Karkkipäivä
Karkkipäivä

Raivoa, kipua ja kauneutta Kevolla

650Kevon

Eli erään vaellusretken tarina heinäkuisessa Lapissa.

Kevonluonnonpuisto

Matka Rovaniemeltä Karigasniemelle vei laskettua kauemmin, kun naiselle eivät kelvanneet matkan lounaspaikkojen tarjonnat (lihaa, lihaa ja lihaa, ja Ivalon hotellissa viimein kalakeittoa – eli yhtä kuin perunaa ja seassa muutama orpo lohisattuma).

Siika_Inari

Neljäs pysähdyspaikka Inarin Kultahovissa toi toivotun tuloksen, ja kauniisti tarjoiltu siika alkuruoaksi nautitun  kermaisen savulohisalaatin kera voitti matkalla kohdattujen lounasbuffetien väsyneet laaritarjokkaat 6-0. Kultahovin lounaasta sai vielä pulittaa vaivaiset 2 euroa enemmän kuin huoltamoiden buffasta. Tällaiset pienet asiat tuovat niitä kultareunuksia arkeen. :)

650Kevonvaellus_P1090385

MAANANTAI:

Sulaoja – Ruktajärvi – Geavvogeasláttu.

Vaellusmatka 15 km.

Saavuimme Sulaojan parkkipaikalle vihdoin viiden jälkeen, ja saimme heti ensimakua ”räkästä” avatessamme auton ovet. Pikainen vaatteidenvaihto ahnaasti inisevän ötökkäparven keskellä, Offit ja Autanit hipiään ja kohti Ruktajärveä.

Joskus sateestakin voi olla kiitollinen, ja sitä me olimme kun pisarat alkoivat ropista Luomusjärvien välistä harjua kulkiessamme. Sade piti ötökät loitolla ja toi kaivatun raikastuksen helteen hiostamaan olotilaan. En vaivautunut edes vetämään kuoritakkia päälle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saavuimme päivän kohteeseen Geavvogeasláttu’lle yhdeksän maissa. Teltta pystyyn ja iltaruoka tulelle. Yritin urheasti istua nuotiolla toisen Geavvolla yöpyvän porukan seurassa, mutta hyttyset eivät antaneet armoa. Mies ei vaikuttanut sen halukkaammalta antautua ötököiden iltapalaksi. Saatuamme murkinat masuun vetäydyimme telttaan, jonka onnistuimme pitämään täysin hyttysvapaana. Asetuin makuulle ja kuuntelin teltan kattoon lyövää tasaista ropinaa. ”Alkoi ilmeisesti taas sataa,” sanoin vielä ulkopuolella olevalle miehelle. ”Ei alkanut”, kuului ulkoa. ”Ropina kuuluu ötököistä.”

Hyttyssade. Miten absurdia.

Nukahdin tähän ajatukseen.

650Kevonvaellus_2Collage

TIISTAI:

Geavvogeasláttu – Suohpásája – Fiellogahjohka.

Vaellusmatka 15 km.

Mies oli aamulla pahalla tuulella. ”Lähdetäänkö saman tien takaisin?” hän kysyi herättyään kuumuuden hiostamassa teltassa hikikarpaloiden pisaroidessa otsalla, itsepintaisen ininän odottaessa ulkopuolella.

En välittänyt miehen murinasta sillä tiesin että se menee pian ohi. Söimme aamiaisen teltassa ja suoritin hyttysmyrkky- & aurinkosuojavoitelut hiestä kiiltävälle iholle. Lähdimme matkaan auringon paahteessa. Toinen porukka tiesi kertoa, että Kevolla oli edellisenä päivänä mitattu Suomen lämpöennätys. Täällä sitä ollaan, Suomen pohjoisimmassa kolkassa, joka juuri tällä viikolla sattuu olemaan myös se maan kuumin kolkka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylemmäs puuttomammille seuduille päästyä eivät öttiäiset enää niin kiusanneet, ja vaellus Suohpásájan taukopaikalle sujui miellyttävissä tunnelmissa. Miehenkin mieliala odotetusti koheni. Suohpásájalla tankattiin energiavarastot ja matka jatkui kohti reitin kohokohtia; Kevon kanjonin päästä avautuvaa näkymää ja Fiellun putousta, joka olisi sen yön leiripaikkamme.

idKevonvaellus_Sanni_kanjonilla

Lähestyessämme Fiellua alkoivat allekirjoittaneen voimat siltä päivältä hiipua, ja viimeinen kilometri jyrkkää laskeutumista mäkäräparven sumentaessa näköä tuntui loputtomalta. Väsyneet nilkat nuljuivat ja askel painoi. Keskityin ajatukseen kohta edessäni höyryävästä kaakaomukillisesta.

