Noloin hetkeni Kreikassa

Eilen tapahtui jotain niin noloa että olen vieläkin jäätävän järkytyksen tunteen vallassa.

Onnettomuushan se oli mutta…. ei herranjestas. Kaikki oli niin pienestä hetken mielijohteesta kiinni.

Taustaa:

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen valinnut tälle matkalle aivan erityisiä majoituspaikkoja koska mukana on äitini, jolle haluan näyttää Ateenan deluxe-versiona parhailla mahdollisilla maisemilla. Tämä on ensimmäinen äiti-tytär-matkamme sitten vuoden 1995, eli koko tilaisuus on todella erityislaatuinen.

Matkamme kolmannelle yölle olin varannut hotellin, jossa yöpymisestä olen henkilökohtaisesti haaveillut vuosikausia. Minähän en majoitu omilla reissuillani luksushotelleihin (enkä Kreikassa ylipäänsä hotelleihin vaan pääsääntöisesti domatioihin tai kavereiden luokse), enkä ole luksuspaikoista niin kiinnostunutkaan – mutta kun paikoilla on tarjota jotain ihan spesiaalia… Erityisesti maiseman ja miljöön puolesta. Silloin kiinnostun. Kolmannen yön paikkamme on juuri sellainen:

Hotelli St. George Lycabettus, viiden tähden hotelli Lykavittos-kukkulan juurella Ateenan hienostokaupunginosassa Kolonakissa.

St. Georgessa minua on vetänyt puoleensa hotellin kattoterassi Akropolis-maisemineen. Olen ihan sucker for rooftops...

St. Georgen katolla on myös uima-allas, mikä lisäsi paikan sopivuutta tälle matkalle, äitini kun rakastaa uimista. (Badkrukan-Sannille allasmahdollisuudet ovat toissijainen intressi.)

Noniin. Olimme siis viettäneet mitä antoisamman yöpymisen St. George Lycabettus -hotellissa nauttien kattoterassin maisemista ja palveluista.

Kysellessäni hotellin conciergelta vinkkejä miten helpoiten päästä illalla teatteriin Kerameikokseen, päädyimme juttelemaan myös Kreikka-rakkaudestani ja lopulta blogistanikin, ja siitä, että kirjoitan paljon Kreikasta. Siinä sitten concierge innostui esittelemään minut hotellin johdolle ja yhtäkkiä olin vaihtamassa käsipäivää’tä niin johtajan, PR-managerin kuin myynnin päällikönkin kanssa. Apua, ajattelin, luulevatko nämä että olen joku tärkeä tyyppi…

Huoneeseemme ilmestyi korillinen hedelmiä ja juotavaa kera hotellin johdon terveisten. Respan henkilökunta hymyili meille ylitsevuotavasti aina kulkiessamme ohi. Se tuntui tietysti kivalta mutta vähän kiusalliseltakin, koska olen jo valmiiksi hieman ”vieraammilla vesillä” luksushotelleissa enkä halua vetää huomiota puoleeni. Se tekee minut epämukavaksi.

Kaikki meni kuitenkin hienosti, ja ainoa vajaaksi jäänyt juttu oli internetin heikko toimivuus. Netti katkesi tuon tuostakin, ja jouduin käymään respassa useamman kerran pyytämässä apua. Teen matkalla etätöitä työnantajalleni ja olen riippuvainen toimivasta internet-yhteydestä.

Check-out-aamunamme työt jäivät jälleen kesken netin katkettua. Ollessamme kirjoittautumassa ulos, concierge sekä hotellin myyntipäällikkö tulivat kilvan pahoittelemaan internetongelmia. He olivat ilmeisen noloissaan teknologian pettämisestä sen tason huippuhotellissa. Siinä seistessämme netti alkoi sitten taas toimia (tyypillistä).

Tässä välissä concierge-rouva halusi myös ikuistaa minut ja äitini hotellin aulassa. Kaikki olivat yhtä hymyä ja lämpöä.

Tämän kuvan oton jälkeen tapahtui kamala juttu.

Tunnelma oli mukava, ja hetken mielijohteesta päätin, että viimeistelen aamulla kesken jääneen työhomman ennenkuin lähtisimme kohti seuraavaa hotellia. Ei kai tässä niin kiire ollut. Vain kahta minuuttia myöhemmin saatoin vain katua syvästi, että tein tämän päätöksen.

Kävelimme matkalaukkujemme kanssa aulan sohvaryhmän luokse, kun matkalaukkuni kaatui. Kaatuessaan se osui korkeaan keraamiseen taide-esineeseen, ihmisen kokoiseen kapeaan maljakkoon. Joka puolestaan myös kaatui – – ja hajosi sirpaleiksi.

Rikkoutuvan maljakon helinä hiljensi aulan ja hetken oli vain täysi hiljaisuus kun kaikki tuijottivat minua ja kaatunutta laukkua. Ja rikkotunutta taide-esinettä.

Olisin voinut kuolla siihen paikkaan. Olin niin järkyttävän nolo että en pysty sitä kuvailemaan. Maljakon kaatuminen oli tietysti onnettomuus, mutta se oli niin mielettömän turha onnettomuus, niin pienestä hetken mielijohteesta kiinni. Olimme jo käytännössä poistumassa hotellista, mutta sitten päätin viimeistellä työni.

Concierge toipui ensimmäisenä, puhjeten rauhoittavaan hymyyn. Respan naiset katsoivat tiskin takaa edelleen mykkinä, kasvot peruslukemilla. Myyntipäällikön kasvoilla oli äärimmäisen vakava ja kiusaantunut ilme, hänen selvästi kamppaillessa sen ristiriidan kanssa että jotain hyvin ikävää oli tapahtunut, ja ikävyyden oli aiheuttanut vieras joka hänen silmissään oli tärkeä ja arvostettu.

Sopersin pahoittelujani ja kysyin, miten arvokas maljakko oli ja mitä olin velkaa. ”It was an accident, what can you do. It is ok”, myyntipäällikkö vastasi. Mutta ilme kertoi, että kyseessä ei ollut mikään ihan halpa maljakko.

St. George Lycabettuksen aulassa on kreikkalaista design-muotoilua myyvä liike, ja maljakko todennäköisesti oli yksi myymälän esineistä.

Concierge hoiti osuutensa hämmentävällä ystävällisyydellä ja kiirehti kysymään haluaisimmeko kahvia tai teetä ja pyysi meitä istumaan. Saatoin itse vain tuijottaa sirpaleita lattialla ja taistella kuumottavaa tunnetta vastaan. Voisinpa vain kadota savuna ilmaan.

Hotellin siivooja lipui paikalle ja onnettomuuden jäljet korjattiin ääneti pois.

Puheensorina palautui. Eteemme tuotiin tarjottimella teetä ja suklaakakkuja.

”Se oli onnettomuus, älä nyt huoli,” äiti sanoi.

Minä näin vain tyhjän kohdan jossa maljakko oli seissyt.

Lähdimme St. George Lycabettuksesta, ja hotelli on nyt etsautunut mieleeni tunnelatauksella, jollaista en olisi todellakaan toivonut.

En ole vielä tänäkään aamuna täysin toipunut häpeän tunteesta.

Auttaisikohan tähän ouzo tai tsipouro.

Ateena-terveisin,

Sanni