Nainen on naiselle susi?

Jännä ilmiö.

Kehopositiivisuutta ja vahvuutta olla oma itsensä promotoidaan kaikkialla ja Insta-perfect-maailman keskellä luonnollisuuden arvot kroolaavat voimalla vastaan. Ole lempeä ja myötätuntoinen itseäsi kohtaan, seuraa arvojasi, tee sitä mikä tuntuu hyvältä juuri sinulle, ole sellainen kuin juuri sinä olet. Jes.

Vaikka suomalaiset nuoret ovat 2010-luvulla masentuneempia ja ahdistuneempia kuin koskaan, myös itsensä arvostamisesta sekä kehon ja mielen hyvinvoinnista puhutaan enemmän kuin koskaan. Se on hienoa.

Useimmat meistä allekirjoittavat ehdottomasti ääneen kannatuksensa sellaiselle sosiaaliselle ilmastolle, jossa omien valintojen seuraaminen on entistä helpompaa ja hyväksytympää. Että me kaikki voisimme luottaa siihen, että saamme olla JUST sellaisia kuin haluamme, että ei tarvitsisi pelätä, että valintojamme, elämäntyyliämme ja tapojamme koko ajan arvostellaan. Pitäisi tuntua turvalliselta olla sellainen kuin haluaa ja elää siten kuin haluaa.

Pinnalla on näin. Kaikki ovat tästä yhtä mieltä.

Pinnan alla?

Siellä jyllää edelleen itsetuntomme pahin vihollinen – me itse. Toinen ihminen.

Jostain syystä erityisesti naiset ovat ilkeitä toisilleen. Tämä on älyttömän absurdia ja surullista. WTD-Nata kirjoitti aiheesta joitain vuosia sitten tosi hyvän kirjoituksen. Me naiset olemme kautta historian olleet se ”heikompi” sukupuoli ja miesten älyllisen ja fyysisen vallan ikeessä – eikö meidän pitäisi vähintään olla toistemme puolella?

Silti naiset ovat miehiä alttiimpia arvostelemaan toisiaan, jopa puhumaan ilkeästi omista ystävistään, kavereistaan ja kollegoistaan. Työpaikkojen kahvitaukojen ”juoruringit” ovat surullisen tunnettu esimerkki tästä. (En yleistä – joka työpaikalla ei ole tällaista ilmiötä mutta valitettavan monella on.)

Missä on solidaarisuus? Mistä juontaa naisten alttius arvostella ja vähätellä toisiaan? Miksi saamme ”voimaa” toisten lyttäämisestä?

Kahvi- ja tupakkatauolla voisi keskustella kivoistakin asioista, ja toki keskustellaankin, mutta jostain syystä juorut ja negatiivinen arvostelu tuovat naisia erityisen ”lähelle” toisiaan.

Jonkin asian, henkilön tai organisaation haukkuminen yhdistää naisia (varmasti miehiäkin), ja saa haluamaan itsekin osallistua. Tiedättekö ilmiön, jota kuvailen…? Positiivinen keskustelu ei aiheuta yhtä suurta tunteen paloa, mutta kun joku heittää ilmaan mehevän juorun laskutusosaston Maijasta tai ihmettelee ääneen Katri Kulmunin tyyliä, alkaakin monella olla yhtäkkiä paljon omaa sanottavaa.

Some on vienyt ”kahvipöytäarvostelun” ihan uudelle levelille.

Käsittelin aihetta viimeksi huhtikuussa korona-ahdistuksen lietsoman arvostelun ja yksityisempienkin asioiden teemalla.

Tällä kertaa teki mieli käsitellä aihetta kevyemmin. Tai no, ylipäänsä käsitellä aihetta jälleen, koska ilmiö aiheuttaa minussa niin paljon hämmennystä ja ajatuksia. (Bloggaus eli julkinen kirjoittaminen on minun tapani käsitellä joitain mieltä vaivaavia asioita.)

Ilmiö on niin perin kummallinen jo puhtaasti biologisesta (–> selviytyminen….!) eikä vähiten feministisestä näkökulmasta.