Mies oli kulkenut päivän shortseissa – idea, jonka hän myönsi erittäin huonoksi ennakoinniksi, ja sääret olivat Fiellulle päästyä sen näköiset. Puremien keskellä erottui sentään vielä joitain alueita tervettä ihoa.

650Kevonvaellus_Collage

Fiellun turvetuvan viileydessä joimme kaakaota ja annoimme pulssin tasaantua. Tai minä annoin, miehelle 15 kilsan päivätahti olisi ilman hyönteisten tuomaa lisähaastetta kevyttä reippailua. En antanut tämän masentaa, en ollut tullut tunturiin todistaakseni kunnostani jotain mikä ei ole realistista.

Nilkkojen pakotuksen vähän hellitettyä ja saatuamme kroppamme ravittua uskaltauduimme ötökkäpilvien läpi pulahtamaan putoukseen. Hien ja hyönteiskarkotteiden liuetessa vilpoisaan veteen ei pari lisäpaukamaa enää tuntunut missään. Onnen tunne oli valtava kun vedin teltan vetoketjun kiinni ja vajosin retkipatjalleni. Aurinko oli jäänyt kalliorinteen taakse ja teltta viileni nopeasti. Luin muutaman sivun kirjaa kunnes silmäluomeni muuttuivat raskaiksi. Tunsin särkevien lihasteni antavan periksi, rentoutuvan. Kaikki mitä rakastin jäi rinnalleni kun nukahdin.

650Kevonvaellus_4

KESKIVIIKKO:

Fiellogahjohka – Kuivi.

Vaellusmatka: 13 km.

Päivä alkoi hengästyttävällä nousulla ylös Fiellogahjohka-joelta. Bodosroadjá-tunturin kohdalla käännyimme pois Kevon kanjonia seuraavalta reitiltä Kuiville päin. Kevon klassinen reitti kulkee Kevojokea seuraten Kenesjärvelle, mutta me tekisimme Kuivin kautta rengaslenkin joka toisi meidät takaisin autolle. Pituutta tälle reitille kertyy 78,5 km.

650Kevonvaellus_P1090392

Aurinko porotti jälleen kuumasti mutta pieni tuulenvire helpotti oloa ja piti pahimmat ötökkähyökkäykset siedettävällä tasolla. Fiellun ja Kuivin välillä ei ole varsinaisia taukopaikkoja ja lounas valmistui varpujen keskellä. Söimme melkein joka päivä lämpimän, keitetyn ruoan sekä päivällä että illalla, ei mitään myslipatukkalounaita näille eräilijöille.

Vaikka päivän reitti kulki pääosin tasaisessa maastossa, olivat jalkani vielä tiistain jäljiltä niin puhki että 13 kilometriä oli mitä sopivin etäisyys taitettavaksi niillä voimilla. Mies olisi kovasti ollut lähdössä vielä huiputtamaan Guivin tunturin (8 km edestakaisin) mutta minulle loppupäivän ohjelmaksi sopi mainiosti chillaaminen Kuivin autiotuvalla. Emme nähneet Bodosroadjálta kääntymisen jälkeen muita ihmisiä ja saimme autiotuvan ihan itsellemme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minua ympäröi kaunis maisema ja voimakas hyvän olon tunne. Juuri näiden tunteiden vuoksi ihmiset kai tulevat tunturiin, Lappiin, tai luontoon ylipäänsä. Kokemus siitä, että on yksin tällaisen kauneuden keskellä, kaukana sivilisaation kohinasta. Minä pidän siitä.

