Onko terapiassa käyminen noloa? Minun tarinani

Terapia.

Aihe, josta olen halunnut kirjoittaa todella pitkään. Minulle myös henkilökohtainen aihe. Niitä juttuja, joista miettii, ovatko ne jo liian henkilökohtaisia.

Vuosien miettimisen jälkeen olen päätynyt tähän: mitä enemmän terapiasta puhutaan, sitä normaalimmaksi ja yleisesti hyväksytymmäksi se muuttuu.

Siis kirjoitan.

Ajankohtaisena inspiraationa toimi myös Yle Puheen mainion Akti-puheohjelman jakso 11. toukokuuta: Terapian tarpeessa.

Mielenterveysongelmat ovat tällä hetkellä alle 18-vuotiaiden suomalaisten suurin terveysongelma. Muissakin ikäluokissa mielenterveysongelmat ovat kasvaneet ja terapiassa käydään nyt enemmän kuin koskaan.

Viime vuosikymmenten kiireellistyvä, ylitehokas elämäntyyli, kasvaneet odotukset ja surullista kyllä, varmasti osittain myös internetin kehitys erilaisine riippuvuuksineen, ovat vaikuttaneet mielenterveysongelmien lisääntymiseen.

Mutta terapia ei ole vain mielen ongelmien hoitoa. Sen voi nähdä myös mielen huoltona, yleishyödyllisenä jumppana mielelle, kuten kuntosali, lenkkeily ja fysioterapia ovat keholle.

Joku on jopa sanonut, että jokaisen kuuluisi, tai olisi hyvä, ainakin jossain vaiheessa elämäänsä käydä terapiassa.

Terapiassa käynti ei tarkoita, että henkilö on sairas. Terapian tarve ei ole sairauden merkki.

Terapiaan hakeutuminen on minusta pikemminkin positiivinen merkki terveydestä: se kertoo henkilön myönteisestä suhtautumisesta itseensä ja hyvinvointiinsa ja halusta selvittää asioita, jotka estävät tai heikentävät hänen hyvinvointiaan. Se kertoo kyvystä tunnistaa omia voimavarojaan ja taitojaan.

Joskus omat voimat ja taidot eivät riitä sisäisten haasteiden, vaikean elämäntilanteen tai konfliktien selvittämiseen. Silloin on vahvuutta hakea apua.

Terapia on itseymmärryksen lisäämiseen tähtäävä vuorovaikutustilanne. Sitä se on.

Minulla on pitkällinen terapiatausta. Tämä on minun tarinani.

ENSIMMÄINEN TERAPIASUHDE

Ensimmäisessä terapiasuhteessani en pystynyt näkemään sen hyötyä.

Olin vasta 15. Sain koulukuraattorilta lähetteen nuorisopsykiatrille. Koulumenestykseni oli hyvä, minulla oli kavereita ja olin sosiaalinen ja ns. ”suosittu”. Mutta minulla oli paljon poissaoloja, en jaksanut herätä aamuisin.

Koulun terveydenhuolto koki neuvottomuutta sen edessä, että poissaoloni ja aamumyöhästelyni eivät vähentyneet, vaikka minua kuinka laitettiin joka viikko jälki-istuntoon. (En tiedä onko kouluissa enää tällaisia rangaistuskäytäntöjä, tuntuu aika hullulta….)

”Miksi et tule aamuisin kouluun?”

”En jaksa herätä. En saa unta ennen kello kahta tai kolmea”, vastasin. ”Pimeä pelottaa minua.”

Lopulta minut lähetettiin nuorisopsykiatrille.

Se oli minusta cool. Ja se olikin vähän cool, ihan yleisestikin.  ”Ai vitsi, toi pääsi kallonkutistajalle..! Mitähän siellä oikein tapahtuu?”

Eihän sitä kukaan sen ikäinen koulutoveri vakavasti ottanut. Sitä pidettiin kuraattorin päähänpistona ”kun ei ne muutakaan keksi”, ja aina terapiasta palatessa kerroin välitunnilla ympärilleni kokoontuneelle kaveriporukalle, mitä höpöjuttuja siellä sinä päivänä oli juteltu.

En tosiaan 15-vuotiaan kypsyydelläni pystynyt näkemään, että keskusteluyhteydestä ammattilaisen kanssa olisi mitään hyötyä. Enhän mä ollut sairas, ei mussa ollut mitään vialla! En saa nukuttua ja pimeä ahdistaa, so what? Senkö takia pitää istua viikottain psykiatrilla?

