Pääsin ulos

Tänään pääsin vihdoin ulos. Henkisesti ulos, ruumiini on ollut ulkona joka päivä. En enää kestänyt sisälläni kasvavaa Jeju-pettymyksen kasvattamaa myttyrää vaan päätin lähteä patikkareitille huonosta sääennusteesta huolimatta ja virallisia suosituksia vastaan.

Hemmetti nuo varoituksetkin. Olen niin väsynyt niihin ja säätiedotusten seuraamiseen. Joka päivä Jejulle saapumiseni jälkeen puhelin on herättänyt minut kukonlaulun aikaan hätätiedotteineen ja piipannut sen jälkeen kolme kertaa päivässä ilmoituksiaan, jotka epäilemättä liittyvät taifuuni-Talimiin, ja Accuweather on pelotellut myrskyllä, mutta mitä täällä on tapahtunut? Tuullut. Ja ollut pilvistä. Joo, koskaan ei voi tietää, ja mutta juuri Jejun kaltaisella saarella harmittaa extrapaljon laittaa aikaa hukkaan jättämällä se oikeasti kiinnostava ohjelma eli vaellusreitit syrjään varoitusten takia.

Sillä, pojat ja tytöt, täällä ei oikeasti ole mitään muuta pointtia kuin vaellus.  Jejun muu ”anti” on niin ikävystyttävää että jouduttuani kypsymään kolmatta vuorokautta katsellen saaren kaupunkeja ja turistiviihdykkeitä (lue: kuin todella köyhästi toteutettu Las Vegas satoine hulluine museoineen ja blingbling-hotelleineen, ilman sitä cooliutta joka tekee Vegasista Vegasin), totesin olevani pienimuotoisen matkamasennuksen vallassa.

En ole koskaan kokenut mitään tällaista. Kirjoitin matkan alussa, että Korea-reissu antaa kenties aihetta itsetutkiskeluun ravinnon puitteissa, mutta ei riisi täällä kyllä aiheuta mitään kipuiluja. Jeju sen sijaan aiheuttaa. Olin eilen niin ahdistunut viettäessäni päivää Jungmunissa (Korean tunnetuimpia luksus-lomakyliä), että oikeasti jo hämmästyin tuntemuksiani. Oikeastiko itken täällä kun kaupungit on niin ankeita betoniryppäitä ja ”viihde” yhtä kuin maantien varteen rakennettuja hassuja museoita seksiopastuksesta teddykarhuihin ja Kreikan mytologiaan? Kyllä, minä melkein itkin.

Taas saatoin vain ajatella; hemmetin hemmoteltu nulikka. Kyllä sulla on kaikkea. Kotona saat syödä mitä ruokaa haluat ja aiemmat reissukohteetkin on tarjonneet kaikkea ihanaa virikettä, inspiraatiota ja kauneutta. Nyt joudut pariksi päiväksi kurjaan paikkaan ja olet pakahtua tylsyyteen? Nainen, elämä on välillä myös tosi tylsää! Aina ei ole kaikkea jännää, kiinnostavaa ja mielekästä tekemistä.

Hemmoteltu kakara kuunteli toista ääntään mutta ravisti sen tiehensä. Ole hiljaa, minkä minä tälle voin. Halusin Jejulle päästäkseni kokemaan upeita vaellusreittejä, kyllä mulla on oikeus olla pettynyt.

Joo. Niin kai sitten.

Tämä osa reissusta on ollut tosi, tosi outo. Ei voi muuta sanoa.

Tänä aamuna en enää kestänyt. Puhelin vinkui taas kuudelta hätää ja Accuweather julisti myrskyn vaaraa, mutta ulkona näytti tavalliselta harmaalta päivältä. Olle-vaellusreittiverkoston virallinen sivu kehotti pidättäytymään patikoinnista. Kävelin turisti-infoon ja kysyin, mikä oli heidän näkemyksensä. Haalean maitomukillisen oloinen nainen vastasi, että myrsky on kaiketi jo menossa pois päin, mutta hän suosittelee pysymään Seogwipon lähireiteillä jotta pääsen tarvittaessa nopeasti päätielle ja siitä bussilla takaisin jos sää yllättäen pahenee.

Tämä riitti minulle. Ostin evääksi mustekalavartaan jonka pakkasin 10 vuotta mukanani kulkeneeseen Clas Ohlsonin eväsboksiin kera kasvisten ja mauttomien yksittäispakattujen picnic-juustojen ja lähdin matkaan Ollen reitille numero 7.

Se oli mahtava.

Kilometri kilometrilta tuntui kuin olisin puhdistunut ja viimeisten päivien aikana sisääni kertynyt negatiivinen energia, tyytymättömyys ja ärtymys sulivat pois. Katselin pauhaavaa merta ja kuuntelin tuulta. Olin taas oma itseni.

Olin päässyt ulos.

Matkani katkesi 11 kilometrin kohdalla. Reitti oli suljettu, oletettavasti odotetun myrskyn vuoksi – joka ei sitten koskaan saavuttanutkaan Jejua. Tällä kertaa.

Käännyin takaisin eikä haitannut yhtään. Kello viisi istuin bussissa matkalla takaisin kaupunkiin. Perillä kaikki näytti jo vähän pehmeämmältä.

Hostelli-iltapalan sijaan tarjosin itselleni sashimia ja ajattelin, ”Tänään oli hyvä päivä”.