Miksi naiset mollaavat toisiaan? Miksi toinen nainen ja hänen valintansa näyttäytyy naiselle usein ”uhkana”?

Pelko on pohjimmiltaan se, joka saa meidät hyökkäämään ja arvostelemaan. Mitä me pelkäämme toisissa?

Tunnistatteko itsessänne taipumusta ”heittäytyä” juorurinkeihin ja liittyä mukaan peesaamaan, kun keskustelu kääntyy negatiiviseen arvosteluun? En ole itsekään puhdas pulmunen ja voin tunnustaa, että varhaisteini-ikäisenä olen ollut mukana tällaisessa likapuheessa. Silloin se on varmasti tuntunut, kamalaa kyllä, sosiaalisen käytöksen normilta. 😔 Silloin on halunnut tuntea yhteenkuuluvuutta ja hyväksyntää kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka sitten osallistumalla toisten haukkumiseen.

Teinien ja lasten käytöksen voi kenties ymmärtää ja laittaa epäkypsyyden piikkin (vaikkei se tee käytöksestä sen hyväksytympää) – mutta kun aikuisetkin tekevät sitä. Lasten äidit ja isät. Miksi?

Loppukevennykseksi jätin….

mun hiukset.

Kuten huhtikuun postauksessakin jutustelin, minua ei ole juurikaan kiusattu netissä. (Tai no, en lue Jodelia joten onnekseni en ehkä tiedä 😄) Ruokavalioni on aiheuttanut kaikkein eniten arvostelua, blogin alkuaikoina kulmakarvani (hehheh – syystäkin) sekä karrrrmeat kynteni.

Viime vuosina arvostelurinkien kestoaiheeksi on muodostunut mun hiustenväri. Ennen kaikkea se, ”miten nelikymppinen täti voi pitää tuollaista pastelliväriä tukassa..!!”

Violetti väri oli jotain ihan kamalaa ja minun arveltiin suunnilleen pimahtaneen, kun syksyllä 2016 julkaisin uuden lookkini, vaaleanpunainen sävy ei saanut sen hellempää käsittelyä ja nyt korallista tukkaa ja ”hirveää tyvikasvua” päivitellään vieläkin syvemmällä antaumuksella 🤗

”Sillä on joku keski-iän kriisi”. ”Ei ihme että mies jätti kun on tuon näköinen..!” ”Noin karmee tukka ja yrittää olla kauneusbloggaja, huhhuh!”

Hellyttävää ja huvittavaa. (Tietysti ehkä ripauksen ilkeääkin.) Ja samalla: mun mielestä vilpittömästi ihmeellistä.

Tiedättekö mitä, mun mielestä mun tukka on ihan mahtava! Mä tykkään siitä itse ihan tosi paljon. Erityisesti koralli sävy sopii mulle mielestäni todella hyvin, ja tulen aina iloiseksi kun katson peiliin ja näen hiukseni. Ja sen hehkun, mitä persikkainen sävy mun kasvoille ja ihoon tuo. 🧡

Mulle mun hiukset tekee hyvän mielen ja viihdyn niissä tosi hyvin. Sitten on toisia aikuisia ihmisiä, toisia naisia, jotka näkee jotain ihan muuta.

Jännää, että on yhä sellaisia ajatusmaailmoja, jossa jokin hiusten sävy / farkkujen pituus / koruvalinta / meikkityyli / jne ei ”sovi” tietyn ikäiselle ihmiselle. – Tai kokoiselle. (”Miten se voi laittaa sellaisen paidan kun maha pursuaa / ei oo tissejä / ihan hirvee vyötärö….”)

Tuntuu hassulta, että kun itse on tosi onnellinen jostain asiasta, ja se onnellisuus ja ilo näkyy myös ulospäin, joku toinen katsoo sitä iloa ja toteaakin, ”Ei helvetti miten huono valinta!”

Eikö ole ihmeellistä?

Haluamme olla toisillemme välillä ’susia’.