Kävin nuorisopsykiatrisella lopulta neljä vuotta, lukion loppuun saakka. Ilmeisesti minun katsottiin tarvitsevan tätä tukea, ja ilmeisesti siitä koettiin myös olevan hyötyä.

Itse en enää muista, millä lailla terapiaan viimeisinä vuosina suhtauduin, vähän kypsyttyäni. Mutta tuntuu todennäköiseltä, että lopulta kuitenkin koin jonkinlaista mielekkyyttä siitä, että sain keskustella jonkin ulkopuolisen tahon kanssa. Ehkä se sai minut kokemaan itseni tärkeäksi…? En tiedä.

Lähtiessäni viimeiseltä terapiakäynniltä, terapeuttini sanoi;

”Muista, että aina jos elämässä tulee vaikeita tilanteita, voit hakeutua takaisin avun piiriin. Luulen, että terapiasta voi olla sinulle hyötyä myöhemminkin.”

Olin lähestulkoon loukkaantunut tästä kommentista. Kehtasi sanoa noin..! Just, tyyppi kuvittelee varmaan näkevänsä jotain mitä itse en näe…!

Juuri niinhän se varmasti oli.

Isäni kuoli traagisesti ollessani 6-vuotias. Se on vaikuttanut minuun hyvin moniulotteisesti tavoilla, joita aloin ymmärtää vasta 24-vuotiaana. Kun seuraavan kerran päädyin terapiaan.

KUN MASENNUIN

Masennuin erään ihmissuhteen seurauksena ollessani 24.

Kun oloni ei kohentunut puolessa vuodessa, ymmärsin, että en päässyt eteenpäin omin avuin ja tarvitsin ulkopuolista apua mielen harmauden selvittämiseen.

Olin lopulta niin itkuinen, että jouduin olemaan töistä sairaslomalla itkemisen vuoksi. Tunsin surua joka oli niin syvää, että se viilsi ja lamaannutti, tuntui fyysisenä kipuna kehossa ja purkautui itkuna, joka oli täysin kontrolloimatonta. Minulla diagnosoitiin vaikea masennus.

Terapiassa viimein aloin ymmärtää, että mitä minussa tapahtui, oli todella suruprosessi. Tunnemme surua, kun olemme menettäneet jotain. Surin viimein auki elämäni suurinta menetystä, jota en ollut 6-vuotiaana pystynyt käsittelemään.

Kela myönsi minulle tukea kuntouttavaan psykoterapiaan täydet kolme vuotta. Terapian ohella sain masennuslääkityksen, joka ennen kaikkea hillitsi itkukohtauksiani ja mahdollisti työssä käymisen. Lääkitystä piti tarkistaa pariin otteeseen kunnes löytyi sopiva, joka toimi.

En saanut masennuslääkkeistä koskaan mitään ikäviä sivuoireita, enkä liioin kokenut, että lääkkeet typistivät tunnekirjoani ja tekivät tunne-elämästäni tasaista ja latteaa, kuten toiset kokevat. Toimiva lääke vain teki surun tuntemusten hallinnasta helpompaa, ja itkuherkkyyteni palautui ns. normaalille tasolle.

Kolmessa vuodessa tunsin käyneeni läpi uudistumisprosessin, jonka seurauksena ymmärsin itseäni ja reaktioitani paremmin. Selittämätön, teini-iästä saakka seurannut pessimismi ja itsensä ala-arvostus olivat hälvenneet ja kasvaneet onneksi ja vahvaksi elämäniloksi, sekä arvostukseksi itseä kohtaan.

Olin alkanut nähdä päävärien keskellä ja väleissä nyansseja, jotka aiemmin olivat jääneet huomaamatta. Tunsin hienovaraisia tunteita, joita tietty kovuuteni oli aiemmin hylkinyt.

Erityisherkkyys, joka minussa oli aina ollut (se on synnynnäinen ominaisuus), puhkesi nyt esiin uudella, positiivisemmalla tavalla. Herkistyin aistimaan asioita, jotka ennen vain olivat. Nyt ne Olivat, ja merkitsivät.

Toisten ilo. Ne ohikulkevat koirat. Pilvien muodostelmat. Ja minä itse, ajatuksineni. Kuulin itseäni paremmin.