Reitistä riippuen matkalla törmää tasaisin väliajoin muihin vaeltajiin, ja on mielenkiintoista tarkkailla mitä tuntemuksia tämä itsessä herättää. Muiden kohtaaminen palauttaa mielen ”normielämään” turvallisine rakenteineen. Kun olet yksin jylhän luonnon keskellä, jotenkin irtaannut ja etäännyt kaikesta. Se klassinen itsensä pieneksi kokemisen tunne. Vaikka se on vain hetkellistä, se on hyvä ja erilainen tunne.

Sinä iltana nukahdin jo ennen kymmentä.

TORSTAI:

Kuivi – Akukammi – Njavgoaivi.

Vaellusmatka 17,5 km.

Heräsin perusteellisen levänneenä ja uutta voimaa täynnä. Päivästä tulisi viikon helteisin, mutta kaikeksi onneksi myös tuulisin. Lähdimme painamaan tuulta vasten kohti Akukammia, ja olo oli mielettömän hyvä. Tuuli oli voimakas mutta lämmin, ja piti hien ja ötökät loitolla. Loistavaa. Tunsin hymyn kareilevan huulillani kulkiessani.

650Kevonvaellus_5

Tauko Akukammillakin oli täydellinen. Nautimme lounasta turvemajan autuaassa viileydessä ja latasimme akkuja runsaan tunnin, majan vieraskirjaa lukien.

Kuivilta lähdettyä oikeassa nivusessani oli alkanut tuntua pientä rasitusta. Matkan jatkuessa Akukammilta tunne muuttui pikkuhiljaa säryksi. Njavgoaivia lähestyessä särky oli kasvanut kivuksi ja otin kiitollisena vastaan näyn puiden välistä pilkahtavasta autiotuvasta.

Njavgoaivin leiripaikka on todellinen idylli. Varvikosta nousevat vaivaiskoivut ovat kuin omenapuita ja niiden läpi siivilöityvä valo luo paikkaan aivan erityisen tunnelman. Mies oli samaa mieltä. Olimme kuin erämaan keskelle kasvaneessa satumaisessa omenapuutarhassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuuli oli laantunut mutta jaksoi vielä puhallella innokkaimmat ötökät pois peseytyessäni läheisessä lähteessä. Kylvyn raikastamana palasin valmistamaan illallista tupaan, jonka saimme jälleen kokonaan itsellemme. Emme nähneet koko päivänä yhtäkään ihmistä.

Minulla oli hyvä olo, mutta mies vaikutti rauhattomalta. Tuvassa oli kuulemma liian kuuma ja mies olisi halunnut jatkaa patikkaa eteenpäin ja yöpyä tunturissa. Minun nivuseni kuitenkin oli toista mieltä, ja mukavuudenhaluinen osa minussa oli varsin mielellään jäämässä yöksi tupaan. Jäämistä puolsi vielä retkikeittimessä ilmennyt vajaatoiminta – tuvassa voisimme valmistaa ruokaa ja keittää vettä kaasuliedellä.

Jäimme siis Njavgoaiville.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aamuyöllä heräsin kuumuuden sekoittaman miehen kiukkuun. Kello oli 3 ja mies oli saanut tarpeekseen. Minulle esitettiin puoliksi ehdotus, puoliksi vaatimus lähteä jatkamaan matkaa nyt heti. Kipu nivusessani oli sitä luokkaa että pystyin hädin tuskin nostamaan jalkaani. Ei, en ollut lähdössä yöhön.

Mies riuhtaisi teltan mukaansa ja lähti ovet paukkuen pihalle. Kuulin vaimeaa kiroilua ja sitten ei-niin-vaimeaa karjuntaa. Olin vajoamassa takaisin uneen kun ovet paukkuivat jälleen. Miestä oli purtu teltan pystytyksessä niin, että hän oli aika lailla sekoamassa. Yön hetket tuntuvat kuumeiselta unelta. Selvästikään kuumuuden ja hyönteisten kiusaaman miehen aggressiota ei ainakaan vähentänyt se, että toinen oli vain jatkamassa laverilla uniaan samalla kun hän itse oli hajoamassa. Lopulta mies kanavoi raivonsa tuvan vieraskirjaan, pyysi anteeksi ja poistui telttaan.

Oven avausten yhteydessä tupaan pöllähtäneen tuoreen hyttysvahvistuksen ininä piti minut valveilla aamuun saakka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PERJANTAI:

Njavgoaivi – Ruktajärvi – Sulaoja.

