sen sijaan että pohtiminen mikä kaikki jäi tekemättä ja mitä oloissa voinut tehdä paremmin kiitän itseäni niistä pienistä asioista jotka helposti jäävät huomaamatta. Kiitos että tänää kävelit puolet kotimatkasta, kiitos että kysyit miten ystävälle menee, kiitos että lähetit raportin ajoissa, kiitos että tiskasit. Yhtäkkiä huomaakin miten paljosta saa olla kiitollinen itselleen.
Tämä elämänoppi hukuuluu vaan niin helposti arkipäivässä..
Tämä kuulostaa mun elämältä. Olen tosi nuoresta asti ollut kauhean kiinnostunut miljoonasta eri asiasta ja yrittänyt luovia näiden kiinnostusten ja ajankäytön asettamien rajojen puristuksessa. Mä olen ollut just se tyyppi jolla on ollut kirjastosta parhaimmillaan 300 kirjaa lainassa – samaan aikaan olen halunnut perehtyä antiikin mytologiaan, arkkitehtuurisuuntauksiin, maailmanhistoriaan ja puutarhanhoitoon. Mä olen koko elämäni miettinyt, miltä tuntuu jos ei ole mitään tekemistä. En usko koskaan tunteneeni tätä tunnetta, mulla on aamusta iltaan kiinnostavaa tekemistä.
Kiitollisuus on tärkeä tunne ja hyvä ”lääke” moneen asiaan elämässä. Pysähdyn säännöllisesti miettimään asioita joista olen kiitollinen. Arkiset murheeni kodin kaaoksesta ja vaikka nyt someuupumuksesta ovat vahvoja tunteita hetkessä mutta lopulta pieniä asioita elämän suuressa mittakaavassa, saan olla kiitollinen valtavan paljosta. Nämä tunteet palauttavat ja pitävät maassa. Jokapäiväisen stressin hallintatyökaluksi niistä ei ole, mutta ne pitävät kuitenkin perspektiivin kunnossa. Voin olla väsynyt ja ahdistunutkin arjen suorittamiseen liittyvistä asioista, mutta minulla on silti ”isossa kuvassa” kaikki hyvin. Se ei unohdu.
Tuota itsensä kiittämisen näkökulmaa en ole tullut ajatelleeksi, se voisi olla hyvä harjoitus minullekin. Sen sijaan että soimaa itseään kun ei ehtinyt imuroida, voisikin sanoa, ”Mutta kiitos kun kävit lenkillä. Se on hyvä juttu”. :)
Totta joka sana. Huomaan itsessäni myös tuon, että silloin kun ei ole netissä, ajatukset kuitenkin on. Kirjoitinkin itse myös suorittamisesta blogiini jokin aika sitten. Jotenkin tarvitsen sitä suorittamista, ehkä vähän stressiäkin, arkeen. Silloin asiat tulee tehtyä. Mut miten sen sais katkaistua vapaalla? Tarttis osata ainakin esim. niinä harvinaisina hetkinä, jolloin ollaan molemmat Miehen kanssa kotona ja olis aikaa jutella ja rentoutua yhdessä, irrottautua kokonaan siitä pyörityksestä ja myös somesta. Mies ansaitsee sen, minä ansaitsen sen.
Meilläkin some ja mobiiliviihde on koko ajan läsnä myös yhteisessä kotiajanvietossa, erona vain se että minä koen ahdistusta koneen ja mobiililaitteiden jatkuvasta aukiolemisesta, mies ei. Hänelle tabletti ja kännykkä ovat kuin kasvaneet käteen kiinni mutta hän ei koe sen stressaavan tai rajoittavan elämää mitenkään. Hänestä se on nykyelämää ja kuuluu ajan tapaan olla ja viettää aikaa. Kyllä minäkin ymmärrän että se on tätä aikaa. Mutta koska itselleni sillä on myös negatiivisia vaikutuksia, haluaisin valita toisin, haluaisin valita myös aikaa ilman kyberviihdettä.