Kävin vielä omakustanteisesti terapiaa neljännen vuoden harvemmilla käynneillä, ja päätin lääkityksen.

Olin 29-vuotias ja vapaa surustani.

Elin elämäni onnellisimpia vuosia. Välillä nipistelin itseäni, voivatko asiat olla näin hyvin. (No, eiväthän ne täydellisiä olleet, mutta hyvin kuitenkin. Todella hyvin.)

Kunnes oireet jostain uhkaavasta alkoivat hiipiä kuin varkain.

Minulle syntyi riippuvuuksia, niin sosiaaliseen mediaan kuin internetiin. Vaativuus ja kontrollointi alkoivat nostaa päätään. Niin hiljaa, että sitä ei meinannut huomata. Tai halunnut huomata.

Tuli kriisi parisuhteessa. Heittäydyin yrittäjäksi ja katosin työhöni. Aloin kokea kasvavassa määrin hallinnan tunteen menetystä, jota yritin paikata hallitsemalla mitä minulla oli lautasella ja hakemalla hyvää oloa vääränlaisesta liikunnasta. Pahasta olosta tuli krooninen seuralainen. Aloin tuntea, että näin kuuluukin olla, siitä tuli uusi normaali.

UUPUMUS JA ”NELJÄN KYMPIN KRIISI”

Tajusin sairastuneeni, kun rintakehääni puristi jatkuvasti, en enää muistanut tuttuja tehtäviä tai ystävien kuulumisia enkä pystynyt yöllä nukkumaan, kun sähköposti oli jäänyt vastaamatta ja olin pettänyt jonkun odotukset. Olin valtavan ahdistunut, ja yritin lääkitä sitä tekemällä yhä enemmän ja täyttämällä kuvitteellisia velvollisuuksiani muita kohtaan.

Jäin sairaslomalle ja ymmärsin lopulta ajaneeni itseni loukkuun. Olin tehnyt itselleni todella pahaa, ja sitä kautta myös läheiseni olivat saaneet kärsiä. Kuvittelin olevani heille läsnä, mutta tosiasiassa olin ihan jossain muualla, omassa päänsisäisessä verkossani jossa vallitsivat vääristyneet syy-seuraussuhteet ja voimakkaasti vinoutuneet ajatukset velvollisuuksista ja niiden pakonomaisesta täyttämisestä, ja epäonnistumisesta seurannut syyllisyys.

Hain jälleen apua. Kävin neuropsykologilla ja omakustanteisessa lyhytterapiassa. Opettelin mindfulness-taitoja. Vääristyneet ajatus- ja toimintamallit alkoivat muuttua, ja erityisesti työkuormitukseen liittyvät ongelmat hälventyä. Olin oikealla tiellä, ja valtavan kiitollinen avusta jota oli saatavilla.

Vaikkakin: tämä on myönnettävä, ja se on monelle avuntarvitsijalle ratkaiseva este: apu maksaa. Kelan tuki ei aina ole mahdollista, ja prosessi sen hakemiseen voi joidenkin henkilöiden tilanteissa olla niin pitkä, että apu tulee lopulta liian myöhään. Minua auttoi terapiakustannuksissa oma perheeni.

KRIISIKESKUKSET

Monet kunnat tarjoavat myös ilmaista apua ja tukea akuuteissa kriisitilanteissa. Kriisikeskuksessa asiointi on luottamuksellista, ja sinne voi tulla asuinpaikkakunnasta riippumatta (ei siis tarvitse olla juuri sen paikkakunnan asukas, jonka kriisikeskus sijaitsee itseä lähimpänä). Listauksen koko Suomen Kriisikeskuksista löydät täältä.

Kun avoliittoni päättyi, olin seuraavan kriisityön äärellä.

Tampereella ilmaista tukea tarjoaa kriisikeskus Osviitta, ja sain sieltä apua nopeasti kun tilanteeni kasvoi liian vaikeaksi. Suosittelen lämpimästi ottamaan rohkeasti yhteyttä, jos olet kohdannut akuutin kriisin eivätkä omat voimasi riitä. Kriisikeskukset ovat matalan kynnyksen juttelupaikkoja, jonne voi mennä juttelemaan vaikka täysin anonyymisti. Sinun ei tarvitse antaa henkilötietojasi.