Vaellusmatka 18 km.

Tunnustelin aamulla oikeaa jalkaani. Pelkän laverilta nousun osoittauduttua huomattavan kivuliaaksi totesin, ettei polulle olisi mitään asiaa ilman särkylääkelatausta. Otin Buranan ja odotin kahdeksaan, jolloin meidän oli määrä herätä. Kävin kurkkaamassa pihalle. Teltasta ei kuulunut mitään. Annetaan miesraukan nukkua, ajattelin.

Mies kuitenkin heräsi pian kahdeksan jälkeen ja ilmestyi tupaan aamuyötä lauhkeampana otuksena. Olimme kummatkin yhtä mieltä siitä, että emme enää jäisi maastoon seuraavaksi yöksi, mikäli jalkani vain sallisi etenemisen Sulaojalle ja autolle saakka. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme yöpyneet Luopmosjohkalla 2 kilometrin päässä Sulaojalta ja ajelleet Rovaniemelle lauantaina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Buranan voimin lähdin hitaasti mutta tarmokkaasti reitille. Taival alkoi ukkosen ja miedon sadekuuron saattelemana. Tänään ei ollut tuulesta tietoakaan ja seisova ilma painoi ympärillä kuin kostea vaippa. Ötököiden määrän voitte päätellä.

Särkylääke vaimensi nivusen kivun ja reitin alkupuoli taittui olosuhteet huomioon ottaen yllättävän mukavasti ja ripeästi. Saavuimme Ruktajärvelle jo puolilta päivin. Minulla ei ollut vielä nälkä, ja päätin syödä lounas-Minihiilarini vasta reitin harju-osuudella. Tein sen virheen, että en valmistellut leipää Ruktajärven tuvassa. Kyllä kadutti tuntia myöhemmin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luomusjärvien kohdalla särkylääkkeen tehot olivat jääneet toiseksi nivusessa kasvavalle kivulle, ja räkkä oli saavuttanut täydet mittasuhteensa. Minun oli saatava ruokaa. Ei auttanut muu kuin pysähtyä syömään ja syötäväksi.

Mies huitoi ympärilläni kartalla minun levitellessä maahan leipiä, juustoa ja tonnikalaa. Kämmenselät verenimijöitä täynnä pilkoin retkiveitselläni Koskenlaskijaa, yrittäen jokaisella hengenvedolla olla vetämättä siipiveikkoa keuhkoihin. En tiedä voiko tunturiin osua absurdimpaa näkyä kuin minkä meidän asetelmamme tarjosi tuona perjantai-iltapäivänä. Onnettoman näköinen mies viuhtoo kartalla maassa istuvaa sadattelevaa naista joka kokoaa polulta suuhunsa tonnikalaleivän paloja naama lisääntyvillä paukamilla, yrittäen niellä enemmän evästä kuin hyttystä.

 650_Kevonvaellus_3

Sillä hetkellä päässäni oli tämä ajatus; jos kumppanisi rakastaa ja auttaa sinua tällaisella hetkellä, kun istut avuttomana maassa kasvot hien, kiukun ja puremien rumentamina, taistellessasi itsepäisesti typerän kerrosvoileipäidean kanssa (”mikset vain vedä sitä leipää naamaan sellaisenaan ja juustoa ja tonnikalaa pakkauksistaan??”), niin silloin sinulla on elämänkumppani joka todennäköisesti oikeasti kestää rinnallasi.

Jos olisin ollut 5 enkä 35, olisin varmasti alkanut itkeä. Silloin koin samantapaisen hulluuden napsahduksen kuin mies edellisenä yönä, ja lähdin leivästä selvittyäni eteenpäin kuntoni huomioon ottaen yli-inhimillisellä vauhdilla, jota mies jälkeenpäin kuvaili ”laukkaamiseksi”. Käsivarteni, kämmeneni, otsani, korvani, reiteni…. Täynnä hyönteistä. Hellittämätön ininä korvissa. Uskokaa pois; vaikka liioittelun tehokeinoon välillä sorrunkin, tällä kertaa kuvaus on vailla lisämausteita. Adrenaliini vaimensi jalkani kivun. Halusin vain pois siitä hetkestä.

”Laukattuani” tunnin voimani ehtyivät. Mies siirtyi edelleni. Etenimme vaitonaisina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pahin räkkäalue jäi taakse ja aloimme olla voiton puolella. Sitten kipu jalassa otti vallan. Olimme enää kahden kilometrin päässä Sulaojalta kun nivunen ilmoitti, ettei se aikonut enää sietää tällaista peliä. Sille ei kuitenkaan jätetty vaihtoehtoa. Otin jälleen särkylääkkeen ja toivoin, etteivät pakkotoimenpiteet johtaisi nivusen suuremman luokan tulehdukseen. Sain käyttää kävelysauvaa ja kaikkia voimiani selvitäkseni ylämäistä. Viimeiseen kahteen kilometriin meni melkein tunti.

Kello 16 saavutimme vihdoin Sulaojan parkkipaikan tummien sadepilvien kasaantuessa taivaalla ja jyrähdysten kaikuessa jossain kauempana. Kohta tulisi vettä ja kunnolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pian olimme autossa ja matkalla kohti Rovaniemeä. Inarin kohdalla ukkoskuuro saavutti meidät. Katsoimme tuulilasin läpi taivasta lävistäviä salamia ja totesimme, että ajoitus Kevolta poistumiseen oli sangen hyvä.

Rovaniemelle saapui illalla hyväntuulinen pariskunta. Päivän kivut ja taistot olivat ajomatkalla sulaneet pienemmäksi harmiksi. Tokihan jo reissuun lähtiessä oli tiedossa, että edessä olisi ötökkää jos toista, ja rasitusvammatkin kuuluvat asiaan. Kilpisjärvellä se oli polvi, täällä nivunen.

Mustikkakukko

Suihku, shampoo ja hyvä ruoka päättivät vaellusviikon raukean tyytyväiseen tunnelmaan. Vielä keskiyöllä herkuttelimme sisareni valmistamalla uunituoreella mustikkakukolla ja kookosjäätelöllä, vähähiilihdraattisilla tietenkin, eikä haitannut yhtään vaikka masuja pingotti ylensyönti päiden painuessa aamuyöstä tyynyyn. Se ähky oli hyvin ansaittu!

650Kevonvaellus_porot

Kiitos Lappi. Me näemme varmasti jälleen.

.

P.S. Nivuseni on toipunut. ;)

Kommentit (40)

  1. Julia

    Huh huh, kauniit on maisemat, mutta ei munsta kyllä olisi vaeltamaan. Kivasti kirjoitettu teksti, elävästi ja rehellisesti. Tuolla ois kyllä kätevä testata, että oonko ihan oikeasti immuuni hyttysille, kun en ole koskaan saanut niitä paukamia, joista mun siskot taas kärsii joka kesä. :P

    • Sanni

      kun en ole koskaan saanut niitä paukamia, joista mun siskot taas kärsii joka kesä. :P

      Oho, wow..! Olen kyllä kuullut, että toisia itikat ei vain koskaan pure… Kai se on joku kemiajuttu? :) Sinussa on onnekkaasti jotain, joka ei vedä hyttysiä puoleensa…?

      • Julia

        No, hyttyset kyllä pörräävät ympärillä ja silloin tällöin käyvät vähän hörppäämässä (:D) vertakin, mutta siitä pistosta ei jää mun ihoon mitään jälkeä, ei paukamia, ei kutinaa.

  2. Marsarsa

    Wow! Mie kävin Kevolla kuun vaihteessa ja voin vaan kuvitella, millainen reissu teillä oli!

    Ensinnäkin, ne ötökät! Oltiin reissussa asuntoautolla ja vaelluksen alkua edeltävä yö vietettiin Kaamasessa leirintäalueella. Asuntoautoon tosin hyökkäsi varmaankin kaikki alueen hyttyset ja tappotalkoista huolimatta vartin päästä auto oli ihan yhtä täynnä noita inisijöitä! Unta ei saatu, joten jätettiin vaellusajatus pariksi päiväksi ja käytiin Norjan puolella ajelemassa.

    Hyttyskarkottimien oston ja Suomeen paluun jälkeen koitettiin uudestaan vaellukselle lähtöä. Ensimmäiset kaksi päivää tihutti vettä ja tuuli, mikä oli tosi jees! Ensimmäisenä päivänä n. 23 km ja seuraavana n. 16 km tuossa maastossa olivat tuskaa jo tuolla kelillä, saati sitten mitä olisi ollut auringonpaahteessa. Ensimmäinen yö paleltiin teltassa, toisena paleltiin osa yöstä.