Kriisikeskuksen maksutonta keskustelutukea voi tilanteesta riippuen saada jopa kahdeksan tapaamisen verran, ja se on todella upeaa apua erityisesti tilanteessa, jossa ei pysty maksamaan yksityisen vastaanoton palveluista. Kriisikeskusten toiminta on kolmannen sektorin tukemaa.

Oma tieni kulki kriisikeskuksesta Osviitan työntekijän suositteleman terapeuttiopiskelijan edulliselle vastaanotolle. Samalla käynnistin Kelan korvaaman kuntoutuspsykoterapian haun. Kun edellisestä Kelan korvaamasta psykoterapiasta on kulunut vähintään viisi vuotta, Kela voi myöntää tuen uudelleen enintään kolmeksi vuodeksi.

Ymmärsin, että minulla oli käsiteltävänä paljon enemmän kuin pelkkä ero. Jo omakustanteisessa uupumusta seuranneessa lyhytterapiassa olin ymmärtänyt, että ajatusmalleissani on sen laatuisia kestäviä vääristymiä, että ne tarvitsevat pidempää terapiaa. Olen altis jatkuvasti tekemään valintoja, joilla mitätöin rajojani ja kuormitan ja syyllistän itseäni. Se on kehä, johon tunnun aina vain palaavan.

MITEN HAKEA KELAN TUKEMAA TERAPIAA?

Prosessi tuen hakemiseen on pitkä, ja juuri siksi erilaisten kriisikeskusten ja -puhelimien apu on korvaamatonta. Nopeimmillaan prosessi voi mennä noin neljässä kuukaudessa, mutta käytännössä tämä harvoin toteutuu.

Prosessi menee näin: ennen Kela-tuen hakemista hakijalla tulee olla kolmen kuukauden mittainen hoitosuhde (joko työterveydessä, terveyskekuksessa tai yksityisellä), jonka aikana hän tapaa vähintään kaksi kertaa psykiatrin kanssa sekä käy ensikäynnillä psykoterapeutilla.

Tämän jälkeen psykiatri kirjoittaa Kelalle ns. b-lausunnon diagnoosista ja terapian tarpeesta. Lausunnon jälkeen hakija voi täyttää oman hakemuksensa Kelalle. Kela tekee päätöksen tuesta muutaman kuukauden sisällä hakemuksen vastaanotosta.

Minulla viimeisin prosessi terveyskeskukseen hakeutumisesta Kelan päätökseen vei yhdeksän kuukautta.

Tällä hetkellä työ jatkuu edelleen.

Olen 41-vuotias ja elämässäni nyt neljännessä terapiasuhteessani (tai itse asiassa viidennessä, kun avoliiton aikaisen parisuhteeseen liittyneen terapian laskee mukaan).

En koe olevani sairas, heikko tai epäonnistunut, kun käyn terapiassa. Minusta siinä ei ole mitään noloa. Minusta siinä on vain hyvää ja voitettavaa.

Olen myös kokenut hetkiä, kun on ollut tarpeen soittaa kriisipuhelimeen. Olen saanut fantastisen hyvää apua ja kohtaamista. Meillä on Suomessa saatavilla puhelimitse huikean hyvää apua erilaisiin ongelmiin ja kriisitilanteisiin vuorokauden ympäri. Suru, pelko, ahdistus, läheisen kuolema, paniikki, päihteet, riippuvuus, narsismi, väkivalta…. Näihin kaikkiin, koskivat ne sitten sinua tai läheistäsi, saa apua. Anonyymisti, luottamuksellisesti, kellon ympäri.

Jos et tiedä mihin soittaa, soita Mieli Ry:n yleiseen kriisipuhelimeen: 09 2525 0111. Numero päivystää 24 tuntia vuorokaudessa. Puheluun vastannut kuuntelee sinua, oli tilanteesi mikä tahansa, ja auttaa tarvittaessa tilanteeseesi sopivan jatkoyhteyden kanssa. Puhelu maksaa operaattorin veloittaman, oman liittymäsopimuksesi mukaisen hinnan (pvm/mpm).

On rohkeutta hakea apua. On vahvuutta ymmärtää, kun omat voimat ja taidot eivät riitä haasteista tai vaikeasta elämäntilanteesta selviämiseen.

Oletko sinä saanut terapiasta apua?

Mitä ajattelet terapiasta ja terapiassa kävijöistä?