    Mutta sitten alkoi auringonpaiste. Ja tuli ötökät tunturiinkin. Eikä tuulta. Viimeisen eli neljännen päivän 10 km oli tuskaa +25 asteessa. Hyi.

    Lisäksi miun akillesjänne keksi turvota ja alkaa sattua jokaisella askeleella n. 7 km kävelyn jälkeen, joten ymmärrän myös tuon siun nivuskivun!

    Mentiin siis reitti Sulaojalta Kenesjärvelle. Hurja reissu, ensimmäinen yli yön vaellus koko neljän hengen porukallemme. Mutta kerta kaikkiaan huikea vaellus ja nälkä jäi!

  3. Marsarsa

    Ainiin! Ja kun tultiin parkkipaikalle Kenesjärvellä ja huokaistiin helpotuksesta vaelluksen ollessa takana niin kimppuumme hyökkäsikin mäkäräiset! Odotettiin 45 minuuttia autokuskiamme ja maassa reporankana lepäämisen sijaan kävelimme ympäri parkkipaikkaa ja yritimme selvitä mäkäräisten hyökkäyksistä.

    Eipähän tunnu etelän ötökkämäärät enää miltään! :D

    • Sanni

      Hehheh :) Tutulta kuulostaa ^_^ Kiva kun kävit jakamassa teidän kokemuksen :)

  4. Aino

    Tämähän on ”vanha” kirjoitus, mutta olipas hauska lukea, kun itsekin on tullut mentyä juurikin tuo Kuivin reitti :)

    Menimme kolmen hengen porukalla yhdessä Kuiville asti, jonka jälkeen muut jatkoivat erämaahan pois reitiltä (minunkin piti tulla mukaan, mutta Fiellogahjohkan jälkeinen jyrkkä nousu sai aikaan omalta osaltani itkun vääntöä ja epätoivon tunnetta siinä mittakaavassa, että päätin jatkaa merkittyä reittiä pitkin). Meille ei onneksi sattunut kohdalle mitenkään erityisen paljon hyttysiä, mutta kuumuus sen sijaan oli aivan tolkuton. Hellettä oli yli 30 astetta, sadetta ei pisaraakaan eikä taivaalla pilven pilveä, mutta toisaalta yöt olivat (omasta mielestäni) jääkylmiä. Heräsin ensimmäisenä yönä teltasta siihen että meinasin jäätyä ja harkitsin takaisin autolle lähtemistä keskellä yötä:D Nukuin seuraavat yöt suosiolla tuvissa, vaikka siellä kuuma olikin.

    Nilkkani ovat melko löysät ja heikot vaikka harrastankin aktiivisesti liikuntaa, ja ne alkoivatkin reitin loppuvaiheessa ilmoittelemaan olemassaolostaan. Viimeisen päivän taival Ruktajärveltä autolle tuntui kaikista pisimmältä. Nilkat eivät kantaneet kivikkoisella polulla lähes ollenkaan ja muljunnan ohella myös akillesjänteet tuntuivat todella tulehtuneilta. Erämaassa seikkailleet kaverini olivat kuulemma rämpineet kilometritolkulla polvia myöten suossa ja repineet jalkansa auki varvikossa, joten heilläkin oli voimat aika lopussa. Selvisimme kaikki kuitenkin suhteellisen ehjin nahoin takaisin autolle, vaikka paikoittain matka tuntui loputtomalta. Taisin jossain vaiheessa vannoakin, että en enää ikinä lähde minnekään vaeltamaan, mutta taas sitä ollaan syksyllä menossa! Kyllä se vain on kivun ja tuskan arvoinen harrastus :)

    • Sanni

      Kyllä se vain on kivun ja tuskan arvoinen harrastus :)

      Todellakin :)

      Kivaa kun jaoit oman kokemuksesi, aikamoisella koetuksella on sunkin kroppa ollut :) Näistä jää aina niin mahtavia muistoja joihin on mukava palata myöhemmin vaikka juuri tapahtumahetkellä onkin välillä nauru kaukana ^_^

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.